Perheen molemmat jalkapallopojat saivat selän rasitusmurtuman - Miksi nuorten rasitusmurtumat ovat yleistyneet?

Helsinkiläisperheen nuorimmainen oli 12-vuotias, kun hän alkoi valittaa selkäänsä. Alkuun vanhemmat eivät osanneet epäillä mitään vakavaa.

Poika pelasi kilpatasolla jalkapalloa kaupunginosajoukkueessa. Eräässä turnauksessa hän ei pystynytkään enää kivuiltaan pelaamaan. Joukkueen huoltaja kehotti viemään pojan lääkäriin.

Lääkäri piti tapausta selvänä, ja kuvaus vahvisti asian: lannerangan nikaman rasitusmurtuma.

– Minulle se tuli aika puskista, perheen äiti sanoo. (Hän ei esiinny jutussa nimellään lasten yksityisyyden suojaamiseksi.)

Rasitusvammojen riski on suurimmillaan kasvupyrähdyksen aikana, eikä vanhemmille ollut tullut mieleenkään, että sellainen voisi kehittyä esiteinille. Jälkeenpäin he miettivät, olisiko kuukausien lepotauolta säästytty, jos he olisivat tajunneet varoitusmerkit ajoissa.

– Se kirpaisi silloin. Oli todella huono äiti -olo.

Viime kesänä tuli isoveljen vuoro. 14-vuotias, jolla kasvupyrähdys oli jo takana, alkoi valittaa samoja oireita. Hän pelasi jalkapallon lisäksi golfia. Siinäkin on toisteisia, alaselkää kuormittavia liikeratoja, mikä saattoi pahentaa tilannetta.

Äiti sattui olemaan itse huoltajana ottelussa, kun poika ei pystynyt pelaamaan.

– Siinä hetkessä tiesin, että nyt tässä taas mennään.

Vamma oli sama kuin veljellä. Eivätkä pojat ole ainoita: joukkueissa on ollut muitakin rasitusvammoja.

Viime syksyn ja talven aikana HIFK Gymnastics -seuran kilpajoukkueessa todettiin useita rasitusmurtumia tai niiden esiasteita vain 7–9-vuotiailla tytöillä. Voimisteluliitto ja seura selvittävät nyt, mikä on mennyt pieleen.

Pienten tyttöjen hajonneet selät ovat tietysti hätkähdyttäneet, mutta vain muutamaa vuotta vanhemmilla urheilijoilla rasitusvammat ovat jo yleisiä.

Vuonna 2018 julkaistu suomalaistutkimus seurasi 9–14-vuotiaita jalkapalloilijoita 20 viikon ajan. Lähes puolella oli sinä aikana jokin rasitusvamma. Yleisimpiä olivat polven ja kantapään vammat, mutta ongelmia oli myös alaselässä ja lonkissa.

Kuormitus iskee etenkin kasvaviin luihin. Selkä on arka paikka, sillä ranka kehittyy pitkälle aikuisuuteen. Kasvuikäisten selkäkipujen selitykseksi löytyy jopa puolessa tapauksista nikamakaaren rasitusvamma.

Alkavista rasitusmurtumista vain osa kehittyy varsinaisiksi murtumiksi. Se voi viedä viikkoja. Jos nuori alkaa kipuilla, on hyvä kääntyä nopeasti ammattilaisen puoleen.

Liikuntalääketieteen professori, urheilulääkäri Jari Parkkari kertoo kohtaavansa lasten ja nuorten rasitusvammoja vastaanotollaan koko ajan enemmän.

Yksi syy on se, että nuorten lajikirjo on muuttunut riskialttiimmaksi. Kestävyyslajit kuten hiihto ovat menettäneet suosiotaan, voimistelulajit, jalkapallo ja jääkiekko yleistyneet.

Voimistelulajeissa tehdään yliojennuksia, mikä vaatii hyvän tuen lannerankaan ja lonkan seutuun. Jalkapallossa riskiä lisäävät nopeat suunnanmuutokset ja kova voima- ja nopeusharjoittelu.

Rasitusvammoille altistaa Parkkarin mukaan kuitenkin moni asia perimästä lähtien. Lajiharjoittelun määrä on vain yksi, vaikkakin tärkeä tekijä.

Kasvuikäisillä olisi hyvä olla viikossa kaksi lepopäivää omasta lajista. Silloin saisi tehdä enintään jotakin palauttavaa. Lisäksi Parkkari suosittelee aina kuukauden taukoa urheilusta kilpakauden jälkeen. Tauon aikana keho ja mieli saavat palautua ja motivaatio kasvaa.

Joukkueiden harjoitusohjelmiin tauko yleensä kuuluu, mutta nuoret saattavat treenata silti.

– Henkisesti, sosiaalisesti ja fyysisesti tauko olisi ihan kaikille hyvä. Jos ei sitä pidä, niin ne nuoret ovat kyllä sitten tuolla lääkärin vastaanotolla, Parkkari sanoo.

Helsinkiläisperheen pojilla on ollut viikossa kolmet neljät treenit, viikonloppuisin usein pelejä ja oman lajin päälle vaihtelevasti oheistreeniä, kuten crossfitiä tai painia.

– Se kokonaistreenimäärä on aika kova. Ja eihän tavoitteellinen urheilija mielellään ole treeneistä pois, kun pelkää, että ei oteta kokoonpanoon tai tiputetaan alemmalle tasolle, äiti pohtii.

Hän ymmärtää toisaalta seurojen paineita: pitää treenata, jotta pärjätään kisoissa eivätkä kunnianhimoisimmat pelaajat karkaa muualle. Ja nyt kun nuorempi poika on 14, joukkueen valmentajat vaikuttavat kyllä olevan valppaina. Jos joku on kasvanut rivakasti, he saattavat kehottaa keventämään treeniä.

