Veikko Ennala:
Nyyhkytys arkussa jatkuu. Se hiljenee, voimistuu taas – hiljenee; se nousee ja laskee kuin nuotion lieska.
Me kaivamme. Olen hiestä märkä ja sydän rinnassani hakkaa haljetakseen. Ja sitten katkeaa lapioni varsi räiskähtäen. Huuliltani kirpoaa kirous. Ilmanvaihtoputkesta kuuluu Pöyhösen itkunsekainen ääni:
– Pian – pian – pian – päästäkää...
Jäljellä on vielä kaksi ehjää lapiota. Niitä käytellään olan takaa. Vihdoin viimein alkavat arkkujen valkoiset päät näkyä. Mutta vielä on matkaa pohjaan.
Heli puhuu Pöyhöselle:
– Minuutti vielä – kuulkaa vain minuutti – arkut jo näkyvät – rauhallisesti – pojat täällä kaivavat...
Hänen on vaikea löytää sanoja. En ihmettele sitä. Tilanne on tukala ja piinallinen.
Kello 15.06 temmataan arkun ovi paikoiltaan. Ja silmänräpäystä myöhemmin syöksähtää Pöyhönen näkösälle. Hänen kurkustaan kohoaa hurja huuto. Hän heittäytyy kaivannon reunaa vasten, peittää kasvonsa käsillään ja puhkeaa sitten kouristuksenomaiseen itkuun. Hän vapisee kauttaaltaan ja näen, että hänen kasvonsa ovat kalpeat kuin palttina.
Käsiä ojentuu alas ja Pöyhönen autetaan maan pinnalle. Hän horjahtelee, kääntyy oikeaan ja vasempaan, ja hänen suustaan pursuu käsittämättömiä sanoja.
Silmänräpäyksen ajan luulen, että on tapahtunut pahin kaikesta: hänen järkensä on auttamattomasti seonnut. Olen elämäni varrella katsellut monia järkyttäviä näkyjä, mutta kenties tämä on järkyttävintä kaikesta: mies, joka on saanut suljetun paikan kammon!
Talutan Pöyhöstä kohti vartiotupaa.
Tuen häntä kainaloista ja puhun jotakin, jonka sisällöstä en itsekään tiedä. Kuluu kymmenen minuuttia, ennen kuin Pöyhönen rauhoittuu. Hän lakkaa itkemästä, mutta kädet vavahtelevat vielä. Hän ojentuu penkille majan seinustalla ja on silmänräpäystä myöhemmin sikeässä unessa. Kohtaus on ohi. Kaikki on sittenkin mennyt onnellisesti. Puhun radiopuhelimeen:
– Miten on, Matti?
Käheä ääni maan alta vastaa:
– Peittäkää hauta.
– Aiotko vielä jatkaa? Etkö tulisi ylös nyt samalla?
– Peittäkää hauta.
Kello 15.50 hauta on ummessa. Savinen, kivikova maa peittää jälleen arkut. Mutta toinen niistä on nyt tyhjä.
MUSIIKKIA HAUTAAN.
Kello 15.55 pyytää Jämsä hiukan musiikkia. Arvaan, että hänenkin hermonsa ovat kireällä. Avaan radion ja annan sitä, mitä vailla hän tuntee olevansa.
Jämsä: – Se huuto oli – se oli kuule, se huuto oli kauheata.
– Se oli sitä, minä myönnän. Ja sitten olemme hiljaa molemmat.
Kello 16.45 nousee Pöyhönen penkiltään. Hän on vielä kalpea, mutta käsien vapina jo poissa. Hän juo kahvia silmissään merkillisen tuskainen katse.
– En mistään hinnasta menisi enää, sanoo hän,
– en mistään hinnasta. Sitten hän kertoo, miltä hänestä tuntui.
– Oli mahdotonta ajatella järkevästi. Aivoissa rullasi vain yksi pakkoajatus: pois
– pois – pois – pois. Minusta tuntui, että ilma loppui. Ja että arkku kutistuu kokoon. Että tukehdun. Että Jämsä päästettiin maan pinnalle ja minun arkkuani peitettiin. Se oli kauheata – se oli kauheata.
Hän huojuttaa ruumistaan kahtaalle kuin vieläkin suunniltaan tuskasta. Hän on kokenut elämyksen, jonka muistokin on rasittava. Tiedän sen. Ja näen sen.
