Jarmo Sultsi, 50, häpesi pitkään masennustaan ja lääkitsi sitä oluella – 13 vuoden sairastamisen jälkeen elämässä on uutta toivoa

Nyt olisi faija ylpeä, sain kerrankin melkein täydet pisteet jostain, Jarmo Sultsi naurahti työterveyslääkärin vastaanotolla. Ilme vakavoitui kuitenkin nopeasti. Masennuskysely puhui karua kieltä, jonka lääkäri vahvisti: vakava masennus.

Tuosta hetkestä ja diagnoosista on 13 vuotta. Sen jälkeen Jarmo on raksittanut saman kyselyn lukuisia kertoja. Tunnen, että olen ärtynyt koko ajan. Kyllä. Moitin itseäni kaikesta, mikä menee pieleen. Kyllä.

Pitkään Jarmo ajatteli, että ehkä tämä on ohimenevää. Kyllä se tästä. Mutta masennuksesta tulikin kuin varjo, joka on seurannut häntä vuosia. On kausia, kun se on pysytellyt taustalla, ja aikoja, kun se on astunut näkyvämmin esiin.

Ennen kuin Jarmo sai masennusdiagnoosin vuonna 2012, hän oli voinut huonosti jo pitkään. Hän oli jatkuvasti ärtynyt, eikä ilo tuntunut syttyvän oikein mistään. Kaikki oli tasaisen harmaata. Aamulla kokin töihin, iltapäivällä kotiin. Iltaisin lasten lätkätreenejä tai sirkuskoulua.

Perheen kolme lasta olivat syntyneet lähekkäin, eikä kukaan perheestä nukkunut hyvin. Jarmon olo oli väsynyt, ja parisuhde katosi sumun keskelle.

Jarmo oli huomannut, että välillä hänen mielialansa heittelehtivät ääripäästä toiseen. Hän saattoi saada kiukkukohtauksen likaisesta tiskipöydästä tai lattialla pyörineistä vaatemytyistä. Tai sitten hän löysi itsensä murehtimasta, mitä jos lapsille tapahtuisi jokin haaveri koulumatkalla.

– Olen suomalainen mies, enkä puhunut vaihtelevista mielialoistani kenellekään, Jarmo sanoo.

Jarmo oli tuolloin 37-vuotias, ja lähestyvät pyöreät herättivät ikäkriisin.

– Koin, etten ole saavuttanut mitään. Töissä mietin, että täällä minä työntelen tätä roskakärryä enkä ole edennyt mihinkään.

Lopullinen niitti masennukselle oli avioero vuonna 2012. Vaikka päätös oli yhteinen, se musersi. Oli rankkaa erota lapsista. Syyllisyys ja epäonnistumisen taakka kuristivat kurkkua.