Veikko Ennala: "Vainajat keskustelevat toistensa kanssa"
Kello on 17.10. Viimeinen lapiollinen multaa on juuri lennähtänyt kummulle, jonka alla elävinä haudatut nyt makaavat.
Istun pienessä puutarhamajassa radiolähettimen äärellä. Tämä on oleva työpaikkani toistaiseksi: ensi yön, kenties sitäkin seuraavan, aina siihen asti, jolloin koe katsotaan päättyneeksi ja haudattujen ylösnousemus on tapahtuva.
Olemme lähteneet matkaan hilpeinä, mutta nyt on merkillisen masentava hiljaisuus laskeutunut kaiken ylle. Valokuvaaja Grönroos on vaiti ja vaiti ovat nekin apuhenkilöstöön kuuluvat miehet, joiden toimesta arkut nyt on peitetty ihmiskatseilta. Matti Jämsä ja Jussi Pöyhönen ovat siis haudatut. Haudatut mutta kuitenkin eläviä.
Mutta tunnelma on siltikin kuin todellisten maahan panijaisten tunnelma, alakuloinen, surumielinen, apea. Ja alitajunnan syvyyksistä nousevat huulilleni sanat: maasta sinä olet tullut.
Niin, koe on siis alkanut. Milloin se päättyy, siitä emme vielä kukaan tiedä.
Fakiiri Pöyhösen osalta on kaikki eräänlaista harjoitusta tulevan kesän sirkuskautta varten; silloin hänet teljetään yhdessä pythonkäärmeen kanssa lasiarkkuun 30 vuorokauden ajaksi. Ja Matti Jämsä puolestaan tekee hänelle nyt seuraa ratkaistakseen kysymyksen, joka jo kauan on askarruttanut häntä: mitä on klaustrofobia ja miten se saattaa ilmetä? Kenties hän löytää vastauksen. Siinä kaikki. Siinä kokeen tarkoitus.
Huoneeni nurkassa, takanani vasemmalla on kovaääninen, jonka kautta haudatut lähettävät viestinsä. Se on nyt vaiti, kukaan ei lausu sanaakaan. Korvissani on vain lähettimen heikko surina. Ja silmieni edessä hehkuvat heikosti vahvistimen putket, punaisina ja himmeinä.
Kello 17.10 kuulen Jämsän äänen:
– Ilmanvaihto tuntuu toimivan hyvin. Hän ei sano muuta. Jotakin värähtää sisälläni. Olen eläytynyt hautajaistunnelmiin. Ja nyt minusta tuntuu siltä, kuin olisin kuullut vainajan puhuvan, kuullut äänen haudan takaa. Mutta Matti Jämsä elää. Hän ei ole kuollut, vaikka hänen asuinsijansa nyt onkin kuolleen asuinsija.
Kaksi minuuttia myöhemmin hän sanoo:
– Liekö itsesuggestiota vai mitä, mutta olen tuntevinani lakan käryä.
Lakan käryä? Arkkuja ei suinkaan ole lakattu. Mistä lakan käry siis voisi olla peräisin? En tiedä. Käännän lähettimen kosketinta ja lähetän omat terveiseni alas Manalaan.
Pöyhönen on vaiti. Vasta kello 17.26 hän sanoo jotakin. Hän sanoo:
– Kauheinta oli se ääni, kun hautaa luotiin umpeen.
Arvaan sen olleen kauheata. Jokainen kolahdus vaneriarkun kanteen merkitsi yhä kasvavaa matkaa aurinkoon, maan pinnalle, vapauteen. Olen kovaäänisestä kuullut jokaisen lapionpiston, vierivien kivien rätinän, aivan kaiken. Se on vaikuttanut minuunkin kammottavasti. Miksi ei siis vielä kammottavammin niihin, jotka makaavat arkkujensa sisällä.
