Kaikki alkoi vuonna 2013, kun 31-vuotias sosionomiopiskelija Maryan Abdulkarim oli kutsuttuna puhumaan Ylen aamutelkkariin. Keskustelun aiheena oli etninen profilointi.

– Keskustelin aiheesta apulaispoliisipäällikön kanssa. En ollut koskaan ennen puhunut aiheesta julkisesti. Siitä se lähti.

Suoraan puhuvasta, sujuvasanaisesta naisesta tuli siinä hetkessä Suomen uusin etnisten aiheiden aktivistikommentaattori, jolta alettiin kysyä aiheesta kuin aiheesta.

– Sen jälkeen tuli pyyntöjä, että voinko kirjoittaa siitä tai tulla keskustelemaan tästä. Ei minulla ollut mitään suurta suunnitelmaa, että minusta tulee aktivisti.

Mutta Maryanille se sopi. Hänelle oli pienestä asti opetettu, että pienin tapa vaikuttaa maailmaan on se, että sanoo ääneen, jos näkee epäkohdan.

– Lapsesta saakka täysin vieraat ihmiset ovat saattaneet tulla kysymään minulta esimerkiksi islamista tai Somaliasta. Luokanopettaja saattoi yhtäkkiä kysyä minulta, että Maryan, millainen sää Mogadishussa on tällä hetkellä. Enhän minä sitä tiennyt, mutta koin, ettei tietämättömyys ollut minulle mahdollista. Minulla on ollut sellainen olo, että minun pitää oppia, jotta voin vastata ihmisten kysymyksiin. Olla ikään kuin vastuussa muiden sivistämisestä.

Maryanin mielestä kaikille kuuluu hyvä elämä.

– On surullista, jos se, että sanoo ääneen, että vaikkapa seksuaalinen ahdistelu on väärin, tekee ihmisestä aktivistin. Ei sen pitäisi tehdä kenestäkään erityisen rohkeaa. Meillä kaikilla on velvollisuus sanoa vääryydet ääneen.

Tänään hän on toimittaja, konsultti, kirjailija, sosiologian opiskelija ja yhteiskunnallinen keskustelija. Hän on vakiovieras Ylen Jälkiviisaissa, jossa keskustellaan kuluneen viikon uutisaiheista.

Hän on fiksu ja puheissaan miellyttävä, mutta haastattelun alun tunnelma on sahaava. Intohimoinen keskustelija Maryan Abdulkarim onkin puheissaan välttelevä, peruutteleva ja varovainen.

Hän saattaa sanoa jotain kiinnostavaa liittyen hengellisyyteen, mutta sitten ”ei näe itseään käyttämässä mediatilaa tässä asiassa”. Perheestään tai rakkauselämästään hän ei suostu puhumaan, koska se ei ole hänen mielestään kiinnostavaa, ja koska ”ihmiset voivat katsoa saippuasarjoja, jos sellainen meininki kiinnostaa”.

On selvää, että Maryan Abdulkarim ei nauti itsestään puhumisesta. Mutta asioista, niistä hän puhuisi mielellään vaikka koko päivän. Ja kaikkein mieluummin sellaisista asioista, jotka eivät liity oikeastaan millään lailla häneen henkilöönsä, häneen itseensä, 39-vuotiaaseen helsinkiläiseen perheenäitiin.

– Toimin itse median parissa ja saan elantoni osin siitä, mutta median logiikka ahdistaa. Se, että asioista kerrotaan yksilön arjen ja elämän kautta, vaikka siinä ei olisi mitään kiinnostavaa. Minun on välillä todella vaikeaa diilaa sen kanssa.

Eniten häntä ahdistavat ihmisille ulkoa päin asetetut valmiit laatikot. Erityisen hankala asia Maryanille on tulla ulkoapäin määritellyksi: naisena, äitinä, rodullistettuna, itähelsinkiläisenä, missä vain ulkoa asetetussa laatikossa.

Maryan kertoo tietävänsä tasan tarkkaan, kuka on, mutta kokee julkiseen tilaan astuessaan usein joutuvansa ikään kuin valitsemaan laatikkonsa. Hän on se somalitaustainen nainen, joka puhuu niistä asioista. Se tuottaa tuskaa.

Maryan oli 7-vuotias, kun hänen perheensä pakeni Somaliasta, missä hänen perheensä kuului ylempään keskiluokkaan. Somalian sisällissodan alta Suomeen päässyt perhe kotiutui turvapaikan saatuaan Tampereelle, josta tuli 8-vuotiaaksi ehtineelle Maryanille rakas kaupunki.

Tampereella hän kohtasi kannustavan alakoulun opettajan, joka antoi hänelle hänen ensimmäisen kirjansa.

– Siitä alkoi rakkaussuhteeni kirjoihin. Aloin käydä kirjastossa aktiivisesti ja olin siellä vapaaehtoisena apuna. Luin kaiken mahdollisen, minkä sain käsiini. Kauhun hetki oli, kun olin kerrossängyn yläpedillä lukemassa ja tajusin, että pian kirja loppuu, minulla ei ole toista kirjaa ja kirjasto on kiinni. Se oli hirveätä! Sen jälkeen otin aina monta kirjaa viikonlopuksi, jotta näin ei enää kävisi. Kirjasto on ollut toinen kasvattajani perheeni ohella.

– Puukäsityöt vaihdoin neulomiseen, koska alistuin ryhmäpaineeseen, kun minulle vihjattiin, että kaikki muut tytöt ovat tyttöjen käsitöissä. Vieläkin harmittaa, että vaihdoin, koska tykkäsin puukäsitöistä todella paljon.