Kello 17.15 pyytää Jämsä, että sulkisin radiopuhelimen. Hän suorittaa erään luonnollisen toimituksen arkun pohjaan kyhätyn luukun kautta.
Kello 17.40 hän pyytää jazzmusiikkia. Etsin sitä hänelle. Hän kuuluu paukuttavan jalallaan tahtia arkkunsa puisiin seiniin.
Kello 18.20 tulee Olli Lyytikäinen. Hän keskustelee Jämsän kanssa. joka on nyt pirteä ja iloinen. Tällä hetkellä hän on tullut olleeksi haudassaan 23 tuntia ja 10 minuuttia.
Pöyhönen kesti 22 tuntia. Sitten hän murtui.
Jämsä kuuntelee iltauutiset. Sitten Päivän peilin. Sitten Lastenkamarin iltasoiton. Joka viides minuutti huudan lomaan:
– Onko kaikki okei?
Ja joka viides minuutti Jämsä vastaa:
– Kaikki on okei, kiitos.
Kello 20 suljen matkaradion. Kello 20.30 kuuluu radiopuhelimen kovaäänisestä yskäisy. Ei muuta. Alan torkahdella sähkölämmittäjän paistaessa.
Kello 20.40 Jämsä nukahtaa. Hänen hengityksensä on muuttunut syväksi ja rauhalliseksi. Istun ja odotan. Istun ja odotan.
Kello 1.25 on Jämsäkin saamaisillaan kauhukohtauksen. On keskiviikon vastainen yö. Makaan vuoteella uneen vaipumaisillani. Radiopuhelimen ääressä valvoo nyt Pöyhönen.
Valpastun äkisti kuullessani kovaäänisestä Jämsän äänen:
– Minun on tuskallinen olla. Kunhan ei vain...
Pöyhönen vastaa: – Voi Herran Jumala! Enempään hän ei kykene.
Mutta mitään kohtausta ei tule. Kello 2:een mennessä Jämsä on rauhoittunut. Valvomme ja odotamme ja pelkäämme. Mutta kello 2.55 Jämsä jo nukkuu.
Kello 6.05 hän herää. Toivotan hyvää huomenta. Jämsä on pirteä. Laskemme leikkiä nimitellen toisiamme rotiksi. Kukin tilanne vaatii asennoitumaan tunnelmansa mukaan. Jämsä kertoo unistaan.
Kello 8.20 jätän päivystyksen toisten huoleksi. Olli Lyytikäinen kyytii minut Helsinkiin. Olen puolikuollut väsymyksestä. Ennen lähtöäni saan Jämsältä lupauksen, että hän nousee ylös sitten kun 50 elävältä hautauksen tuntia on täynnä.
Ne ovat täynnä tänä iltana kello 19.
VAKAVIA UUTISIA.
Palaan Träskändaan kello 15. Pöyhönen rientää vastaani:
– Jämsä on hermostunut, hän sanoo. Ja sitten hän työntää kouraani muistiinpanonsa. Ne ovat tällaiset:
"Kello 13.00 Matti erittäin hermostunut. 13.05 hakkasi arkun seiniä pullolla. 13.15 huusi kovasti. 13.20 pyysi jotakin rauhoittavaa. 13.25 kiroilee kovasti, erittäin hermostunut. 13.30 pudotettiin ilmaputkesta tabletti, huusi, ei ketään ihmisiä vielä tuoda. 13.35 edelleen hermostunut, sanoi, jumalaut tämä on kalkkitabletti. Minä tapan kaikki. Jussi, jos tuot jotakin. 13.37 kysyi keitä on ylhäällä. 13.40 hieman rauhoittunut. 13.45 huusi, jos kaivatte minut ylös tukkean nämä ilmaluukut. 14.30 nukkuu, hengitys rauhallinen."
Kuulostelen koväänisestä Jämsän hengitystä. Aivan ilmeisesti hän on unessa. On hyvä, että niin on. Unessa kuluvat minuutit lentäen, valveilla mataen.
On vielä 4 tuntia aikaa kello 19:ään. Mietin mielessäni, mikä on saanut hänet hermostumaan. Kenties yksinäisyys. Tahi ehkä klaustrofobia saattaa ilmetä myös raivonpuuskina.