Mutta nyt ei enää kuulu jysähtelyjä eikä kivien kolinaa. Ne äänet heikkenivät ja etääntyivät sitä mukaa, kuin maakerros arkkujen yllä kasvoi. Ne etääntyivät ja haipuivat ja lakkasivat viimein kuulumasta.
Kumpu oli valmis. Hauta oli saanut peittonsa. Oli hiljaista. Oli hiiskumattoman hiljaista.
ILTA PÄIVVYSTYSKOPISSA.
Kello 17.30 keskustelee joku avustajista ilmanvaihtoputken kautta Jämsän kanssa. Kuulen heidän puhelunsa kovaäänisestä. He vaihtavat muutamia sanoja. Ja sitten on jälleen äänetöntä.
Kun kierrän vastaanottimen vahvistinta, yltyy radion rutina. Mutta surinan takaa erotan kahden miehen hengityksen. Kaksi elävältä haudattua hengittää lyhyeen ja kuuluvasti. Mutta heidän hengityksessään on outo, kirskuva lisä.
Niin, siellä he nyt hengittävät. Siellä he nyt makaavat rinta rinnan, ja vain arkkujen seinät erottavat heidät toisistaan. Siellä he makaavat ja odottavat – odottavat – odottavat. He odottavat ajan kulumista. huopiinsa kääriytyneinä, ilman ruokaa, seuranaan vain oma itsensä ja joukko sitruunamehupulloja.
Niin, he odottavat ajan kulumista. Ja kenties sitä, mitä eniten pelkäämme. He odottavat myös klaustrofobiaa, kohtausta, joka on sieluntuskista kauhein. Sen tulolle on olemassa edellytyksiä: ahdas, pimeä arkku, ja tieto siitä, että omin avuin on mahdotonta koskaan palata takaisin maan pinnalle.
Kello 17.53 valittaa Jämsä vilua. Hänellä on vain kaksi huopaa. Haudassa on kylmää, pimeää ja kosteata. Kello 18 kutsuu Jämsä Pöyhöstä. Ja tämä vastaa. He huutelevat toisilleen arkkujen läpi.
Jälleen jokin värähtää sisälläni: vainajat keskustelevat toistensa kanssa. Olli Lyytikäinen saapuu tuoden magnetofonin ja matkaradion. Kytkemme magnetofonin virtaan tallettaaksemme nauhalle sen, mitä haudan takaa kerrotaan.
Kello 18.20 puhelemme jotakin, Jämsä ja minä. Mutta Pöyhönen on vaiti. Kymmenen minuuttia myöhemmin asetan matkaradion soimaan. Radiopuhelimen kovaäänisestä kuuluu Jämsän toivomus:
– Ei niin kovaa. Arkku kaikuu. Väännä radio hiljaisemmaksi.
Väännän sen hiljaisemmaksi. Yhtye soittaa Fibichin Runoelmaa elävinä haudatuille.
Musiikki loppuu. Arvuutan Jämsällä kellonaikaa. Hän sanoo:
– Se on neljää minuuttia vaille kuusi. Mutta kello on jo 18.46. Hän on erehtynyt 50 minuuttia.
Kello 19.32 kuulen Pöyhösen äänen:
– Kuule, minua pelottaa. Minua pelottaa kauheasti.
Kas niin! Kohtaus on alkanut. Suljetun paikan kammo on ottamassa valtoihinsa toisen haudatuista. Nyt on tapahtumassa se, mitä eniten olen pelännyt.
Pöyhösen ääni on täynnä hätää, sen laatuista hätää, joka likentelee hullaannuttavaa kauhua. Klaustrofobia alkaa pelotuksen tunteella, juuri täten Pöyhönen sanoo: – Puhu jotain, Veikko, puhu!
Ja minä puhun. Suuni muovaa sanoja. On yhdentekevää mitä sanon, kunhan vain olen äänessä. Puhun puhumistani. Kerron säästä. Sanon tietäväni, että arkussa on tukala olla. Sanon senkin, etten itse kykenisi olemaan elävältä haudattuna viittäkään minuuttia. Puhun kauan.
