Apu

Matti Jämsän seikkailut: 50 tuntia haudassa



Matti Jämsän seikkailut: 50 tuntia haudassa

Kolmiosainen sarja siitä, kuinka Avun legendaarinen reportteri Matti Jämsä pantiin mullan alle. Julkaistu alunperin Avun numerossa 43/1956.
Teksti Apu-toimitus
Kuvat U.A.Saarisen arkisto

Veikko Ennala: Matti Jämsä 50 tuntia arkun sisällä

Ajatusta elävältä hautauksesta on pohdittu lehtemme toimituksessa jo kauan, mutta päiväjärjestykseen asia tuli vasta myöhäiskesällä tänä vuonna. Juttu ei ollut tehtävissä käden käänteessä, sillä ennen itse koetta oli ratkaistavana monta pulmaa, niiden joukossa hautauspaikan valinta, kysymys arkkujen ilmastointilaitteista sekä siitä, miten yhteydenpito haudattujen ja maan päällä oleksivan apuhenkilöstön kesken oli järjestettävä.

Niin huolellisesti kuin asiaan paneuduttiinkin tietoisina siitä, että koe oli siihen osallistuville vaarallinen, tehtiin yhtä kaikki muuan erehdys, joka oli koitua toiselle haudatuista kohtalokkaaksi. Se tapahtui hautauspaikan valinnassa.

Ensi aluksi näet kaavailtiin, että arkut elävine vainajineen upotettaisiin lähelle jyrkkää rinnettä, niin että arkuista poistuminen tapahtuisi päädyn kautta rinteen puolelle. Näin siksi, että mahdollisen hädän tullen avustajat vähin vaivoin kykenisivät poistamaan telkenä olevan maan yksinkertaisesti rinnettä rauettamalla.

Kun sopivaa, äkkijyrkkää rinnettä ei kuitenkaan pääkaupungin läheisyydestä ottanut löytyäkseen, päädyttiin vihdoin tasamaahan Espoon kunnan Träskändan kylässä. Kun näin tapahtui, olisi arkkujen ”ovien” luonnollisin sijainti ollut kannessa, eikä suinkaan päädyissä, niin kuin asianlaita nyt oli. Tämä ristiriita merkitsi käytännössä sitä, että hautaa avattaessa oli maa poistettava koko kaivannon syvyydeltä pohjaan asti – sen sijaan että arkkujen kansiin olisi päästy käsiksi suhteellisen nopeasti ja vähin lapionpistoin.

Vaikka kokeeseen osallistuvat ennen yrityksen alkamista neuvottelivat lääkärien kanssa ja niin muodoin tiesivät, että mahdollisen klaustrofobiakohtauksen yllättäessä oli toimittava nopeasti asianomaisen saattamiseksi suljetusta tilastaan takaisin maan pinnalle – siitä myöhemmin jäljempänä – eivät he silti ottaneet asiaa niin vakavasti kuin olisi ollut välttämätöntä.

Että juuri poistuloaukkojen väärä sijainti arkuissa oli kohtalokas virhe, se selvisi 22 tuntia sen jälkeen, kun koe oli alkanut ja hauta ”vainajineen” luotu umpeen. Tiistaipäivänä kello 14.06 sai toinen haudatuista, herra Jussi Pöyhönen, kauhukohtauksen hänen henkisen kestokykynsä äkisti murtuessa. Vaikka avustajat työskentelivät epätoivoisella kiireellä haudan avaamiseksi, kesti kokonaista 21 minuuttia, ennen kuin tällä välin vaikeaan shokkitilaan joutunut kokeilija saatiin päivän valkeuteen.

HIEMAN ARKUISTA. Mitä vielä itse arkkuihin tulee, valmistettiin ne 2 sentin paksuisesta kimpivanerista ja vahvistettiin puukehyksin, niiden pituuden ollessa 2 metriä ja leveyden sekä korkeuden 70 senttiä. Ilmanvaihtoa varten oli kummankin kannessa kaksi 2,1 tuuman läpimittaista maan pinnalle ulottuvaa rautaputkea.