Kello 17.04 Jämsä herää. Hän kuuluu kääntyilevän arkussa. Rapinaa, jonka aiheuttaja jää minulle arvoitukseksi. Sitä seuraa syvä huokaus.
Väännän lähettimen nappuloita ja kysyn:
– Miltä tuntuu, Matti?
Hän vastaa kärttyisällä äänellä:
– Hmm-mmm-mmm – olisi täällä ollut saman tien – mmm...
Puheen loppu häviää epäselvään mutinaan. Ilmoitan hänelle kellonajan. Ei enää kahtakaan tuntia.
Sitten tapahtuu ylösnousemus. Valokuvaajat ja filmaajat ovat jo paikalla. Ei vastausta. Jälleen huoataan syvään. Kello kädessäni naksuttaa sekunteja: tik-tak-tik-tak-tik-tak.
JAAHA.
Kello 18.50 siirtyvät apumiehet haudalle. Kaivaus alkaa. Koe on päättymässä. 50 tuntia elävältä haudattuna.
Kysyn Jämsältä:
– Haluatko, että puhun sinulle jotakin?
– En.
– Kaivajat jo aloittivat. Kymmenen minuutin kuluttua olet maan päällä. Tervetuloa.
– Painu hornaan!
Nousen ja lähden itsekin haudan partaalle. Uteliaita katsojia tungeksii lähistöllä. Lapiot kolahtelivat kiviin.
Kello 18.58 arkku on näkyvissä. Mutta sen sisältä ei kuulu hiiskahdustakaan. Sanon ilmanvaihtoputkesta alas Jämsän kuultavaksi:
– Ovea avataan ensin vain hiukan. Saat aurinkolasit. Aseta ne nenällesi ennen kuin tulet ulos.
Ei vastausta. Sitten:
– Tuo kenkäni.
Selvä juttu. Kengät haetaan. Kaikki on valmiina. Mutta vielä kieriskelee sydänalassani outo tunne. Pelkään, että kohtaus voisi tulla vielä viime sekunneilla, silloin kun arkun ovi avataan.
Kello 19.02 vedetään arkun pää avoimeksi. Aurinkolasit ja kengät työnnetään sisään. Hetki odotusta. Arkussa liikehditään. Jokin kolahtaa. Ja kolahdusta seuraa kilahdus. Ovi temmataan kokonaan avoimeksi.
Jämsä ryömii esiin. Ojennan käteni ja autan hänet kaivannon reunalle. Hän horjahtaa kerran. Sitten hän tähyilee ympärilleen, aurinkolasit silmiensä suojana. Hän sanoo: – Jaaha.
Matti Jämsä:
Viimein äänet vaimenevat. Arvaan, että Pöyhönen on viety pois. Miten hänelle on käynyt? Onko pahin tapahtunut?
Ei, ei, se olisi liian julmaa. Sellainen ei ollut tarkoituksemme. Rakas Jumala, et ole voinut antaa sen tapahtua? Uskallanko? Uskallanko kysyä Veikolta miten asiat ovat?
– Veikko, miten, miten Jussin laita on?
– Matti, kaikki on hyvin, uskon niin. Hän on rauhallisempi. Vapisee vielä ja on valkea kuin paperi. Entä, miten itse voit?
– Vaikeata. Se oli, kuule, se oli kauheata
– se huuto.
– Luuletko, että voit jatkaa? kyselee Veikko huolestuneena.
– Yritän. Koetan olla ainakin vielä ensi yön.
– Eikö olisi parempi, että sinäkin tulisit pois? Hautakin on puoliksi auki. Tule ylös vaan. Olethan jo päässyt käsitykseen asiasta?
– Ei, jatkan vielä. Jonkin aikaa. Kun olette levänneet, peittäkää hauta.
Seuraa ehkä elämäni tuskallisin puolituntinen. On kylmä. Ja kuuma. Vuoroin kumpaakin. Tukahduttavaa. Ohimoita kiristää, silmiä särkee. Tyhjennän kokonaisen pullollisen sitruunamehua. Kovaäänisestä kuuluva musiikki on rauhoittavaa.
Sitten kuulen: Pöyhönen voi hyvin. Kaikki on ohitse. Hän syö banaaneja. Tunnen itseni äkkiä kovin väsyneeksi. Kuuntelen kuitenkin radiota ja yritän pysytellä valveilla, muuten herään yöllä. Yöllä on kylmä. Ja on muutenkin tukalampaa.