– Mutta ehkä asia pitäisi ottaa puheeksi aiemmin, kun tapauksia näyttäisi tulevan jo ennen kasvupyrähdystä.

Yhdeksi syyksi rasitusvammoihin on epäilty liikunnan yksipuolistumista. Nykyisin lapset alkavat yhä nuorempina harrastaa tosissaan ja keskittyä yhteen lajiin. Samaan aikaan arkiliikunta vähenee. Ohjatusti harrastavat nuoretkin saattavat vapaa-ajallaan jumittaa laitteiden ääressä.

Jari Parkkarin mukaan yksipuolisen treenin riskit tunnetaan jo melko hyvin junioriurheilussa, ja harjoittelua on viime vuosina pyritty monipuolistamaan. Silti vammoja tulee yhä.

Hänestä ongelma piilee siinä, että edelleen tehdään osin vääriä asioita tai väärällä tavalla.

– Oheisharjoittelussakin on paljon sellaista, mikä altistaa vammoille. Jos tukilihakset ovat heikot ja tekniikat puutteellisia, murtuma voi tulla, vaikka kaiken muun tekisi hyvin.

Parkkari kollegoineen seurasi nuoria koripallon, salibandyn ja jääkiekon pelaajia kolmen vuoden ajan ja tutki, kenelle heistä tuli selkäongelmia. Selvisi, että lantion alueen lihasheikkous lisäsi vammariskiä. Lonkan loitontajat ovat valtaosalla nuorista heikot.

Toinen tärkeä lihas on lannerankaa tukeva psoas-lihas eli syvä lonkankoukistaja. Se on monesti heikko ja kireä, mikä aiheuttaa lantion kiertymistä, liikehallinnan ongelmia ja rasituskipua.

– Psoas-lihasta pitäisi ehdottomasti vahvistaa ihan lapsuudesta lähtien.

Siihen sopivat parhaiten polvet koukussa tehtävät vatsalihasliikkeet, joissa toinen pitää nilkoista kiinni. Nykyvalmennuksessa tämä perusliike on Parkkarin mukaan unohtunut. Sen sijaan usein jo 13-vuotiaasta alkaen teetetään selälle rankkoja nopeusvoimaharjoituksia, kuten rinnallevetoja ja kyykkyjä lisäpainoilla.

– Kasvuikäisille aina 17 vuoteen saakka en tekisi voimaharjoituksia jalat rinnakkain ja lisäpainoilla. Alaselän rakenne ei kestä sitä syväkyykkyä, jolleivät tekniikat ole täydelliset. 10-vuotias pystyy hyvin tekemään reiden maksimiharjoituksen askelkyykyllä ja yhden jalan kyykyllä. Kun voimaharjoitukset tehdään toinen jalka edessä, alaselän lihastuki aktivoituu.

Joukkuelajeissakin tulisi huomata yksilölliset erot. Nuori, jolla on suvussa taipumusta rasitusvammoihin, voi joutua keventämään treeniä herkemmin. Samanikäisillä voi olla vuosien heittoja siinä, mihin kasvupyrähdys osuu. Treeniä voisi jakaa joukkueissa ryhmittäin ja fysioterapeutin avulla seurata, missä kukin on menossa.

Ruokavaliokin vaikuttaa siihen, miten kroppa kestää. D-vitamiinin, kalsiumin ja energian saannin pitää olla kunnossa. Treenit vievät paljon energiaa, ja sitä pitäisi riittää kasvuun ja kehitykseen.

Perheiden ruokavalio on Parkkarin mukaan nykyisin niin terveellinen, ettei kasvuikäinen saa siitä aina riittävästi energiaa. Urheilevan lapsen annokseen kannattaisi lisätä rasvaa, kuten oliiviöljyä tai pähkinävoita.

Noin kahdella kolmasosalla lapsista selän rasitusmurtuma paranee neljän kuukauden lajitreenitauolla ja kuntouttavalla harjoittelulla, kertoo suomalaistutkimus viime vuodelta. Aina murtuma ei luudu kunnolla, ja selän toimintakyky voi jäädä heikommaksi. Valtaosa pystyy silti jatkamaan harrastustaan.

Paluu ei aina ole helppo.

Jalkapalloilijaveljeksille tauot olivat äidin mukaan turhauttavaa ja yksinäistä aikaa. Itsekseen tehtävät jumppaliikkeet tai vesijuoksu eivät teinejä motivoineet. Surullisinta oli, että kun treeneihin ei päässyt, jäi ulkopuolelle myös joukkueen sosiaalisista kuvioista.

Etenkin vanhemmalle pojalle tauko tuli huonoon saumaan, ja into lajiin uhkaa hiipua.

– On tosi pitkä aika olla neljä tai viisi kuukautta sivussa omasta ryhmästä, Jari Parkkari toteaa.

Hän pitää tärkeänä, että myös toipilaat voisivat olla mukana toiminnassa – tulla vaikka ryhmän rinnalle tekemään omia harjoitteita fysioterapeutin ja valmentajan tuella.

Tärkeintä on ehkäistä vammoja ennalta. Hyvä huolenpito nuorista ei tarkoita tavoitteista tinkimistä. Päinvastoin: loukkaantumisten aiheuttamat poissaolot näkyvät myös tuloksissa.

Parkkari oli vuonna 2006 aloittamassa Terve urheilija -ohjelmaa, joka tarjoaa tutkittua tietoa valmennuksen tueksi. Silloin keksitty iskulause pätee hänestä yhä: Terve urheilija menestyy.