Haudattujen ja apuhenkilöstön välistä yhteydenpitoa varten asennettiin kumpaankin arkkuun radiopuhelin. Maan päällä valvova päivystäjä saattoi yksinkertaisella kädenliikkeellä kytkeä yhteyden kumpaan arkkuun tahansa, ottaa vastaan haudattujen antamia viestejä sekä itse sellaisia heille lähettää. Radiolaitteet toimivat moitteettomasti, eikä yhteyttä hyvin ymmärrettävistä syistä koko 50 tuntia kestäneen kokeen aikana hetkeksikään keskeytetty.

Arkut upotettiin 2½ metrin syvyiseen kovaan savimaahan kaivettuun kuoppaan rinnakkain. Ne täyttivät kaivannon niin tarkoin, että tyhjää tilaa, joka oli varattu sisäänmenoa ja ulostuloa varten, oli ainoastaan ½ metriä. Kun ”vainajat” olivat ryömineet laatikkoihinsa, peitettiin hauta 180 sentin paksuisella maakerroksella. Arkkujen sijaintia oli ulkopuolisille tämän jälkeen osoittamassa vain neljä maan pinnalle ulottuvaa ilmanvaihtoputken päätä.

KOKEEN TARKOITUS. Tämän laajoja valmisteluja ja runsaasti kustannuksia vaatineen kokeen tarkoituksena oli lyhyesti sanoen selvittää, onko niin sanotulla normaalilla ihmisellä taipumusta klaustrofobiaan eli suljetun paikan kammoon.

Fobioita on – kuten tämän reportaashin jälkimmäiseen osaan liittämästämme psykiatrin lausunnosta selviää – useata eri laatua: korkean paikan, aukean paikan, suljetun paikan, pimeän yms. kammo. Tiettävästi nämä sielullista laatua olevat sairaudet johtuvat lapsuusajan kokemuksista, ympäristöstä ja kasvatuksesta.

Fobia, olkoonpa se laadultaan mikä tahansa, on äärimmäinen tuskatila, niin voimakas hätä, ettei mitään muuta siihen verrattavaa sielullista ilmiötä ole olemassa. Yksikään tavanomaisista tunteista – rakkaus, viha, konkreettisista syistä johtuva pelko tms. – ei väkevyydessä kykene vetämään sille vertoja.

 Fobia on laadultaan sielullinen, mutta sen vaikutus ulottuu myös ruumiin toimintoihin. Fobiaa seuraa useimmiten ylenpalttinen hikoilu, joka vuorottelee kylmänpuistatusten kanssa, seuraa vavistuksia ja vihdoin viimein vaikea shokkitila. Nimen omaan klaustrofobiakohtaus saattaa johtaa – ellei ahtauteen teljettyä kyllin nopeasti saateta väljempiin tiloihin – sielunvoimien täydelliseen murtumiseen.

Koe onnistui. Toisin sanoen se osoitti, että kaikin tavoin normaaleilla sielunvoimilla varustetut henkilötkin voivat saada suljetun paikan kammon – fobioista kauheimman – kunhan tila, johon he asettuvat, on kyllin pieni ja kyllin eristetty. Eivätkä vain voi, vaan ehdottomasti sen myös saavat, ennemmin tahi myöhemmin.

MITEN LOPULTA KÄVI? Toinen kokeeseen osallistuneista henkilöistä, nimittäin menneenä kesänä Linnanmäellä kuuluisuutta saavuttanut kotimainen fakiiri Jussi Pöyhönen, joka, kuten aikoinaan lehdessämme mainittiin, oli omia fakiiriesityksiään varten päättänyt suorittaa ennakkokokeen paastoamisennätyksen saavuttamiseksi, sai kaksi klaustrofobiakohtausta, ensimmäisen niistä noin 2½ tuntia kokeen alkamisesta. Sen hän kuitenkin ankarasti kamppailtuaan sai voitettua, mutta toinen, seuraavan päivän ehtoopuolella sattunut, mursi hänen voimansa lopullisesti.