Merkillistä. Vaikka arkussa on sama pimeys päivälläkin, ovat yön hetket painostavampia. Päivällä voi ilmanvaihtoputkesta kuulla linnun lauluakin. Yöllä ei kuulu ääntäkään.
Illalla tulee lehtemme talouspäällikkö, Olli Lyytikäinen, käymään. Keskustelen hänen kanssaan. Hän tuo terveisiä vaimoltani ja toimituksen väeltä. Hänen lähdettyään kuuntelen uutiset ja päivän peilin sekä Ennalan Veikon suosituksesta Lastenkamarin iltasoiton. Hmm.
Veikko katkaisee lähetyksen joka viiden minuutin kuluttua ja tiedustelee vointiani. Kaikki menee hyvin. Sitten nukahdan.
VILUN, PAINAJAISTEN JA PELON YÖ.
Herään viluun. Ankaraan viluun. On sanoin kuvaamattoman kylmä.
Yritän kääriytyä tiukemmin huopaani. Etsin parempaa asentoa. Koetan maata selälläni, oikealla ja vasemmalla kyljelläni, mutta aina tuntuu yhtä tuskalliselta. Joka paikkaa kolottaa armottomasti. Selkä on kipein. Mitä enemmän ajattelen kipuja, sitä voimakkaammiksi ne tulevat. Hampaani kalisevat. Päätä alkaa taas särkeä.
Kysyn Veikolta kelloa. Se on hieman yli yhden. On keskiyö ja ulkona on kuulemma pakkasta. Ei siis ihme, vaikka arkussa on kylmä. Tunnen oloni ahdistavaksi. Sydämeni alkaa lyödä nopeammin, hengitys käy katkonaiseksi. Minusta tuntuu siltä kuin ilmakin alkaisi loppua.
Sitten tajuan: klaustrofobia itää. Pelkään. Yritän ajatella järkevästi. Mitään hätää ei pitäisi olla, palelemista lukuun ottamatta. Ilmaa tulee. Ei mitään hätää, ei. Mutta oloni vain pahenee.
Nytkö se tulee? Onko minun huudettava apua? Ei, Matti, ei, ole rauhallinen. Yritä. Yritä maata yö loppuun. Kärsi. Kärsi, kurja. Se tekee sinulle hyvää. Kärsi nyt kerrankin, raukka.
En huuda apua, mutta pyydän Veikolta musiikkia. Hän onnistuukin löytämään sitä jostakin. En kuitenkaan jaksa kuunnella kauan. On paljon mukavampaa, että radio on kiinni ja Veikko kuulee mitä arkussa tapahtuu. Yritä puhua jostakin Veikolle. Puhuminenkin on raskasta. Se väsyttää.
Odotan epätoivoisesti unta, se ei ole tullakseen. Kunpa en vain saisi kylmässä keuhkokuumetta. Se vielä puuttuisi.
En tiedä miten kauan valvoin, mutta lopulta uni tuli. Katkonainen uni. Levoton uni. Painajaisten verhoama uni. Vääntelehdin kosteissa huovissani. En vieläkään tiedä, nukuinko tosiaan vai olinko jonkinlaisessa horroksessa.
JA NIIN TULI AAMU.
Joka tapauksessa palaan "tajuuni" aamulla ja Veikko ilmoittaa kellon olevan 6.05.
Oloni on kokolailla hyvä. Olen jopa pirteä. Uusi päivä on alkanut. Pilailemme Veikon kanssa ja haukumme tapamme mukaan toisiamme. Se on sellaista toverillista, veljellistä naljailua. Sanon häntä rotaksi. Mitähän vitsiä siinäkin on?
Kahdeksan tienoilla tulee taas Olli Lyytikäinen ja ilmoittaa vievänsä väsyneen Veikon kotiin. Kumpikin yrittää taivutella minua nousemaan ylös.
Tunnenkin suurta kiusausta tehdä niin, mutta päätän kuitenkin vielä jatkaa. Lupaan kuitenkin heille, että nousen ylös, kun viisikymmentä tuntia tulee täyteen. Se tapahtuu joskus 18–19 tienoilla. Siis vielä pitkä päivä. Mutta voinhan nousta aikaisemminkin, jos minua huvittaa.
