Olemmeko me kenties itse niitä robotteja, joita olemme odottaneet?
Tarvitsemme enemmän aikaa ajattelulle, keskusteluille ja oivalluksille, jotka vievät meitä yhteiskuntana eteenpäin – mutta meillä ei ole aikaa ajatella, miten siitä tehdään mahdollista, Maryan Abdulkarim kirjoittaa.
Kirjoitin noin vuosi sitten tehokkuusajattelusta ja eri tavoista, joilla altistumme paineille olla yhä tehokkaampia eri tehtävissämme yhteiskunnassa. Kirjoittaessani ajattelin, että samalla oma suhteeni tehokkuusajatteluun ehkä kehittyy.
Tarkastellessani kulunutta vuotta minun on myönnettävä, että arkeen vaikuttavaa muutosta on ajattelussani ollut harmillisen vähän.
On vaikeaa erottaa, mikä tulee itsestä ja innosta suorittaa, mikä taas paineista, joko kuvitelluista tai todellisista.
Lukeminen on välillä ollut äänikirjan kuuntelua puolitoistakertaisella nopeudella. Toisin sanoen suorittamista tehtävien välissä.
Olen pyrkinyt lukemaan enemmän ja tehnyt mielessäni listoja asioista, joita haluan tehdä tasapainottaakseni listaa asioista, jotka minun pitää tehdä. Se on jäänyt vain ajatukseksi tai pahimmillaan siirtynyt ”pitää tehdä” -listalle.
Lukeminen on välillä ollut äänikirjan kuuntelua puolitoistakertaisella nopeudella. Toisin sanoen suorittamista tehtävien välissä.
Joskus joku on saattanut unelmoida roboteista, jotka helpottaisivat ihmisten arkea ja vähentäisivät työtä.
Minä taas pohdin, olemmeko me kenties itse niitä robotteja, joita olemme odottaneet. Höpsö ajatus, myönnän, mutta se kertoo jotakin tehokkuuteen perustuvan arjen keskellä suoritettavan ajattelun tasosta.
Luin – eli kuuntelin – ystäväni suosituksesta Wolfram Eilenbergerin teosta Vapauden tuli. Se on tietokirja, joka käsittelee 1900-luvun vaikutusvaltaisimpiin filosofeihin kuuluneiden Simone Weilin, Ayn Randin, Hannah Arrendtin ja Simo- ne de Beauvoirin elämää ja ajattelua vuosina 1930–1940.
Tuo vuosikymmen oli Euroopassa synkkä, ja siihen mahtuivat esimerkiksi Hitlerin valtaannousu, Espanjan sisällissota ja Stalinin julmuudet.
Haluaisin todeta jotakin syvällistä Eilenbergerin teoksen herättämistä ajatuksista, mutta valitettavasti en ole ehtinyt pysähtymään niiden äärelle riittävän pitkäksi aikaa.
Eilenberger onnistuu teoksessaan tuomaan esiin noiden toisistaan poikkeavien filosofien elämää ja ajattelun kehittymistä keskellä ajanjaksoa, jota määrittelivät epävarmuus, konfliktit ja kamppailu henkiinjäämisestä.
Teos avaa kuvailemiensa filosofien aikaa inhimillisesti, henkilökohtaisen elämän kautta. Heidän analyysejään on helpompi ymmärtää, kun pääsee seuraamaan olosuhteita, joissa ne muodostuivat ja kehittyivät.
Haluaisin todeta tässä jotakin syvällistä Eilenbergerin teoksesta ja sen herättämistä ajatuksista ja oivalluksista, mutta valitettavasti en ole ehtinyt pysähtymään niiden äärelle riittävän pitkäksi aikaa saadakseni kokoon tämän syvällisempää analyysia.
Se tarkoittanee sitä, että minun pitää jatkaa harjoittelua ja antaa aikaa ja tilaa sellaiselle tekemiselle, jollaista haluan – ainakin silloin, kun se on mahdollista.
Aikamme määrittelee meitä yhtä paljon kuin me aikaamme. Välillä tuntuu siltä, että tarvitsemme enemmän aikaa ajattelulle, keskusteluille ja oivalluksille, jotka vievät meitä yhteiskuntana eteenpäin – mutta meillä ei ole aikaa ajatella, miten siitä tehdään mahdollista.