Ilmoitettuaan radioteitse päivystäjälle olevansa kykenemätön kestämään enempää, kaivettiin hänet maan pinnalle. Tällöin kohtaus oli kuitenkin jo edennyt niin pitkälle, että asianomainen vuoroin huusi, vuoroin itki samanaikaisesti, kun rajut nytkähtelyt ravistelivat hänen ruumistaan parinkymmenen minuutin ajan.

Kuitenkin herra Pöyhösellä oli niin sanoen erinomaiset edellytykset viedä koe onnelliseen päätökseen, se on: nousta maan pinnalle kohtuullisen ajan kuluttua. Onhan hänen elämänuranaan näet suorittaa erilaisia ”ihmeitä” – seisoa viikatteenterillä, kävellä lasinsirpaleiden päällä, lävistää ruumiinsa neuloilla ja antaa ristiinnaulita itsensä – mitkä kaikki teot vaativat armotonta keskittymistä ja hermojen kaikinpuolista ja täydellistä hallintaa.

Kun hänkään, mainituista edellytyksistään huolimatta, ei kuitenkaan kyennyt voittamaan kauhuaan suljetussa paikassa, mitä silloin voidaankaan vaatia esimerkiksi pieneltä lapselta, joka pikku rikkeen rangaistukseksi on teljetty pimeään komeroon? Tulevatko vanhemmat ajatelleeksi paitsi lapselle sillä hetkellä tuottamiaan järkytyksiä myös niitä pieneen sieluun jääviä merkkejä, joita tämänlaatuinen rangaistus aivan ilmeisesti iäksi siihen jättää?

Ennen elävältähautauksen yksityiskohtaista kuvausta tulkoon jo etukäteen sanotuksi, että toimittaja Matti Jämsä, joka tavallisena maallikkona oli antautunut kokeeseen, selviytyi siitä suhteellisen helposti. Keskiviikon, syyskuun 19. päivän vastaisena yönä hän tosin sai lievähkön klaustrofobiakohtauksen siihen liittyvine pelko- ja vavistustiloineen, mutta se meni ohi vähemmässä kuin puolen tunnin ajassa. Keskiviikkona kello 19.02 kaivettiin hänet sitten esiin APU-lehden johdon päätettyä, ettei pitempiaikaiseen kokeiluun enää ollut aihetta. Näin hän oli tullut olleeksi elävältä haudattuna 8 minuuttia vaille 50 tuntia, alun kolmatta vuorokautta.

On tunnustettava, että viimeiset maan alla vietetyt tunnit koettelivat myös toimittaja Jämsän hermoja erittäin ankarasti, kuten tämän välttämättömän esipuheen jälkeen alkavasta osasta lähemmin selvinnee.

Veikko Ennala

Matti Jämsä: "Olen matkalla haudattavaksi"

En ole hullu. Mutta tiedän kyllä, että koe, jota toteuttelen on vaarallisimpia, ellei vaarallisin, mitä koskaan olen tehnyt. Olen itse kävellyt siihen noidankehään, josta paluuta ei ole. Lukijakunta vaatii uusia ja erikoislaatuisia reportaasheja ja niitä on heille annettava.

Tämänkertainen teemamme ei kuitenkaan ole mikään aihepulassa keksaistu mielipuolinen juttuidea, vaan – kuten

Ennalankin aiemmasta sananvuorosta käy ilmi – puolitieteellinen koe normaalin ihmisen suhtautumisesta suljetun paikan kammoon.