Ja viimein Pöyhönen rauhoittuu. Hän keskittyy ja terästää tahdonvoimansa. Hän voittaa kohtauksen. Hänen hengityksensä tasaantuu.
– Menee ohi, hän puhuu mikrofoniin.
– Menee ohi. Ei pelota enää. Hikoiluttaa hiukan.
Hengähdän helpotuksesta. Voiman tunne palaa jäseniini. Käteni eivät enää vapise. Kaikki on jälleen hyvin. Olin pelännyt Pöyhösen puolesta, sillä lääkäri on ennen koetta sanonut: Jos kohtaus alkaa, on aikaa enintään 10 minuuttia. Siinä ajassa on potilas saatava vapaan taivaan alle. Muussa tapauksessa...
Kello 19.44 on kummassakin arkussa hiljaista. Kello 19.50 sanoo Jämsä:
– Kaikki on hyvin.
Kello 20.20 erottuu kovaäänisestä syvää hengitystä. Jompikumpi kokeilijoista on vaipunut uneen. En tiedä kumpi.
Hiljaisuus. Ulkona on pimennyt. On kylmää. Hautakummun yllä loistaa yksinäinen sähkölamppu. Taivaalle on noussut keltainen täysikuu. Tuolloin tällöin kuuluu haudasta hiljaista liikettä. Joku kääntyy puisella vuoteellaan. Hengitetään syvään. Heikkoa kuorsausta. Ajattelen; entäpä jos he eivät herätessään muista missä ovat? Mitä silloin tapahtuu? Alkaako molemmilla suljetun paikan kammo?
YÖ SAAPUU.
Kello 21.15 kolahdus. Sitä seuraa yskähdys. Ja sitten on taasen hiljaista.
Illan tunnit kuluvat verkkaan. Vaihdan silloin tällöin muutaman sanan Jämsän kanssa. Hän on rauhallinen. Pöyhönen on vaipunut uneen.
Kello 23.05 lähtevät viimeiset vierailijat yksinäiseltä vartiopaikaltani. Jäämme kahden, valokuvaaja Grönroos ja minä. Puoliyö. Kuorsausta. Grönrooskin on kallistunut vuoteelleen. Olen yksin valveilla. On outoa ajatella, että olen nyt ainoa side ajan ja haudan välillä.
Kuu on noussut korkealle. Kaste kimaltaa ruohikossa. Joskus lehahtaa heikko tuulenhenkäys vasten vartiotupani himmeitä ruutuja. On hiljaista ja rauhallista. Omenapuiden varjot piirtyvät maahan mustina ja uhkaavina. Ja haudan yllä loistaa sähkölyhty. Se valaisee ilmanvaihtoputkien päitä ja kahta lapiota, jotka on isketty pystyyn kummun multaan. Istun ja odotan.
Kello 4.15 herää Jämsä. Vaihdan hänen kanssaan muutaman sanan. Kaikki on hyvin. Sitten väännän nappulaa:
– Miten voit, Jussi?
Uninen ääni vastaa: – Hyvin menee.
Hiljaisuus. Kello 7.05. Vain radion yksitoikkoinen surina. Aurinko on jo noussut. Uusi päivä on alkanut. Ei ole enää olemassa varjoja hautakummun yllä.
Kello 8.30 saapuu Matti Lyytikäinen.
– Miten menee?
Vastaan elävältä haudattujen puolesta:
– Ainakin toistaiseksi on kaikki hyvin.
Kello 10.30 tulee Heli Liukkonen astuakseen minun tilalleni päivystäjän tehtäviin. Asetun vuoteelle, mutta olen liian väsynyt jaksaakseni nukkua. Nousen ylös ja istun uudelleen vastaanottimen äärelle.
SE TAPAHTUU.
Kello 14.05 saa Pöyhönen uuden kauhukohtauksen. Hän sanoo haluavansa heti ylös. Hän ei jaksa enää hetkeäkään. On kiire. Pian. Pian! Pian! PIAN!
