Yli satavuotiaassa pihapiirissä Reetta Makkonen etsii sanoja sille, mitä pellon laidalla nouseva ruskan jo värjäämä metsä hänelle merkitsee.

– On olemassa sellainen sana kuin maausko. Se kiteyttää minusta kaiken. Se on tunne, syvempi yhteys metsään, maahan, peltoihin ja perinteeseen. Minulla on tänne vahva henkinen side.

Tämän vuoden elokuussa, 17. päivänä, koitti savonlinnalaisen Makkosen, 39, suuri hetki. Silloin hänestä ja sisko Terhi Ropposesta tuli monen vuoden jälkeen lapsuudenkoti Kankaalan ja sen metsien ainoat omistajat.

Sisarusten vastuulla on nyt noin 60 hehtaaria metsää Juvolan kylässä parikymmentä kilometriä Savonlinnasta pohjoiseen.

Juuri tällaisia metsänomistajia Suomi tarvitsisi lisää. Metsänomistajana Makkonen on nuori ja sitoutunut. Se todennäköisesti tarkoittaa sitä, että hän haluaa ja osaa hoitaa sekä metsän taloutta että luontoarvoja hyvin seuraavat vuosikymmenet. Sillä taas on merkitystä sekä Suomen teollisuudella että yksittäisen perheen taloudelliselle ja henkiselle hyvinvoinnille.

Metsätilojen sukupolvenvaihdokset eivät usein pääty niin hyvin kuin Makkosilla. Etenkin kuolinpesissä metsistä riidellään, mikä voi johtaa perheiden hajoamiseen, metsien pilkkomiseen, ja niiden siirtymiseen suomalaissuvusta kansainväliselle sijoitusyhtiölle.

Sellaisesta kärsivät sekä metsät että ihmiset.

Suomen metsänomistajien keski-ikä on 60 vuotta. Etenkin 70–80-vuotiaat omistavat metsää paljon.

Vuonna 2021 Suomessa kuoli 5 200 yli kaksi hehtaaria metsää omistavaa metsänomistajaa. He eivät siirtäneet omaisuuttaan eteenpäin elinaikanaan, vaan metsä siirtyi kuolinpesälle.

Saatavilla ei ole tilastoja siitä, kuinka monessa kuolinpesässä metsästä päädytään riitelemään. Asiantuntijoiden mielestä vastaus on, että liian monessa.

– Metsän siirtyminen seuraavalle sukupolvelle pitäisi järjestää metsänomistajan elinaikana, sanoo Suomen Metsäkeskuksen metsätilarakenteen asiantuntija Esa Lappalainen.

Sekään vaihtoehto ei ole nopea ja yksinkertainen, kuten Makkosen perheessä saatiin huomata.

Reetta Makkosen vanhemmat Irene ja Juha Makkonen asettuivat taloksi suvun kotitilalle vuonna 1983. Irene Makkonen kertoo, että pariskunta päätti toimia omaisuutensa kanssa toisin kuin edeltävä sukupolvi.

– Minä ja mieheni odotimme kuin Charles Englannissa, koska vanha pari luopuu, mutta he eivät luopuneet kuin kuolemassa. Me tulimme tähän nelikymppisinä ja päätimme, että tilan siirtämisestä puhutaan ja siitä luovutaan ajoissa.

Reetta Makkonen on viisilapsisen perheen keskimmäinen. Hän tykkäsi leikkiä metsässä ja hoitaa lehmiä, ja saikin jo kymmenvuotiaasta alkaen kuulla, että hän voisi olla tilan jatkaja. Kun Reetta oli 18-vuotias karjanhoitajaopiskelija, vanhemmat halusivat luovuttaa tilan hänelle.

Reetta Makkonen ei ollut valmis.

– Se tuntui silloin liian isolta asialta. Isällämme oli terveysongelmia ja minusta tuntui, etten olisi voinut luottaa häneen apuunsa tilan pyörittämisessä niin kuin olisi tarvinnut.

Asia jäi. Hyvää oli kuitenkin se, ettei tilan tulevaisuudesta vaiettu. Avointa keskustelua mahdollisista vaihtoehdoista käytiin vanhempien ja lasten kesken vuosia.

Asiantuntijoiden mielestä tämä on ensimmäinen askel siihen, että metsätilan siirtäminen voi onnistua hyvin.

– Puhumattomuus edistää sellaista harhaa, että vanhemmat kuvittelevat lasten pystyvän sopimaan nämä keskenään. Sitä kuulee paljon, sanoo Lappalainen.

