Skinnytok ja RuPaul's Drag Race herättävät saman kysymyksen – Mitä tapahtui kehopositiivisuudelle?
Jos edes dragin maailmantähdet eivät kelpaa itselleen sellaisina kuin ovat, miten minun voisi kuvitella kelpaavan, kysyy Ville Blåfield.
RuPaul’s Drag Racea voi kiittää paljosta. Ympäri maailmaa lokalisoitu realitykilpailu on alkuperäisessä yhdisvaltalaisversiossaan ehtinyt jo 17. tuotantokauteen. Eri kausien kiinnostavimmista kilpailijoista koottuja All Stars -kisojakin on tuotettu jo kymmenen tuotantokautta.
Kaupallisen menestyksen ohella kilpailuun tiivistyy myös kulttuurista pääomaa ja merkitystä. Se on eittämättä levittänyt marginaalista massoihin levinneeseen yleisöönsä suvaitsevaisuutta, avarakatseisuutta, sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen hyväksyntää. Sen marginaalin ymmärrystä, nihkeimmillään sietoa, parhaimmillaan ihailua.
Vähän samoin kuin sujuvasti kirjoitettu Broadway-musikaali, Drag Race onnistuu koskettamaan melodramaattisilla ihmiskohtaloillaan. Kun RuPaul kysyy catwalkilla tajuttomissa luomuksissaan poseeraavilta drag-artisteilta, mitä nämä haluaisivat sanoa nuorelle itselleen, saavat lapsuuskuvat niin kilpailijat kuin katsojat pyyhkimään silmäkulmiaan. Jekku tekee meistä kaikista yhtä: kai meissä kaikissa elää oman dragimme alla se epävarma lapsi, jolle toivoisi vain hyvää ja hyväksyntää.
Viimeisimmällä All Stars -kierroksella catwalkin ääressä heräsi kuitenkin myös ristiriitaisia ajatuksia. Kauden tähdistä peräti kolme aiemmin kurveistaan tunnettua ”isoa tyttöä” marssi nyt kilpailuun kutistuneina versioina itsestään.
Monen kauden suosikkikilpailija Ginger Minj kertoi pudottaneensa painoaan 70 kiloa yhdistelmällä elämäntaparemonttia ja laihdutuslääke Zepboundia. Terävästä kielestään ja likaiseta pelistä kisassa aiemmin tunnettu Mistress Isabelle Brooks pudotti kahdessa vuodessa hurjat 90 kiloa, kertoman mukaan ilman leikkauksia tai lääkkeitä. Dramaattisin tarina oli DeJa Skyellä, joka oli kuolla Meksikossa tehtyyn laihdutusleikkaukseen. Skye kertoi pudottaneensa operaatiolla kymmeniä kiloja hänkin. Kilpailun kuvauksissa hän selvästi yhä toipui traumaattisesta operaatiosta.
”Well you look great. No mutta näytät upealta”, kuului RuPaulin kommentti Skyen tarinaan.
” Mitä tapahtui kehopositiivisuudelle?”
”Eikö kenelläkään muulla ole epämukava olo tavasta, jolla painoon suhtaudutaan tällä kaudella”, kysyi Drag Racen katsoja Redditissä, ja sai minut nyökkäilemään. ”It seems very twisted to me, se tuntuu tosi kieroutuneelta.”
Voi olla, että omat odotukseni tämän nimenomaisen realityohjelman avarakatseisuudesta olivat epärealistiset, mutta silti tunnen itseni vähän petetyksi. Kilpailussa, jossa piti olla kyse nimenomaan siitä, ettei kenenkään tarvitse täyttää muiden odotuksia tai ihanteita, jonka evankeliumi on ollut itsensä hyväksyminen ja rakastaminen – ”If you can’t love yourself, how in the hell you gonna love somebody else?” – kisataankin yht’äkkiä siitä, kuka pääsee dramaattisimmin eroon kiloistaan. Uskomattomiin kehonmuutoksiin kyenneiden kilpailijoiden henkilökohtaista matkaa ihaillaan, ja uudesta, sirosta olemuksesta onnitellaan vuolain sanoin.
Tietysti merkittävän ylipainon pudottaminen voi olla onnittelemisen arvoinen personal journey, mutta jotain kieroutunutta tosiaan on tavassa, jolla lähemmäs klassista kauneusihannetta lääkkein ja leikkauksin päässeitä juhlitaan. Mitä tapahtui kaikenlaiselle kauneudelle ja erilaisuuden hyväksymiselle?
Mitä tapahtui kehopositiivisuudelle?
” Emansipaatiorealityn katsojana olen hämilläni.”
Samaa on kysytty skinnytok-ilmiön äärellä. Alkuvuodesta sairaalloisia laihuusihanteita TikTokissa levittäneeseen trendiin herättiin reagoimaan politiikkaa myöten. TikTok pyrki estämään trendin leviämisen skinnytok-aihetunnisteen kieltämisellä, kun Ranskan hallitus kanteli EU:lle ilmiöstä. Suomessa vasemmistoliiton Minja Koskela vaati samaa Suomen hallitukselta. EU:n digipalvelusäädöksen pitäisi velvoittaa somealustoja suojelemaan alaikäisiä tämän kaltaisilta sisällöiltä.
Mistään uudesta ilmiöstä ei kuitenkaan ole kyse. Toukokuussa Avun haastattelema psykologi ja psykoterapeutti Monica Ålgars totesi, että vanhat, laihuutta ihannoivat ilmiöt lehdistä ja muotilavoilta ovat vain siirtyneet sosiaaliseen mediaan. Samaan vähän apeaan äänensävyyn analyysissään päätyi Turun yliopiston sosiologian professori Outi Sarpila Uuden Jutun haastattelussa elokuussa. Hetken somekuvastoa monipuolistanut kehopositiivisuuden trendi ei ehkä sekään ollut niin moninainen kuin kuvittelimme.
”On todettu, että tiettyjen hashtagien alla kehopositiivisuuskin on toisinaan sellaista konventionaalista materiaalia. Vaikka kehon koko ei istuisi yleisesti ajateltuun ideaaliin, niin ihmiset ovat konventionaalisesti kauniita”, Sarpila totesi. ”Ladattiinko me kuitenkin vähän liian suuria odotuksia sille, että kuvasto monipuolistuu?”
Onkin totta, että ikiaikaisten – tai ainakin vuosikymmeniä meille tehokkaasti viihde- ja muotiteollisuuden toimesta syötettyjen – kauneusihanteiden haastaminen omassa ajattelussa on vaikeaa. Vaikka kuinka olisimme sanoissamme ja somepostauksissamme kehopositiivisia, olemmeko sitä todella omaa kehoamme arvioidessamme? Ymmärrän siis Drag Racen isoja tyttöjä ihan hyvin. Julistusten takana voi hyvin toivoa omakuvaltaan jotain muuta, jotain – konventionaalisempaa.
Emansipaatiorealityn katsojana olen kuitenkin hämilläni. Jos edes dragin maailmantähdet eivät kelpaa itselleen sellaisina kuin ovat, miten meidän tavan tallaajien voisi kuvitella kelpaavan? Can I get an Amen up in here?