Tämä ajatus tuntuu lohdulliselta. Miltähän taas tuntuu kävellä maan pinnalla?
Kummallista, ettei ole pahempi nälkä. Vatsaa kyllä kuroo. Tuntuu aivan siltä kuin se olisi selässä kiinni. Merkillinen tunne. Onkohan viisasta syödä heti? Ei varmastikaan. Ei ainakaan kovin paljon.
Lämmin maito on kuulemma pitkän syömättömyyden jälkeen hyvää. Muistan lukeneeni tämän jostakin. Aivan oikein. Knut Hamsunin kirjassa Nälkä siitä puhuttiin.
Pyydän Veikkoa tuomaan tullessaan maitoa. Hän lupaa täyttää pyyntöni.
RAIVOKOHTAUS.
Aamupäivä menee joten kuten. Kuuntelen välillä radiota. Toisinaan keskustelen päivystäjän kanssa.
Mutta keskipäivän aikaan tapahtuu tilassani outo muutos. En pode suljetun paikan kammoa, en pelkää, mutta tunnen ärtymystä. Minua alkavat harmittaa päivystäjien keskustelut, en halua kuulla heidän ääntään.
Tunnen tarvetta kiroilla ja teenkin niin. Sitten alan hakata jaloillani arkkua. Lopulta lyön tyhjällä pullolla seinään. Tunnen merkillistä vihaa kaikkea kohtaan. Vihaan erityisesti arkkua, päivystäjiä, radiota, olen vihainen Veikollekin, alan puhella ääneen, kiristelen hampaitani. Haukun kaikkia ihmisiä. Jokainen saa kuulla kunniansa.
Sairaat ajatukset valtaavat mieleni. Kuvittelen, että minua kohtaan on harjoitettu vääryyttä, että minua vastaan suunnitellaan jotakin kieroa, haudotaan pahoja suunnitelmia. Olen raivoissani. Vihreä vihan myrkky valuu sappeeni.
Olen saamaisillani raivokohtauksen.
Yhtäkkiä tajuan tilani vaarallisuuden. Minun on saatava jotakin rauhoittavaa. Ja nopeasti.
Karjaisen päivystäjille määräyksen. Hankkikaa jostakin ja heti jotakin rauhoittavaa. Mitä tahansa. Unilääkettä – jotakin! Toimikaa nopeasti!
Lähistöllä asuu kuulemma sairaanhoitajatar. Sitten mieleeni iskee, että ehkä he tuovat hoitajattaren tullessaan. Kenties he ryhtyvät kaivamaan hautaa auki? Ahaa, niin he tekevät, varmasti suunnittelevat niin. Olen raivoissani. Niin, niin se on.
Kirskuttelen entistä enemmän hampaitani ja karjun päivystäjille.
– Ette tuo tänne mitään ihmisiä. Minä tiedän, minä tiedän, mitä te haudotte. Mutta ette jukoliste tuokaan tänne ketään! Ette tuo!
Jos hautaa ruvetaan kaivamaan auki, tukkean ilmareiät. Totisesti, tukin ilmareiät. Haa. Sen teen.
Päivystäjät yrittävät rauhoitella, ja minä puolestani käsken heidän painua hornaan.
Tavan takaa hätkähdän ja nostan päätäni. Olen kuulevinani askeleita. Joku hiipii salaa kaivamaan hautaa auki. Kuulostan, mitään ei tapahdu.
Lopulta tulee tabletti. Se tipautetaan minulle paperimytyssä ilmanvaihtoputken kautta. Ahaa, saivatpas tabletin! Hyvä!
Panen sen suuhuni ja avaan sitruunamehupullon. Mitä pirskattia? Sehän on kalkkitabletti! Aivan selvästi se maistuu kalkilta. Minua on petetty. Petetty! Senkin roistot!
Solvaan jälleen päivystäjäraukkoja mutta syön kuitenkin tabletin. Kun jokin tuokio on kulunut, minua alkaa väsyttää. Ehkä se sittenkin oli jotakin rauhoittavaa? Aivan varmasti se on ollutkin unitabletti. Eihän hoitajatar nyt sillä tavalla petkuttaisi? Varmasti se on pätevääkin lääkettä, kun sitä ei annettu kuin yksi kappale.
Tunnen oloni raukeaksi ja rauhalliseksi. Kun herään, kuulen kellon olevan 17.04.