– Puhuminen on suomalaisille usein vaikeaa, kommentoi myös Etelä-Savon metsänhoitoyhdistyksen erityisasiantuntija Taina Kosonen.

Kosonen hoitaa metsäisen maakunnan vaativimpia sukupolvenvaihdoksia sekä metsänomistajan elinaikana että tämän kuoleman jälkeen.

Jälkimmäiset tapaukset ovat vaikeampia, etenkin, jos siirtoa ei ole suunniteltu mitenkään. Osa tapauksista etenee Kososen pöydältä asianajajille, mutta vaikka heitä ei tarvittaisi, tunnelma on usein kireä.

– On ollut tapauksia, joissa perilliset eivät ole pystyneet puhumaan keskenään, vaan kaikki keskustelu on käyty minun kauttani tai puolisoiden avulla.

Kososen mukaan metsätilasta riitelyyn vaikuttaa sama asia kuin perintöriitoihin yleensäkin. Epäoikeudenmukaisuuden kokemus on alkanut vuosia aiemmin.

– Kuolinpesän osakkaiden välille on voinut kehittyä epäluottamusta pitkän aikaa. Koetaan myös kateutta ja pelätään, että toinen saa tässä enemmän. Metsä muuttuu ja kasvaa koko ajan, eikä siinä ole mahdollista päästä millimetrin tarkkuuteen. Riittävään tarkkuuteen kyllä.

Kososen kokemuksen mukaan kaikissa suvuissa ei ole totuttu reiluuteen ja avoimuuteen. Seuraukset voivat olla kovat.

Länsi-Suomessa asuva Riitan (nimi muutettu) perheessä sisarusten välit menivät perintöriidan takia pysyvästi poikki.

Metsien osalta erimielisyyttä aiheutti se, että yksi perijöistä oli käyttänyt metsää omaksi hyödykseen useita vuosia, eikä siitä ollut koskaan avoimesti puhuttu tai sovittu. Perinnönjaossa sisarus kiisti etukäteen saamansa hyödyn.

– Se ei ollut hirveän merkittävää taloudellisesti, mutta periaatteellisesti kyllä. Metsää olisi riittänyt reippaasti jokaiselle, Riitta kertoo.

Riitelyn hintaa maksetaan myös kansantaloudessa. Jos sopuun ei päästä, kuolinpesän osakkaat voivat luopua metsästä kokonaan. Ostaja on nykymarkkinoilla usein sijoitusyhtiö.

– Se ei ole Suomen kansantaloudelle ja maallemme paras tilanne, että joku muu omistaa meidän metsämme kuin suomalaiset itse. Ja vaikka omistaisi metsää rahaston kautta, niin siinä on monta porrasta välissä, eikä metsän tuottoon pysty itse vaikuttamaan, arvioi erityisasiantuntija Kosonen.

Esa Lappalainen on samaa mieltä.

– Kyllä puu kiertää sijoittajayhtiönkin kautta, mutta jos metsä on ollut perheen omistuksessa, on heidän kannaltaan parempi, että metsä olisi yhä heidän ja se saisivat siitä tuoton. Siinä on jotain hyvin suomalaista, että perheet omistavat metsän.

Myyminen sijoitusyhtiölle voi olla taloudellisesti järkevää, jos muuten edessä on käräjät. Perintöriidan käyminen asianajajien kautta on hyvin kallista.

Riitaisassa kuolinpesässä on muitakin riskejä. Yksi suurimmista on se, että metsätila päädytään pilkkomaan. Se on huono asia, sillä metsätilojen keskipinta-ala on Suomessa vain 32 hehtaaria.

Pohjoisemmassa ja idässä tilat ovat suurempia, mutta silti harvoin niin suuria, että jokaiselle kuolinpesän osakkaalle kannattaa tasa-arvon nimissä lohkoa oma palsta.

– Jos omistaa viiden hehtaarin metsätilan, siinä ei ole taloudellista kannustinta kenellekään. Siitä tulee harrastepalsta, josta haetaan joskus joulukuusi tai polttopuita. Suomen kansantalouden kannalta siinä ei ole järkeä, Kosonen sanoo.

Luonto voi hyötyä siitä, että ihmiset omistavat luonnontilaan jääviä pikkupalstoja. Toisaalta metsän suojelu on nykyään mahdollista, ja se korvataan taloudellisesti silloin, kun suojelee isommasta metsätilasta osan.

