Mikä vauraita suomalaisia vaivaa – hyvätuloisimpien suomalaisten kulttuuriin käyttämä raha on romahtanut
Suomen hyvätuloisimmat eivät enää välitä kulttuurista kuten ennen. Välittävätkö pian muutkaan, kysyy Oskari Onninen.
Suomessa on tutkitusti maailman paras Tilastokeskus. Noin viiden vuoden välein se julkistaa erityisen kiinnostavan tilaston kotitalouksien kulutusmenoista.
Maaliskuussa saimme tietoja rahankäytöstä vuonna 2022. Tulokset häkellyttävät.
Suomen hyvätuloisimmat eivät välitä enää kulttuurista. Ylimmän tuloviidenneksen, vähintään viitisen tonnia bruttona tienaavien, kulttuuripalveluihin käyttämä raha on romahtanut yli kolmanneksella.
Vuonna 2012 ylimmän tulokvintiilin suomalainen käytti kulttuuripalveluihin, siis konsertti- ja esityslippuihin ja museoihin, 237 euroa vuodessa, vuonna 2022 enää 154 euroa. Luvut ovat vuoden 2022 hintoina.
Vielä häkellyttävämpää on, että saman tilaston mukaan toiseksi eniten tienaava viidennes – kuukausitulot 3 500 eurosta ylöspäin – käyttää kulttuuripalveluihin jo pikkuisen enemmän kuin vaurain. Summa on noussut hieman, samoin keskimmäisen viidenneksen osalta.
Kirjojen ostamista romahdus ei koske, mutta myös siinä toiseksi parhaiten tienaavat ovat ottaneet vauraampiaan vauhdilla kiinni.
Ylipäätään rahankäyttö kulttuuripalveluihin on laskenut kymmenessä vuodessa viidenneksellä niin kutsuttua kulutusyksikköä kohti, missä on vuonna 2022 todennäköisesti mukana pandemian häntää.
”Kymmenisen vuotta saattoi lukea lehdistä huolestuneita esseitä, kuinka levy- ja kirjakaupat kaatuivat ja ruoka alettiin kokea vapaa-ajan ja kaupunkikulttuurin keskipisteeksi, mutta vähänpä tiesimme.”
Tuloksista nousee joukko ikäviä kysymyksiä, joista ikävin lienee, mikä vauraita suomalaisia vaivaa.
Tällä kertaa kulttuurialan perusargumentti ei toimi. Hyväosaisten muuttuneita tapoja on vaikea perustella eriarvoisuuskortilla ja tulonjaolla.
Juha Sipilän oikeistohallituksen aikaan tyypillinen puheenparsi oli peräänkuuluttaa ”sivistysporvareilta” vastuuta. Kirjoitin termistä tähän lehteen oikein jutunkin – tosin sen johtopäätös oli linjata sana poliittiseksi retoriikaksi.
Ehkä haikailussa oli silti pointtinsa. Ehkä ajan henki oli jo silloin heilahtamassa asentoon, jossa aika ja energia kannatti käyttää eri asioihin kuin ennen.
Kymmenisen vuotta saattoi lukea lehdistä huolestuneita esseitä, kuinka levy- ja kirjakaupat kaatuivat ja ruoka alettiin kokea vapaa-ajan ja kaupunkikulttuurin keskipisteeksi, mutta vähänpä tiesimme.
Jos lehtiä lukee puhtaasti reaktiona ihmisten haluihin ja yhteiskuntaan kätkeytyneisiin normeihin, huomaa, kuinka neuroottisesti ylemmän keskiluokan ajattelu ja identiteetit pohjautuvat toisaalta työn ja tienaamisen, toisaalta perhe- ja ihmissuhdekonstellaatioiden miettimiseen.
Mutta jos ajattelee, että media myös luo todellisuutta ja määrittää, mikä on hyvää ja tärkeää, löytyy seuraava ikävä kysymys. Hyväosaiset ovat tunnetusti ahkerimpia lehtien lukijoita, joten onko kulttuurijournalismin tyhmistyminen ollut sittenkin syy eikä seuraus?
”Vuodet 2012–2022 olivat striimauksen valtavirtaistumisen vuodet, joiden seuraukset alkavat vähitellen paljastua.”
Entä seuraava kysymys. Tätäkö seuraa, kun hyvän maun muodostaminen ulkoistetaan algoritmeille ja markkinalogiikalle?
Empiiristen havaintojen mukaan suomalainen kulttuuritarjonta on yhtä hyvää ja huonoa kuin se oli 10 vuotta sitten. Romahdus johtuu tuskin siitä.
Sen sijaan vuodet 2012–2022 olivat striimauksen valtavirtaistumisen vuodet, joiden seuraukset alkavat vähitellen paljastua.
Yhä enemmän näyttää kuitenkin siltä, että loputtomat valikoimat olisivat tarvinneet avukseen muitakin kuraattoreita kuin suositusalgoritmin, jonka tavoite on maksimoida palvelun käyttö suosittelemalla optimoitua turboviihdettä mutta sitäkin useammin taustahuminaa.
Silti tämä uusi maailma otettiin ilolla vastaan. Katsomisen ammattilaiset, elokuvatoimittajat normalisoivat amerikkalaisten tv-sarjojen toljottamisen vakavaksi kulttuuriharrastukseksi – ja tekivät sen lopulta elokuvien kustannuksella. Pandemian kotoilukoulu sinetöi kehityksen.
”Jos rikkaat eivät enää arvosta kulttuuriharrastuksia, lopulta niistä eivät välitä muutkaan.”
Kulutusmenotilaston julkistuksesta on kulunut yli kuukausi, ja se on tietenkin vain yksi kulutustutkimus omine virhemarginaaleineen, mutta ”kulttuurinpuolustamisen” fokus on ollut toisaalla.
Vappuna juhlittiin, kuinka presidentti Stubb piti vappupuheessaan kulttuuria ”huoltovarmuutena” – mikä toisaalta tiivistää koko arvonromahduksen.
Tilanne on siitäkin ikävä, vasemmistoon kallellaan olevat kulttuuritoimijat eivät aja mielellään hyväosaisten asiaa, vaan päinvastoin kehittelevät keinoja asettua ”vastavoimaksi” sitä priorisoivalle hallitukselle.
Herravihasta ja duunarifetissistä huolimatta suomalainen kulttuurielämä pyörii ylemmän keskiluokan varassa. Hyvätuloisimmat neljäs ja viides kvintiili käyttävät edelleen kumpikin enemmän rahaa kulttuuriin kuin pienituloisin 40 prosenttia yhteensä.
Makuteorioista tiedetään, että keskiluokat haluavat jäljitellä yläluokkia. Jos rikkaat eivät enää arvosta kulttuuriharrastuksia, lopulta niistä eivät välitä muutkaan.
