”Rooman armeija marssi ohranjyvillä” – Miksi kasvissyönnin ja lihansyönnin vertaaminen herättää niin voimakkaita tunteita?

Luontokadon pysäyttämiseen olisi keinoja, mutta on selvää, että nyt ei tehdä kylliksi. Olen huolestunut siitä, että meillä Suomessa on poliittisia voimia, jotka laiminlyövät luontokysymyksiä. Juhlapuheissa suuret ympäristöongelmat mainitaan, mutta käytännössä ne työnnetään marginaaliin. Vihreä siirtymä ei ole edelleenkään käytännön politiikan ydintä. Puhutaan kyllä velkalaivan ohjaamisesta, mutta kukaan ei puhu luontokatolaivasta, jota haluttaisiin kääntää.

Olen monialainen politiikan tutkija ja olen aina ollut kiinnostunut syrjäseuduista. Vuosien varrella olen siirtynyt tutkimaan suomalaisten luontosuhdetta ja sen yhteyttä Suomen ympäristöpolitiikkaan. Minua kiinnostavat juurisyyt luonnonsuojelun vastustuksen taustalla. Mitä syitä siihen on, että luontokatoon ei yhäkään tartuta vaadittavalla voimalla? Mikä aiheuttaa sen, että ihmiset eivät koe uhkaa luontokadon tai ilmastonmuutoksen edessä? Miksi ihmiset eivät käänny puolustusmoodiin, taistelemaan ympäristöuhkia vastaan?

Olen ollut Suomen Luontopaneelin jäsen vuodesta 2023. Ihmettelin alkuun, että miksi minä. Enhän minä ole biologi tai monimuotoisuuden asiantuntija. Luontokadon yhteiskunnallisten ja kulttuuristen kytkösten vuoksi roolini paneelissa on muodostunut luontevaksi. Monimuotoisuuskysymysten ratkaisussa tarvitaan ymmärrystä siitä, miksi luonnontieteen tarjoama vakava viesti otetaan niin vaihtelevasti vastaan. Tietyt ryhmät ja syrjäseudut jäävät usein sivuasemaan, eikä luontokadon torjuntaa saisi jättää vain päättäjien asiaksi.

Luontokato on vaikea asia. Ilmastotavoitteet tuntuvat olevan poliitikoille helpompia sisäistää. Luonnon monimuotoisuuden hupeneminen kohdistuu vaihtelevasti eri paikkoihin ja luontotyyppeihin. Koska ihmisillä on läheisiin paikkoihin tai tiettyihin luonnonympäristöihin muita lämpimämpi suhde, luontokato on emotionaalinen kysymys.

Yhtäältä luontokato voi koskettaa: ihminen voi vaikkapa haikailla jotakin lapsuutensa niittyä tai kadonnutta kaislikkoa. Toisaalta puhe luontokadosta voi saada puolustuskannalle, jos tuntuu siltä, että joku ulkopuolinen luulee tietävänsä paremmin, mitä omalle tutulle luonnolle pitäisi tehdä.

Juuri tämä on usein ongelma. Puhe luonnonsuojelusta tulkitaan herkästi ylhäältä päin saneluksi. Tämä ilmiö näkyy ehkä selkeimmin vaikkapa susi- tai turvekeskustelussa. Keskustelu käydään tilassa, jossa joku ulkopuolelta – usein suuresta maailmasta – tulee sanomaan, miten syrjäseudun asukkaiden tulisi toimia oman lähiluontonsa kanssa. Tästä syntyy ristiriita. Luonto koetaan arvokkaammaksi, kun se on jollain tavalla ”omaa”, eikä ylhäältä alas suuntautuvan politiikan sääntelemää.

Näyttää siltä, että luonnonsuojelu ei helposti saa jalansijaa syrjäseuduilla, ja suuri osa Suomestahan on syrjäseutua. Ei maalla silti luontoa vihata. Arvot vaihtelevat ihmisten välillä kuten kaupungissakin, mutta maaseudulla monen suhde luontoon on käytännöllinen. Se perustuu tottumuksiin ja tapoihin, luonnon arkiseen käyttöön. Ajellaan mönkijöillä ja metsästetään. Kun tulee viesti, että luonnolla meneekin huonosti ja asialle pitäisi tehdä jotakin, se voi olla vaikea ottaa vastaan.

Ympäristökonfliktit ovat kulttuurisesti rakentuneita, ja Suomessa protestanttinen perintö vaikuttaa. Kulttuuriamme leimaavat kilpailukyvyn, pitkäjänteisyyden ja tehokkuuden korostaminen. Maallistuneessa Suomessa nämä arvot eivät aina liity uskonnollisuuteen, vaan kyse on kulttuurisista siteistä.

Tämän perinteen myötä Suomi on pyrkinyt olemaan ”länsimaisen sivilisaation” etulinjassa ja myös ympäristöpolitiikassa. Pitkäjänteisyys on usein hyvä asia, mutta kun se koskee luonnon hyödyntämistä kestämättömästi, se muuttuu tuhoisaksi. Urho Kekkosen pääministeriaikanaan 1952 esittämä kysymys ”onko maallamme malttia vaurastua?” ottamalla syrjäseutujenkin luonnonresurssit käyttöön on ymmärretty täällä ehkä liiankin hyvin.