Tähän kokeeseen on hankkiuduttu erittäin pitkäaikaisin valmisteluin ja harkinnoin. On tehty lääkäripiireihin tiedusteluja ja suoritettu lukuisia laskelmia, missä on otettu huomioon tiedossani olleet ”maanalaiset seikat”. Kaikki on nyt valmiina, arkut lojuvat avoimen, syvän haudan partaalla, radiopuhelimet on asennettu paikoilleen, päivystyslista laadittu, avustajat hälytetty. Pyörät pyörivät jo.

 

MATKA HAUDALLE. Olen matkalla haudattavaksi. Neljän auton kolonna vyöryy kohti määränpäätä, Espoota. Lojun penkillä ja annan syksyisen maiseman valua ohi harhailevien silmieni. Elän ramppikuumeessa, oudossa pelonsekaisessa raukeudessa, johon on sekoittunut annos epätietoisuutta, outoja aavisteluja, kohtalontuntua, epäuskoa, toivoa, kaikkea sekaisin.

Tuttu tila. Samat tunteet, samat kouristukset ja mietteet ovat seuranneet minua vaimoni synnytysvuoteen äärelle, lentokoneeseen, josta hyppäsin laskuvarjolla, missikilpailuun, montussa murskautuneeseen autoon. Samat olivat aatokset silloinkin, kun lähdin hiihtämään yli Ahvenanmeren ja kun laskeuduin Suomenlahdella kuudenkymmenenyhden metrin syvyyteen. Yhteenkään yritykseen en ole mennyt pelkoa tuntematta, tunnustettakoon se, ja joka kerralla olen ollut tietoinen siitä, että omat vähäiset voimani eivät yksin riitä lopulliseen ja onnelliseen onnistumiseen.

Tähän asti on kaikki mennyt hyvin, sukelluksesta koitunutta sairastumista lukuun ottamatta. Miksi en nytkin onnistuisi?

Kertaan mielessäni kaikki varotoimenpiteet, joihin on ryhdytty. Se ei pysty huojentamaan sanottavastikaan tilaani, eikä Veikon kertoma näppärä kaskukaan saa suutani nauruun. Hermoni eivät enää ole entisenlaiset, ja tässä jutussa jos missä tarvitaan hermojen hallintaa, rauhallisuutta sekä mielenmalttia. Ainoa lohdutus oli se, ettei minun tarvitse maata haudassa kauan. Pienimpienkin vaikeuksien sattuessa on minua kehotettu lopettamaan, se on jopa määräys. Talon johto on sitä mieltä. En aio riskeerata. En ainakaan terveyteni kanssa. Jos hermot ratkeavat, niin sille ei voi mitään... Ajatus mielipuoleksi tulemisesta puistattaa.

Peruutuspeilistä näen valokuvaaja U. A. Saarisen ajavan takanamme. Hän selittää jotakin eräälle avustajallemme. Edessäni olevassa autossa ajavat Matti Lyytikäinen ja herra Jussi Pöyhönen. Hän on se ”haavoittumaton ihmemies”, josta äskettäin kirjoitin. Hänellä on varmasti yhtä vaikeata, kenties vaikeampaakin, hänhän aikoo maata arkussa melkein viikon, ehkä enemmänkin. Jos kaikki menee hyvin, yrittää hän jatkaa kahteentoista vuorokauteen saakka. Silloin on elävältähautauksen maailmanennätys hänen nimissään.

Veikko sanoo: – Älä sure Matti, kyllä se hyvin menee.

Pystyn vastaamaan vain väkinäisellä naurahduksella. Yritän olla mahdollisimman välinpitämättömän ja huolettoman näköinen kaivaessani savuketta esille.

 – Kas, pitävät vielä lehmiä laitumella, sanon viimein jotakin sanoakseni.

– Niinpä näkyvät pitävän, vastaa Veikko ja lisää:

– Meilläkin oli kotitilalla aikoinaan lehmiä.

– Jaa.