Sydämeni jysähtää kurkkuun. Syöksyn ulos ja riennän hälyttämään kaivausmiehistöä. Nyt on kiire. Lääkäri on sanonut: jos kohtaus alkaa, on aikaa enintään 10 minuuttia. Sen jälkeen ei enää voida taata mitään.
Me riennämme juosten haudalle. Lapioihin tartutaan. Maa lentää pyryten sivuun. Ja kaiken aikaa puhuu Heli Liukkonen alas hautaan rauhoittavia sanoja:
– Hautaa jo avataan – olkaa rauhallinen – olkaa rauhallinen – vain muutama minuutti enää – pojat kaivavat – kaivavat – pian arkku jo näkyy – pojat kaivavat – olkaa rauhallinen...
Työskentelemme epätoivoisella raivolla. Vain 10 minuuttia – sen jälkeen ei kukaan voi taata mitään.
Kun oikaisen selkääni ja asetan korvani ilmanvaihtoputken suulle, erotan alhaalta Pöyhösen arkusta nyyhkytystä. Sitä seuraa huuto, hirmuinen, tuskantäyteinen huuto, joka jähmettää veren suonissani. Se huuto on kuin eläimen, jota rääkätään. Oletteko kenties joskus kuullut kidutetun koiran ulvovan?
On tiistaipäivä, syyskuun 18. Kello on 14.45.
Veikko Ennala
Matti Jämsä: "Viekää se mies pois, viekää hänet pois haudan luota!"
Alku on vaikeinta, sanoi Veikko.
Totta totisesti, hän on oikeassa. Olen ollut monissa hautajaisissa ja olen aina tuntenut epämääräistä kammoa ensimmäisten lapiollisten tömähtäessä arkulle. En koskaan silloin tullut ajatelleeksi, että minä itse saattaisin nämä äänet kuulla arkun sisällä.
– Matti, voitko hyvin?
Veikko on taas äänessä. Ystävällinen tuo Veikko. Hän ymmärtää vaikeutemme.
– Kyllä se tässä menee, kiljun vastaan ja yhä maa tömähtelee yllämme.
Miten riivatun kauan se oikein kestää? Minusta tuntuu siltä kuin he olisivat jo tunnin täyttäneet hautaa. Mitenkähän kauan se kestää oikein avata, jos tulee tosipaikka ja hätä?
Viimein äänet vaikenevat. Kaikki on valmista. Kaikki. Olemme maan sisässä. Kahden ja puolen metrin syvyydessä.
– Kello on 17.10. Koe on alkanut. Miten voit?
– Hyvin menee, vastaan Veikolle, joka sitten tiedustelee Jussilta samaa asiaa.
Tuleekohan tuolta ilmaa? tuumiskelen itsekseni ja nuuhkin ympärilleni. Panen käteni ilmanvaihtoputken suulle. Ei sieltä ainakaan tuule, mutta kaipa sieltä jotakin haikua tulee.
YLLÄTTÄVÄ HAVAINTO.
Äkkiä teen yllättävän havainnon. Lakka tuoksuu. Sen haju tuntuu aivan selvästi nenään pistävänä, epämiellyttävänä. Ollessani katsomassa laatikoita puusepän työhuoneessa, oli tämä tuoksu niin voimakas, että vesi juoksi silmistä. Mestari vakuutteli kuitenkin, ettei se voinut olla mahdollista, koska arkkuja ei ollut lakattu. Haju oli muka tarttunut arkun seinämiin huoneen ilmasta.
Ajatus pistävästä ja henkeäsalpaavasta lakankatkusta alkaa kiusata. Ei, kyllä se on totta. Aivan selvästi lakka tuoksuu. Mitähän tästä nyt seuraa? Onko jo huudettava apua heti kärkeen? Se olisi noloa.
– Jussi. Jussi hei! kiljun.
