Taivassalon kunnan vanhainkoti Ankkurissa on juuri saatu aamutoimet valmiiksi. Anja Mannonen on tullut suihkusta, hänen hiuksensa ovat vielä märät. Se on vain hyvä, koska nyt hiuksiin saa kauniit kiharat. Sairaanhoitaja Saija Pentti-­Peltonen ryhtyy kiertämään Anjan ­valkoisia suortuvia papiljoteille. Lämmikkeeksi Anja saa pienet konjakkihömssyt.

– Kippis! Anja sanoo, ja tarjoaa omastaan Pentti-­Peltoselle.

– En minä ota, olen töissä, Pentti-Peltonen torjuu ­nauraen.

Vanhainkoti Ankkurissa on kuusitoista asukasta sekä yksitoista hoitajaa ja laitoshuoltaja. Suuri osa vanhainkodin asukkaista on tehnyt pitkän elämäntyön maa-, metsä- ja kalatalouden parissa. Idyllisessä, runsaan 1 600 asukkaan ­Taivassalossa sanotaan asuvan eniten kalastajia Saaristomeren alueella.

– Parasta täällä on se, että kaikki on lähellä ja byrokratia on matalaa. Ollaan lähellä ihmistä, Pentti-Peltonen miettii ja arvelee kaupungissa tuskin käyvän niin, että mummo poimittaisiin asukkaaksi tienvarresta. Kotihoidon hoitaja huomasi aamulla töihin ajellessaan, että muistamaton vanhus oli rantaan päin menossa, kuulemma auttamaan poikaa kalanperkuussa. Kassissa oli siksi litra maitoa ja Fiskarsin sakset.

– Hän tuli tänne meille lämmittelemään ja saamaan aamupalaa ja jäi sitten taloon, Pentti-Peltonen hymyilee.

Kun ikä alkaa lähestyä täyttä vuosisataa, elämänpiiri supistuu aivan lähituntumaan. Hillevi ­Saarinen on 98-vuotias ja laittaa pörröiselle ­nallelle sukkaa jalkaan.

– Haluatko, että autan, Pentti-Peltonen kysyy.

He laittavat yhdessä nallelle sukan jalkaan. Molemmat tulevat iloisiksi, kun nallen tassu on saatu lämpimään. Sitten Hillevi ottaa käsille ahkerassa käytössä rispaantuneen lempivirsikirjansa ja alkaa hiljaa hyräillä. Pentti-Peltonen kertoo, että vanhainkotiin tullaan yleensä siinä vaiheessa, kun kotihoito ei enää onnistu.

– On käynyt niinkin päin, että tästä lähdetään vielä kotiin, koska mikään lopullinen päätös vanhainkodin ei tarvitse olla. Usein, jos vanhus on kovasti kotiin lähdössä, se tarkoittaa yleensä lapsuudenkotia: lähdetään mammaa ja pappaa katsomaan. Kun lähimuisti on menetetty, vanhat asiat nousevat elävänä pintaan, Pentti-Peltonen kertoo.

Lähihoitaja Kati Jürjeva singahtaa ohi puolentusinaa vaippapakettia käsissään. Hän kertoo, että näin aamulla, kun heillä on eniten henkilökuntaa ­paikalla, on paras hetki täydentää tarvikevarastoja.

– Kun tarvikkeet ovat tässä varastokomerossa käsillä, ei illalla tarvitse lähteä niitä tämän kauempaa hakemaan. Tärkeintä on olla läsnä asukkaille, Jürjeva juttelee.

Kati Jürjeva on viihtynyt vanhainkoti Ankkurissa vuodesta 2015 asti. Hän sanoo, että heillä on aika hyvin henkilökuntaa, lähellä tulevaa 0,7:n hoitajan mitoitusta asukasta kohti, vaikka monessa paikassa tilanne on vaikeampi.

– Se on tämä seura, joka on parasta! Sekä asukkaat että työkaverit. On tainnut käydä tuuri, Jürjeva hymyilee.

Kirkkaan syysaamun aurinko siintää ikkunoista vanhainkodin valoisaan saliin. Tellervo Vuorinen ja Paula Peltola ovat tulleet yhteisen ­pöydän ympärille istuskelemaan. Nurkassa televisio ­juttelee omiaan, mutta kukaan ei ole siitä kiinnostunut.

Pentti-Peltonen istahtaa seuraan ja alkaa lukea ääneen Turun Sanomia. Asukkaita kiinnostaisi enemmän paikallislehti Vakka-Suomen Sanomat, mutta juuri tänään se ei ole ilmestynyt. Eniten kiinnostavat oman kylän juorut.

Vanhainkoti Ankkurissa paikalliset hoitajat muistavat monet asukkaat jo siltä ajalta, kun nämä vielä olivat työ­elämässä, ja osaavat ottaa huomioon asioita, joista asukkaat itse eivät enää osaa kertoa.

– Täällä tunnetaan ihmiset. Lääkäri sanoi, että jos viisi ihmistä istuu Taivassalossa yhteisen pöydän ääreen, ainakin kaksi heistä on sukua toisilleen, Pentti-Peltonen hymyilee.