Siihen meidän karjataloudellinen keskustelumme tyrehtyykin.

Autojonomme mennä jurnuttaa eteenpäin. Kilometrit taittuvat. Vähenevät. Hetket kuluvat, ja kaikki alkaa olla niin sietämättömän lähellä. Syksyinen metsä välkehtii auringonpaisteessa kaikissa väreissään, upeassa loistossaan, mutta senkin tarjoamat kuvat kulkevat välinpitämättömyyden filminä aistieni ohitse. Tiedän vain, että auto ja kelloni käy.

Käännymme päätieltä ja metsätaival alkaa. Olin eilen katsomassa tulevaa hautaani. Hassua. Se oli jo valmiina. Ammottava kahden ja puolen metrin syvyinen kuoppa. Inhottava savinen monttu. Vaikka mitä sillä oikeastaan on väliä, mitä siinä päällä on. Mitäs minä oikeastaan toivon? Parasta kukkamultaako ahtaan asuinsijani ylle?

Tämä muka vitsikäs ajatus hymyilyttää minua hiukan. Arkutkin olivat jo eilen siellä. Kaksi upouutta, hohtavaa kimpivanerilaatikkoa, joiden katoilla törröttävät ilmaputket. Valitsin omani ja tuhersin lyijykynällä nimikirjaimeni luukun kanteen. Kömmin arkkuun sisällekin ja ajattelin, että meneehän se tässä. Niin kuin siinä olisi jo pitänyt hätä olla; arkku maan pinnalla, luukku auki ja luojan kirkas päivä paistoi sisään. Tuumiskeluni katkaisee Veikko:

– Vieläkö on monta kilometriä?

– Pari kolme, vastaa joku ja kysyy vihonviimeisen ja typerän kysymyksen:

– No, miltä tuntuu, Matti?

Meneehän se, onpas kaunis päivä.

Viimein automme ajavat portista sisään. Moottorit sammuvat, käsijarrut kirskuvat ja seurue purkautuu pihalle jäseniään oikoillen ja silmiään siristellen. Hengitetään raikasta syyskuun ilmaa. Tarkastellaan ympäristöä. Siellä ne valkoiset arkut ovat rinta rinnan puutarhassa – saatan sen aivan selvästi nähdä puiden lomitse.

HAUDALLA. Kävelemme kuopalle. Siinä me seisomme Pöyhösen Jussin kera muiden joukossa ja tuijotamme omaa hautaamme.

Vilkaisen Pöyhöseen. Hän pureskelee mietteissään huuliaan. Veikko Ennala hänen takanaan pudistaa totisena päätään ja hypistelee hansikkaitaan. Joku taputtelee arkkuja, ja valokuvaaja Grönroos potkaisee savikokkareen hautaan. Kuvaaja Saarinen on ainoa, joka tietää, mitä pitää tehdä. Hän pureskelee maasta löytämäänsä omenaa ja asettelee kameraansa arvoja.

– No niin, aloittaa Veikko epävarmasti.

– No niin, vastaan ja purskahdan nauruun. Jatkan:

– Mitäs tässä jossitellaan. Arkut kuoppaan ja äijät sisään. Tulee muuten ilta.

– Juu, juu, sanoo Grönrooskin ja avaa kameransa hänkin.

ARKUT LASKETAAN. Köydet tuodaan esiin ja viiden minuutin kuluttua lasketaan ensimmäinen laatikko kuoppaan. Se on minun arkkuni. Elokuvakamera surisee, valokuvauskoneet räpsähtelevät, arkun nostelijat huohottavat. Huhu hautauksesta on kierrellyt kaupungissa jo viikkoja ennen, ja joukko lähimpiä naapureita on keräytynyt aidan taakse tapahtumia seuraamaan.

Toista arkkua lasketaan hautaan. No  niin, näin pitkällä siis jo ollaan, ajattelen siinä kummulla. Veikko kulkee ohitse ja taputtaa minua olkapäälle. Vanha kunnon mukava Veikko.