– Mitä, Matti? vastaa ontto ja kaukainen ääni.
– Tunnetko lakan tuoksua? Minusta tuntuu pistävältä.
– Kuule, Matti, minä pelkään samaa. Täällä haisee lakka!
– Onko jotakin hätää? kyselee Veikko huolestuneena. Hän on kuullut keskustelumme kovaäänisestä.
– En tiedä, luulenko vain, mutta minusta täällä tuoksuu lakka. Nenää kirvelee.
– Älä hassuttele, iso mies. Muistathan selvästi puusepän sanoneen, ettei arkkuja ole lakattu. Ole rauhallinen, kyllä se on vain luulottelua.
Luulottelua, luulottelua, puhisen itsekseni. Tule itse tänne arkkuun, niin saat kokea miltä tuntuu. Ei tämä niin helppoa ole. Niin minä ressukka ajattelin, tietämättä mitään tulevista vaikeuksista ja koettelemuksista.
Huh, huh, kovinpa tuntuu aika pitkältä. Olen kai ollut täällä jo ainakin tunnin?
– Veikko. Mitä kello on? Olenko jo ollut tunnin?
Veikko tirskahtaa ja ääni kovaäänisestä vastaa:
– Veli veikkonen, ole nyt levollinen. Koeta nukkua, jos voit. Mehän sovimme, etten ilmoita sinulle kelloa ennen kuin joskus myöhemmin. Saat sitten itse arvata. Katsotaan, pysyykö siellä maan sisässä ajasta tajulla.
Niinpä niin. Niinhän me sovimme. Kaikkia sopimuksia sitä pitääkin mennä tekemään. Joku huutelee minulle ilmanvaihtoputkesta ja minun tekisi mieleni toivottaa hänet hornaan. Tuntuu ilkeältä, kun joku äkkiarvaamatta kiljuu putkeen. Juttelen hänen kanssaan hetken.
Huomaan tehneeni erehdyksen. Arkussa alkaakin olla koleata. Olisi sittenkin pitänyt panna enemmän vaatteita ylle. Ainakin olisi pitänyt ottaa yksi peitto lisää. Kääriydyn tiukemmin huopaani. Olisi ajateltava jotakin. Jotakin olisi pohdiskeltava. Typerä. Olenko minä niin typerä, etten pysty keksimään mitään. Ajatukset seisovat. On kuin aivoissanikin olisi multaa. Ei muuta kuin ollaan kuopassa ja multaa lujasti päällä, niin, miten paljon? Kas siinäpä pohdiskelun aihe.
Ryhdyn laskemaan. Arkku on niin ja niin pitkä ja molemmat arkut niin ja niin leveitä ja korkeita. Laskutoimitus on ilmeisen yksinkertainen, sen verran pystyn tajuamaan, mutta laske se nyt sitten. Olisi kai pitänyt seurata tarkemmin matikan maikan opetuksia. No, ainakin sitä on aika paljon ja ilahtuneena tästä oivallisesta loppuratkaisusta ryhdyn rummuttelemaan erästä marssia arkun kylkeen.
– Mitä rummutat, Matti?
– Koeta arvata. Tämä on marssia. Rytmihän on aivan selvä.
– Taitaa olla oma sävellys, vitsailee Veikko.
Voi pirskatti. Onpa hiljaista ja pimeätä. Käännän kylkeä ja yritän nukkua. Silloin Jussi huutaa:
– Matti, miten makaat? Selälläsi vai kyljelläsi?
Selvitän hänelle seikkaperäisesti asentoni ja sitten on taas hiljaista.
OUTO YHTEENSATTUMA.
On 17. päivä ja syyskuu. Tämä on hyvin erikoinen päivä elämässäni, ja se seikka onkin askarruttanut minua jo pitkään.