Kun uusi asukas tulee vanhainkotiin, usein hänellä on jo tuttuja talossa asumassa. Jutun juurta riittää siitä, kuka on kenenkin sukulainen ja kuka on kuollut. Aktiivi-iän skismat ja erimielisyydet ovat vanhainkotiin tullessa jo monesti unohtuneet. Toisaalta särmät voivat myös terävöityä.

– Osa asukkaista on aina äärest kiitollisia: kaikki on hyvin, ja voi kun sinä olet ihana, Pentti-Peltonen hymyilee.

Koska paikallisuutisia on tänään vähemmän tarjolla, Pentti-Peltonen alkaa jututtaa asukkaita lehmien lypsä­misestä. Paula havahtuu. Hän muistelee, miten varsinkin vanhemmat naiset osasivat lypsää niin, että maitoa tuli ämpärikaupalla. Mutta jos lehmä säikähti jotakin, maidontulo loppui siihen. Taitava karjanhoitaja osasi rauhoittaa lehmän. Yhdessä mietitään, mikä sen lempilehmän nimi olikaan.

– Se oli Heluna, Paula muistaa epäröimättä.

Lähihoitajaopiskelija Nita Pietilän harjoittelujakso Ankkurissa on lopuillaan. Arvostelu valmistui jo edellisellä viikolla, arvosanat ovat parhaat. Pietilä täydentää suihkuhuoneen materiaalikaappia ja huomaa, että suojahanskoja tarvittaisiin lisää. Hän kertoo viihtyneensä Ankkurissa tosi hyvin.

– Ehkä se on yllättänyt, miten harvoin omaiset käyvät katsomassa asukkaita. Olisin kuvitellut, että heitä näkyisi täällä useammin, Pietilä miettii.

Kun ikää alkaa lähestyä sataa, puolisoa tai omaisia ei välttämättä ole – tai ei ainakaan siinä kunnossa, että pystyisi usein vierailemaan. Heitäkin silti on, jotka ­vierailevat vanhainkodissa päivittäin. Varsinaisia vierailu­aikoja Ankkurissa ei ole.

– Omaisetkin tarvitsevat meitä. Joillekin on tosi iso sopeutumisen paikka, kun vaikka 60 vuotta rinnalla kulkenut puoliso ei olekaan enää siinä. Monesti, kun on pitkään sinnitelty kotona, tänne tullessa ollaan jo aika valmiita ja helpottuneitakin, kun joku toinen ottaa vastuuta, ­Pentti-Peltonen sanoo.

Pentti-Peltosen kännykkä hälyttää. Hän huikkaa kollegaa avaamaan oven, koska asukas ­odottelee päästäkseen sisälle. Asukas on pistäytynyt ulkona tupakalla, ja painaa nyt rannekehälytintä sisään päästäkseen. Pentti-Peltonen kertoo, että elämän loppuvuosina tupakoitsija saattaa unohtaa tupakoivansa. Mutta jos tarve on, toki pihalle pääsee. Itsemääräämis­oikeus ei lopu vanhenemiseen.

Kello käy yhtätoista, ja Liisa Halesmäki lepäilee aamiaisen jäljiltä.

– Moikka Liisa, haluatko nousta ylös, Pentti-­Peltonen kysyy.

– Kyl maar. Siunakko, joko kello o noi paljo, Liisa yllättyy.

Pentti-Peltonen tuo rollaattorin sängyn viereen ja antaa Liisan käyttää omia voimia ylös päästäkseen. Pienen avun ja isomman kannustamisen turvin se onnistuukin. He ­ryhtyvät laskemaan, paljonko Liisa täytti, kun viimeksi oli syntymäpäivä. Liisa tietää tarkalleen, että vasta 90 vuotta tuli täyteen.

– Iha nuar flik! Pentti-Peltonen hymyilee.

Liisa lähtee rollaattorin avulla kohti salia. Sen seinällä roikkuu kaunis, vaalea ryijy. Se on Liisan omin käsin tekemä. Hän on lahjoittanut sen vuosia sitten silloiselle ­Taivassalon vanhainkodille.

Tulevaisuuden vanhainkoti Taivassalossa voi sekin olla jotakin muuta kuin nyt. Vuodenvaihteessa aloittava hyvinvointialue huolestuttaa hoitajia. He pelkäävät, että varsinkin pienet, kunnalliset yksiköt, kuten vanhainkoti Ankkuri, voivat kärsiä siitä, että alueen koko sosiaali- ja terveydenhuoltoa ryhdytään ­pyörittämään keskitetysti, kaukana Taivassalosta.

– Kyllä se vähän pelottaa. Meillä on ollut pienessä kunnassa hyvin matala byrokratia, ruoka on tullut kunnan omasta keittiöstä, ja pieniä korjaustöitä tekemään on saanut soittaa paikallisen tekijän. Kuka esimerkiksi päättää lomistamme vuodenvaihteen jälkeen? On kyllä vähän fatalistinen olo ensi vuoden ­suhteen, Pentti-Peltonen sanoo.

Kun Pentti-Peltonen aikanaan aloitti työt Ankkurissa, hän joutui aluksi opettelemaan, että jokaista pikkuasiaa ei tarvitse kierrättää monen henkilön kautta, jotta päätöksenteko onnistuisi.

– Me olemme voineet oikeasti täällä itse päättää, miten on parasta toimia. Siksikin täällä on niin kodikasta, ­Pentti-Peltonen sanoo.