Nyt on toinenkin laatikko paikallaan, savisen kuopan pohjassa. Arkkujen päissä on puoli metriä tilaa. Sen kautta meidän on laskeuduttava laatikkoon. Sitten kansi työnnetään paikoilleen ja täyttäminen alkaa.

Menen vaihtamaan vaatteita. Panen verryttelypuvun ylleni. Se on pehmeä ja mukava. Siinä ei ole nappeja, jotka saattaisivat kiusata pitkäaikaisessa makaamisessa. Pukeutumiskysymys on ollut eräitä suurimpia pulmiamme. Onko maan alla kylmä vai kuuma? Eräät sanovat kylmä, toiset ovat lämpimän kannalla. Mene ja tiedä sitten. Pianhan sen näkee.

Otan kaksi huopaa kainaloon. Pistäydyn päivystyskopin kautta. Siellä Veikko saa johtaja Tujulalta ohjeita radiopuhelimen käyttöön. Seinällä on kovaääninen. Se on kuulemma erittäin herkkä. Jopa hengityksemme tullaan sen avulla kuulemaan. Arkuissamme on niin ikään kovaääniset. Niistä kuulemme päivystäjän tiedonannot ja puheet. Varsin tärkeä turvallisuuslaite.

Tallustelen kuopalle. Siellä pari miestä valuttaa laatikoiden kiintonaisiin päihin maata. Tyhjille arkuille putoilevat maamöykyt saavat aikaan selkäpiitä karmivia kumahduksia. Laskeudun kuopan pohjalle kaksi huopaa kainalossani. Kokeilen ensin, toimiiko arkun pohjassa oleva pieni luukku ja onko kuoppa osunut sen kohdalle. Varsin tärkeä luukku ja kuoppa, siitäkin huolimatta, että olen lääkärin kehoituksesta pitänyt jo kahden päivän paaston.

Levitän huovan kaksin kerroin lattialle ja asetan toisen laskoksille sivuun. Kömmin takaisin hakemaan tyynyä ja juotavaa. Päätän ottaa arkkuuni kymmenen pulloa sitruunamehua. Pöyhönen lastaa arkkunsa pääpuoleen kokonaista kaksikymmentäviisi pulloa, mutta hän aikookin maata maan uumenissa kauemmin. Tämä sitruunamehu tulee olemaan ainoa ravintomme. Niin, ja sitten ei olekaan mitään tehtävää. Kaikki on valmista. Nyt sen kai pitäisi alkaa! Tuntuu itsestänikin uskomattomalta, että kohta annan haudata oman minäni mullan alle.

Kello on 16.45. Kömmin takaisin päivänvaloon. Pöyhönenkin on jo valmis. Hän keskustelee Matti Lyytikäisen kanssa.

– En lupaa mitään, mutta yritän olla niin kauan kuin voin, selittää hän. Lyytikäinen nyökkää.

– Oletko valmis, Matti? Joko pian aloitatte? kuulen arkustani. Veikko siellä puhuu kovaäänisen välityksellä.

Kuuluu napsahdus. Veikko käänsi kuuntelun itselleen.

– Kohta aloitetaan.

– Hyvä. Tulen puhumaan teille koko ajan, kun hautaa peitetään. Koettakaa olla kuuntelematta tömähdyksiä, keskittykää keskusteluun. Se auttaa. Alku on vaikeinta.

– Hyvä Luoja, äännähtää joku nainen aidan takaa. Siellä oleva katsojajoukko kurottelee kaulaansa nähdäkseen paremmin.

Katselen ympärilleni. On valoisaa, kaunista ja kuulasta. Oikea syyspäivä parhaimmillaan. Ilma on raikasta ja helppoa hengittää. Nenään tuoksuu niin mukavasti kaikki tämä. Lapiomiehet odottavat. Valmiina tekemään tehtävänsä. Peittämään kaksi elävää miestä maan alle, luomaan pari metriä maata peitoksemme.