Tasan kymmenen vuotta sitten, syyskuun 17. pnä 1946 kirjoitin ensimmäisen juttuni. Olin päivää aikaisemmin mennyt toimeen Turun Sanomiin ja siitä alkoi urani. Sinä seitsemäntenätoista päivänä, kymmenen vuotta sitten, sepitin jutun Ronald Colmanista.
Muistan sangen elävästi sen päivän. Toimitussihteeri Nurminen tuli huoneestaan muuan paperi kädessään. Hän hypisteli lappusta ja sanoi verkkaisesti:
– Kuulkaahan, tehän voisitte tehdä tästä pienen jutun sunnuntainumeroon.
Hän antoi minulle ruotsalaisen lehtileikkeen, jossa kerrottiin elokuvatähti Colmanista. Rustasin avuttoman tekeleen ja se oli ensimmäinen juttuni. Siitä on kulunut päivälleen kymmenen vuotta.
Onko tämä nyt minun viimeinen juttuni? Tässä on mielestäni niin paljon kohtalon yhteyttä, että tunnen väristyksiä. En tiedä miten kauan olemme jo olleet maan uumenissa, mutta minua alkaa kiusata sietämätön hiljaisuus, jota pimeyden pirullinen peikko vielä tehostaa. Pyydän musiikkia.
– Hetkinen, sanoo Veikko ja kohta alkaa kovaääninen ulvoa.
Onneksi Veikolla on älliä päässään pienen tovin päästä tiedustella miten hänen oiva musiikkinsa tulee arkkuun. Niin sitten kuuntelen musiikkia ja lyön kantapäälläni tahtia arkun lattiaan. Se on tosin jotakin konserttimusiikkia, mutta voihan sitä silti tahtia iskeä. Humppaa, humppaa. Olen olevinani bassorumpu.
Sitten Veikko arvuuttaa kelloa. Minusta tuntuu, että se on ainakin kahdeksan, mutta varmuuden vuoksi pudotan tästä ajasta kolme tuntia niin että Veikko luulee minun aikani kuluvan hyvinkin hupaisasti. Arvaan lähes tunnin vikaan. Vasta parisen tuntia haudassa! Kuinka ihmeessä voi sitten maata päiviä?
Olisi saatava unta. Jussilla on vaikeuksia. En tiedä mitä kello on, koska minulla ei sellaista ole, mutta äkkiä kuulen Pöyhösen Jussin äänen: – Minua pelottaa. Pelottaa kauheasti!
Kuuntelen hetken Pöyhösen selityksiä. Hikoilua, vapinaa, tukehtumisen kammoa.
– Ole hiljaa, mies! kiljun hänelle. Ei sinua pelota. Turhia luulet, lauletaan jotakin.
Jussi ei kuule huutoani. Hän keskustelee Veikon kanssa. Saan sen verran selvää, että Veikko yrittää rauhoitella häntä. Minustakin alkaa tuntua ahdistavalta. Lopulta Pöyhönen kuitenkin rauhoittuu ja sitten on taas hiljaista. Kiekautan yhden laulun, tunnelmaa piristääkseni.
– Kyllä sulla on sitten puhdas ääni, tokaisee Veikko esitykseni päätyttyä.
Arvaan, että lauluni on ollut hirveätä kuultavaa ja niinpä päätän antaa Veikollekin hieman ahdistavia kauhutunnelmia. Aloitan uuden laulun. Kiljun kovalla äänellä: – See olii niiin suuurtaa kaunista se oli niin...
Lopulta menetän ajan tajun. En tiedä onko yö vai päivä, maanantai, tiistai tai keskiviikko. Samantekevää. Sen vain tiedän, että on kylmä.
En tiedä, miten pitkiä toveja nukun, mutta heräilen tavan takaa. Puistattaa. Hengitykseni lämmin höyry tiivistyy ilmanvaihtoputkessa vesipisaroiksi, jotka tasaisin väliajoin tippuvat huovalleni. – Tip, tip, tip, tip, TIP, T I P, T I P... Lopulta tippuvien pisaroiden äänet paisuvat valtaviksi jysähdyksiksi.