Olen tutkinut myös irlantilaisten ja sardinialaisten maatalousyhteisöjen ympäristöasenteita, ja heihin verrattuna syrjäseutujenkin suomalaiset luottavat instituutioihin. Vaikka uusista ohjeistuksista nuristaisiin, niitä kuitenkin yleensä kunnioitetaan. Instituutiousko on kuitenkin kaksiteräinen miekka: myös luonnon kannalta haitallisia sääntöjä noudatetaan. Esimerkiksi metsäsektorin suuri merkitys ja valta tekevät ajattelutapojen muutoksesta Suomessa erityisen vaikeata.

Irlannissa turvetuotanto ajettiin nopeasti alas muutama vuosi sitten, ja siellä muuttui tässä aiheessa ääni kellossa todella radikaalisti. Miksi Suomessa ei käy näin? Metsäteollisuuden ja etujärjestöjen valta vaikuttaa ainakin, mutta puhe on muutenkin varovaista. Ajattelen, että julkisessa keskustelussa varotaan epämiellyttäviä totuuksia siksi, että ympäristökysymykset on hirveän helppo politisoida. Esimerkiksi jätevesilain uudistuksesta maalaillut, usein liioitellut uhkakuvat olivat Perussuomalaisten ensimmäisen vaalivoiton merkittävä taustatekijä, puoluejohdon mukaan kenties jopa maahanmuuttoa merkittävämpi.

Ehkä päättäjät pelkäävät, että luonnonsuojelun vastaisia tendenssejä valjastetaan populismin käyttöön. Ajan henki on sellainen. Tuntuu siltä, että 1990-luvulla yhteiskuntien oli helpompi asettua yhtenä rintamana ympäristöongelmien ratkaisun puolelle. Vallitsi globaali positiivinen virtaus, oli Rion kokous ja isot kansainväliset sopimukset ja yhteistä huolta esimerkiksi Itämerestä. Ympäristökeskustelua ei manipuloitu poliittisesti niin kuin nyt.

Näitä politisoituneita ja tulehtuneita keskustelunaiheita on turvetuotannon ja ”paskalain” lisäksi muitakin. Jos sanoo jotain susista, saa varmasti vihaisia kommentteja jostakin suunnasta. Kasvissyönnin ja lihansyönnin vertaaminen herättää tunteita: onhan ministeritasolta asti sanottu, ettei armeija marssi kukkakaalipirtelöllä. Tekisi mieli muistuttaa, että Rooman armeija marssi ohranjyvillä.

Tulevaisuudessa metsät tulevat olemaan Suomessa yhä polttavampi puheenaihe. Kuumaa metsäkeskustelu on toki jo nyt. Uskon, että suuri keskustelu tulee liittymään myös kaivosteollisuuteen ja sen sääntelyyn. Yhteiskuntien sähköistyminen vaatii niukkoja arvometalleja. Pelkään, että siinä rytäkässä Pohjois-Suomen luonnosta tehdään reikäjuustoa.

Uskon, että toimivaa luontopolitiikkaa ei voi tehdä, elleivät tavoitteet tule ymmärretyiksi paikallistasolla. Näkisin hyvänä, jos alueiden ja maakuntien välille syntyisi positiivista kilpailua ja kehityksen sitomista luontoarvoihin tai vaikkapa kasvi- tai eläinhistoriaan. Yhteyksiä ja merkityksiä voi syntyä, kun ylätason ohjauksen lisäksi myös syvärakenteet ja kulttuuri muuttuvat. Luonnon varjeluun voisi kehittyä samanlainen suhde kuin hyvinvointivaltioon ja verotukseen, että ihmiset ymmärtäisivät oman etunsa siinä, että kaikki tekevät osansa. Ei luontokadon pysäyttämisen tarvitsisi olla ristiriidassa perinteisen luontosuhteen kanssa.

Alhaalta ylös suuntautuvaa muutosta tarvitaan siksikin, että politiikka ei muutu niin kauan kuin fossiilikulttuurista ja -taloudesta saa hyötyä. Ihmiset, päättäjätkin, tykkäävät luonnosta, mutta raha on vahva ohjaaja. Ehkä tässä suhteessa suomalaisten ylpeys, jokaisenoikeudet näyttäytyvät jopa ongelmana. Metsänomistajan niin syrjäseudulla kuin kaupungissa on helpompi suhtautua omiin metsiinsä taloushyödykkeenä, kun kenen tahansa metsissä saa kuitenkin ulkoilla, sienestää ja marjastaa.

Ympäristöongelmien äärellä voi helposti vaipua epätoivoon. Pienet tappiot, jonkun metsän hakkuun tai jonkun haitallisen kaivoksen, kestää hammasta purren, mutta epätoivoiseksi minut saa vaikeneminen – se, että asioista ei puhuta syvällisesti, avoimesti ja tosiasiat tunnustaen. Luontokato on vielä osin tiedostamaton valtava uhka.

Tiedostan myös, että oma työni on käsitellä nimenomaan ongelmia, ja siitä syntyy omanlaisensa näkymä luontoon. Mutta kun katsoo laajemmalla katseella, tilanne näyttää paljon valoisammalta. Tulevat sukupolvet eivät hyväksy samalla tapaa luonnon ehdotonta hyväksikäyttöä. Suomalainen kulttuuri muuttuu hitaasti, mutta pitkäjänteinen kasvatus on sitä muuttanut. Ajattelen, että kun vain tutkii, puhuu ja kirjoittaa, niin kyllä tieto löytää tiensä.