Metsäomaisuuden ratkominen vasta kuolinpesässä voi olla hankalaa siksikin, että nykyisin perilliset ovat yleensä itsekin ehtineet verrattain iäkkäiksi.

Sillä on merkitystä, jos yksi kuolinpesän osakkaista haluaisi lunastaa tilan itselleen. Pettymys voi olla suuri, jos oma taloudellinen tilanne ei sitä salli.

– Etenkin vanhemmalla osakkaalla taloudellinen kyky ja aika ei välttämättä riitä, Kosonen huomauttaa.

Lisäksi metsän hoitoon on usein helpompi kasvaa nuorempana. Puut nousevat taimista vuosikymmeniä, mikä vaatii perspektiiviä myös niiden omistajalta.

– Metsänomistajan ikä jarruttaa metsän käyttöä. Vanhempana päätöksentekokyky ja tulevaisuuden ajattelu heikkenee. Hakkuita tehdään, jotta saadaan rahaa, mutta metsänhoitorästit lisääntyvät, Lappalainen kuvailee.

Näin kävi myös Makkosilla. Kun sukupolvenvaihdosta ei saatu tehtyä ajoissa, isä alkoi sairastella. Lapset puolestaan opiskelivat, aloittivat työuransa ja perustivat perheitä, osa kaukana kotiseudusta.

– Kyllä me vielä vuonna 2018 Juhan eläessä möimme metsää ja olimme porukalla istuttamassa uutta, mutta hoitorästejä tuli osittain, Irene Makkonen myöntää.

Makkoset olivat vuodesta 2015 yrittäneet saada sukupolvenvaihdoksen hoidettua, mutta asia viivästyi muun muassa silloin apuna olleen asiantuntijan omien kiireiden takia.

Vuonna 2019 Juha Makkonen kuoli ja sadan hehtaarin metsätila siirtyi kuolinpesään. Osakkaita oli kuusi ja tilanne monimutkainen vuosia käydyistä keskusteluista huolimatta.

Makkosia auttoi metsäomaisuuden uudelleenjärjestelyssä se, että isä oli tehnyt testamentin. Makkosille se oli tärkeä paperi muun muassa siksi, että perheen ainoa poika, vanhin lapsi Antti, on lievästi kehitysvammainen. Hänet maksettiin isän toiveiden mukaan ulos kuolinpesästä rahalla.

Perhettä auttoi myös se, että äiti itse halusi luopua omasta omaisuudestaan elinaikanaan. Tärkeintä oli, että neljä siskoa olivat keskenään halukkaita keskustelemaan ja sopimaan.

– Ihmissuhteet ovat olleet tässä isossa roolissa, ihan lapsuudesta asti, Reetta Makkonen sanoo.

Ihan ensiksi Makkoset halusivat päästä eroon kuolinpesästä. Pesän verotus on kovaa ja ristiriitojen riski kasvaa entisestään, jos kuolinpesän sisälle ehtii vuosien aikana muodostua uusia kuolinpesiä.

Joulukuussa 2021 Juha Makkosen perintö jaettiin. Veli sai rahaa ja kauempana asuvat kaksi siskosta vanhempien vuosien aikana ostamat, erilliset metsäpalstat. Reetta Makkonen, Terhi Ropponen ja heidän äitinsä jakoivat kolmistaan Kankaalan tilan.

Elokuussa 2022 äiti Irene Makkonen myi osuutensa Kankaalan tilasta kahdelle tyttärelleen. Saamillaan rahoilla hän kompensoi tilannetta kahdelle muulle sisarelle.

– Kysyimme heiltä, onko tämä ok. Emme halunneet, että mitään jää hampaankoloon, Reetta Makkonen kertoo.

Reetta Makkosella on nyt lainaa kotitilastaan. Se ei paina. Toisin kuin 18-vuotiaana, nyt hän on valmis suvun neljännen sukupolven metsänomistajaksi.

– Juuri eilen kävimme Terhin ja mieheni kanssa kävelyllä metsässä. Pohdimme, mistä myydä puuta, että saamme velkaa lyhenemään ja mikä hoitorästien tilanne on.

Yhteisomistajuus ei pelota, sillä sisaruksilla on sama tavoite.

– Meille molemmille on tärkeää, että metsä säilyy suvussamme meidän jälkeemmekin, yksivuotiasta esikoistaan Veikkaa tällä hetkellä kotona hoitava Reetta Makkonen sanoo.