Saarinen kohottaa elokuvakameransa. Grönrooskin on valmiina. Kaikki odottavat. Matti Lyytikäinen ojentaa minulle kätensä. Puristan sitä ja nyökkään. Joku toivottaa onnea. Kaikki katselevat meitä vakavina. Nielaisen pari kertaa ja heilautan kättäni.

– Hei sitten, sanon.

LUUKUT SULJETAAN. Pöyhönen ryömii koloonsa. Teen samoin. Asetun selälleni. Avonaisen luukun kautta kuulen: – Kai me sitten suljemme kannet?

Pöyhösen puolella kolahtaa kohta tämän jälkeen. Hän on siis pimeässä.

Hetken kuluttua asetellaan minun laatikkoni luukkua paikoilleen. Kymmenen senttiä, kaksikymmentä. Luukku laskeutuu. Puolet aukosta on peitossa, ja sitten koko kansi loksahtaa alas. Olen täydellisessä pimeydessä. Vielä olisi mahdollisuus poistua. Vain huuto. Se kuuluisi ja kansi avattaisiin, pääsisin pois.

Mutta en voi. Ihmiset nauraisivat. On yritettävä. Niin kuin ennenkin. Kyllä kaikki menee hyvin. On mentävä. Rauhallisuutta, Matti, rauhallisuutta.

Kovaääninen rapsahtaa. Veikko puhuu:

– Kuulin, että luukut suljettiin. Kohta alkavat peittää. Se ei kestä kauan. Ole rauhallinen vaan. Tuntuuko siltä, että saat hyvin ilmaa?

– Kyllä, ainakin vielä. Nyt heittävät multaa. Ensimmäinen jysäys kuului juuri.

– Älä välitä siitä. Se kuuluu muuten tänne asti. Vaikuttaa ilkeältä, mutta ole rauhallinen. Tiedustelen nyt Jussin vointia. Ole levollinen vain Matti. OLE RAUHALLINEN ...

Arkkumme ovat aivan rinnakkain. Kuulen Veikon ja Jussin keskustelun vaimeana, saan kuitenkin sanoista selvää.

NYT MEIDÄT HAUDATAAN. Hirveä paukahtelu ja tömähtely kuuluu arkkujemme päältä. Hornamainen ja hermoja raateleva meteli.

Nyt meitä peitetään. Nyt meidät haudataan. Kohta on päällämme kahden metrin maakerros. Olemme eristetyt ulkomaailmasta. Nyt ei varmaan enää kuuluisi, jos huutaisin. Kuulen maan pinnalla olevien puheen vielä vaimeana. Ehkä se tulee ilmanvaihtoputken kautta. Omituista sorinaa. Koe on alkanut. Mitähän kello on? Lääkärin kehoituksesta olen jättänyt sen pois. Päätän kysyä sitä Veikolta.

– Veikko.

– Niin, Matti?

– Mitä kello on?

– Tulee kohta 17. Voitko hyvin? Saatko ilmaa?

– Kaikki hyvin.

– Mattii, kuuluu toisesta arkusta.

 – Mitä? huudan vastaan.

– Ei mitään.

Sitten.

– Tämä on kauheata. Tämä jyminä.

– Olkaa rauhallisia pojat, sanoo Veikko.

– Ei kai se enää kestä kauan.

Mutta yhä jatkuu sietämätön tömähtely ja jyske. Paljonkohan siellä jo nyt mahtaa olla maata päällä? Tuleekohan putkista tarpeeksi ilmaa? Ken sen tietää?

Kunpa tämä kaikki olisi jo ohitse.

Matti Jämsä

Täältä löydät sarjan toisen osan.

Viimeinen osa löytyy puolestaan täältä.

Julkaistu: 7.1.2013