Huudan Veikkoa ja juttelen hänen kanssaan. Sitten nukahdan taas, herätäkseni kotvan kuluttua ankaraan vilun puistatukseen. Niin menee aika, jos menee.
Herään Veikon tiedusteluun:
– No, poika, miten menee?
On aamu. Matti Lyytikäinen on täällä. Keskustelen Matin kanssa ja se virkistää. Itse asiassa tunnen oloni koko lailla pirteäksi. Vaikka yö on ollut levoton, on se sittenkin näköjään antanut uusia voimia. Hapuilen sitruunamehupulloa käteeni ja tyhjennän sen arviolta puoleen. Loikoilen ja oleilen. Mitäpä muutakaan voin tehdä.
Makaan miellyttävässä horroksessa, kunnes Veikko ilmoittaa, että kello on 10.20 ja Heli on saapunut. Heli kertoo terveisiä toimituksesta. Sitten hän lähtee hakemaan puutarhasta omenia.
Niin he vaan syövät omenia ja juttelevat mukavia. Ulkona on kuulemma kaunis päivä. Aprikoin, paljonkohan maksaisin, jos minäkin saisin nähdä sen kauniin päivän.
KOHTALOKKAITA HETKIÄ.
Menee aikaa, en tiedä paljonko, mutta äkkiä kuulen Pöyhösen Jussin puhuvan. Mitä? Terästän kuuloani. Pois, aivan selvästi hän sanoo haluavansa päästä pois. Nyt erotan puheen jo aivan selvästi.
– Minä pelkään. En halua olla enää täällä. Päästäkää minut pois.
– Jussii, ole rauhallinen, kiljun. Ääneni hukkuu parkaisuun: – Päästäkää minut pian pois, pian, pian, PIAN!
Kuulen Veikon tyynnyttelevän äänen.
– Pian tullaan, pian tullaan. Ei kestä kuin muutama minuutti niin olet täällä meidän kanssamme.
AUTTAKAA, AUTTAKAA, AUTTAKAA... Jussin arkusta alkaa kuulua itkua. Väliin erotan nyyhkytystä, sitten ulinaa. Kuulen maan tömisevän. Hautaa kaivetaan auki. Yritän tukkia korviani. Miksi he eivät kaiva? MIKSI HE EIVÄT KAIVA? hoen itsekseni, vaikka hyvin tiedän, että hautaa koko ajan vimmatusti kaivetaan.
Heli on rientänyt Pöyhösen ilmanvaihtotorven luokse. Kuulen hänen rauhoittelevan Jussia...
Kaivaminen kestää mielestäni ikuisuuden. Kuulen sydämeni lyönnit hirvittävänä jyskeenä. Narskuttelen epätoivoisesti hampaitani. Alan potkia kantapäilläni arkun pohjaa välttyäkseni kuulemasta kaikkea. Minusta tuntuu, että jotakin on ratkeamaisillaan päässäni. Koetan ajatella rauhallisesti. Yritän keskittyä. Ei mitään hätää, ilmaa tulee, kaikki on hyvin, hyvin, hoen itsekseni.
– Nyt olemme luukussa kiinni, kuulen jonkun sanovan. Vielä muutama sekunti. Se muutama sekunti on useita minuutteja
– ainakin minusta tuntuu niin.
– No nyt, sanoo joku. Kuulen Pöyhösen päästävän eläimellisen parahduksen. Olen turta. Hetken hiljaisuutta. Sitten huuto taas jatkuu.
– Viekää se mies pois, VIEKÄÄ POIS HÄNET HAUDAN LUOTA! huudan suoraa huutoa kovaääniseen. Kukaan ei vastaa. Kuulen vain huutoa ja töminää. Mihin tämä kaikki päättyy?
Jotakin on tapahduttava ja pian.
Teksti Matti Jämsä ja Veikko Ennala
Kuvat A-lehtien kuva-arkisto