VIIMEISET HETKET.
Ärtymyskohtaus on ohitse, mutta äänet kovaäänisestä kiusaavat vielä. Pyydänkin saada olla viimeisen tunnin omissa oloissani, rauhassa. Tämä suodaan minulle.
Odotellaan kaivajia ja elokuvaajaa. Kello kahdeksantoista Veikko ilmoittaa, että väkeä alkaa kerääntyä. Tuttuja ja työtovereita, myös joukko uteliaita lähinaapureita on odottamassa ylösnousua.
Olen iloinen, että pääsen pois. Elämä arkussa on jo hyvin työlästä ja tuskallista.
Viimein kuulen askeleita ja ääniä. Nyt he tulevat. Tulevat ja kaivavat minut ylös.
Vaimeat tussahdukset ja tömähdykset voimistuvat. Kuulen jo selvästi lapion krahinan. Nyt ovat jo arkun päässä, lapio kolahtaa silloin tällöin arkkuun. Tämä melu ei sanottavasti häiritse.
Olen rauhallinen. Tunnen jopa pientä pettymystä, olisiko minun sittenkin pitänyt vielä jatkaa?
Mitä hassutusta. Ensi yönä yllättää kohtaus sinut varmasti, sanoo toinen minäni ja olen samaa mieltä hänen kanssaan.
– Saat aurinkolasit. Raotamme hieman luukkua ennen kuin avaamme sen kokonaan. Ota lasit vastaan, ilmoittaa Veikko.
Murahdan jotakin ja pyydän kenkäni. Ne luvataan hakea.
Nyt avataan. Arkun kansi nousee parikymmentä senttiä. Häikäisevä valo tulvehtii sisään. Peitän toisella kädellä kasvoni ja hivuttaudun luukulle.
Hapuilen laseja, saan ne käteeni. Panen lasit silmilleni ja arkun kansi nostetaan pois.
Olen vapaa. Voin nousta ihmisten ilmoille.
Maanalainen vankeus on päättynyt. Viisikymmentä tuntia ihmiselosta on vierähtänyt. Kolmatta vuorokautta olen maannut haudassa.
VIHDOINKIN MAAN PINNALLA.
Ryömin ulos. Vastoin olettamuksiani en pääsekään omin voimin haudan partaalle.
Avuliaita käsiä ojentuu joka puolelta. Minut kiskaistaan ylös. Jalkani retkahtavat. Olen lysähtää polvilleni. Tartun jotakuta miestä hartioista. En pysty tuntemaan häntä.
Silmissäni leimahtelee mustia palloja. Seison tovin paikallani ja pitelen miehestä kiinni.
Sitten kuva selkenee. Näen paljon kasvoja. Tuttuja, tuntemattomia. Elokuvakamera surisee. Valokuvauskoneet räpsähtelevät. Ihmiset kyselevät minulta jotakin.
Lähden kävelemään poispäin. Jalat ovat veltot ja horjahtelen tavantakaa. Kuljen viidenkymmenen metrin matkan päivystyskopille. Sydämeni hakkaa pakahtuakseen. Päässä surisee ja posket hohkavat kuumeisina.
Talouspäällikkö tarjoaa konjakkia. Sitten syön banaania ja juon maitoa.
Otan lasit silmiltäni. Näen kaikki oudon tummana, sinertävänä.
Saan kuulla tabletin tarinan. Olen saanut ripulilääkettä. Pyysin sellaista edellisenä päivänä, varmuuden vuoksi. Vatsani oli huonossa kunnossa. Olivat mokomat antaneet ripulitabletin.
Katson lääkepakkausta ja totean tabletissa olevan hieman oopiumia. Ehkä se on auttanut rauhoittavasti, kenties itsesuggestiollakin on ollut osuutensa asiassa.
No niin. Se on ohi sitten. Saarinen laukoo vielä kameraansa. Veikko taputtelee minua selkään. Ilma tuntuu purevalta ja voimakkaalta hengittää.
Juon toisen lasin maitoa. Oikeastaan on aika mukava kävellä.
– On se hyvä, että kaikki on onnellisesti ohitse, sanoo Veikko.
Niinpä niin.
Jämsä 50 tuntia haudassa sarja päättyy. Seuraavaksi Jämsä matkustaa autolla Napapiirille ja takaisin - 23 tunnissa.