Järjestötoimintakin tuli tutuksi jo alakoulussa, kun hän oli viidennellä luokalla ensin mukana ensiapukerhossa ja myöhemmin vetämässä toimintaa pienemmille lapsille Suomen Punaisella Ristillä.

Kesätyöt Maryan aloitti jakamalla mainoslehtiä.

– Myöhemmin olenkin sitten tehnyt kaikenlaista: siivoustöitä, ollut vanhainkodeissa ja yhden kesän rakennusten loppusiivoajana. Kelalla olin töissä neljä vuotta.

Nuorena Maryan kuunteli kantaaottavia räppibiisejä, joita Avain (Asa) teki suomen kielellä.

– En ollut vielä mukana aktivismissa, vaan kävin läpi omaa pohdintaani. Se oli yritystä ymmärtää maailmaa, jossa elän. Sitä, miten asiat liittyvät toisiinsa.

Lukion jälkeen Maryan opiskeli leipuri-kondiittoriksi, mutta vaihtoi pian alaa ja opiskeli sosionomiksi.

Parikymppisenä Abdulkarim toimi jo aktiivina. Vihreisiin Naisiin hän meni mukaan vuonna 2010, kun Vihreät Naiset ilmoitti vastustavansa huivikieltoa, eli burkhan ja niqabin käytön kieltämistä julkisilla paikoilla.

– Ajattelin, että onpa edistyksellistä jengiä. Minulla on edelleen hyviä ystäviä niiltä ajoilta, vaikka puoluepolitiikka ei ollutkaan minun polkuni.

Hän toimi Naisasialiitto Unionin varapuheenjohtajana vuosina 2014–2016.

Myös Mannerheimin lastensuojeluliiton paikallis- ja piiritoiminnassa hän on ollut mukana.

Tällä hetkellä Maryan opiskelee töidensä ohella sosiologiaa Helsingin yliopistossa.

Vuoden 2019 Helsingin kirjamessuilla Maryanille myönnettiin Minna Canth -palkinto.

Perusteluina oli, että ”Minna Canthin tavoin Abdulkarim on rohkea yhteiskunnallinen kirjoittaja ja keskustelija. Hän ottaa väsymättä kantaa naisten ja vähemmistöjen puolesta ja tekee epätasa-arvoa näkyväksi myös alueilla, joilla moni ajattelee tasa-arvon jo vallitsevan.”

– Olen ollut tilanteissa, joissa minua vastapäätä on istutettu ”tasapuolisuuden nimissä” ihminen, joka edustaa fasismin jotakin muotoa tai ajaa politiikkaa, joka näkisi minut mieluiten tämän valtion ulkopuolella. Ovathan ne tilanteet hirveän raskaita.

Hänen suurimmat intohimonsa ovat yhteiskunnallinen keskustelu ja ihmisoikeudet.

Ihmisoikeuksien merkityksestä hän alkoi saada kiinni katsottuaan nuorena Alex Haleyn Juuret-tv-sarjan ja luettuaan Malcolm X:n elämäkerran.

– Malcom X:n elämäkerrasta oivalsin, että ne tilanteet, joihin minä olin siinä kohtaa joutunut jo monta kertaa, eivät olekaan henkilökohtaisia. On olemassa asia nimeltä rasismi – ja siksi ihmisillä, jotka eivät ole koskaan tavanneet minua, saattaa olla minusta jo valmiiksi mielipide. Jos joku ei pidä minusta ihmisenä tavattuaan minut, se on ihan ok. Mutta että on olemassa järjestelmä, jossa jotkut ajattelevat olevansa parempia kuin minä siksi, että he ovat syntyneet erinäköiseen kehoon, se on jotain aivan muuta.

Maryan on tehnyt vuosien ajan yhteistyötä Obama-säätiön kanssa ja käynyt useaan otteeseen eri puolilla Eurooppaa USA:n entisen presidentin Barack Obaman perustaman säätiön keskustelutilaisuuksissa. Brasiliaan hänet kutsui puhumaan Suomen suurlähetystö.

Niinpä hän katsoo osaavansa aika hyvin arvioida suomalaisen yhteiskunnallisen keskustelun tasoa.

– Mielestäni keskustelu on mennyt Suomessa koko ajan parempaan suuntaan. Aina valitetaan, että meillä on huono keskustelukulttuuri, mutta tosiasiassa ne keskustelut ja haasteet ovat aivan samat kaikissa länsimaissa. Suomi ei ole takapajula. Suomi on pieni yhteiskunta ja se tarjoaa mahdollisuuden olla nopeasti jopa edellä muita. Meillä on samat mahdollisuudet korjata asioita, kuin kaikilla muillakin mailla.

Korjaamisella hän tarkoittaa käytännöllisiä muutoksia yhteiskunnan rakenteissa. Patoja pitää murtaa sekä ihmisten päiden sisällä että asenteissa, mutta erityisesti käytännöissä, jotka vaikuttavat jokaisen kykyyn elää ja osallistua, olla yhdenvertainen osa yhteiskuntaa.

Yhtenä esimerkkinä tärkeästä muutoksesta hän avaa positiivisen diskriminaation eli myönteisen erityiskohtelun käsitettä.

– Jos kaksi täysin saman koulutustason ja työkokemuksen omaavaa naista hakee töitä, ja heistä toinen on musta ja toinen valkoinen, positiivista diskriminaatiota on se, että heistä valitaan tällä kertaa se, jolla on etninen tausta, koska työpaikassa on jo entuudestaan kahdeksan valkoista naista vastaavissa töissä. Se ei tarkoita, että otetaan töihin joku kielitaidoton ja epäpätevä valkoisen hakijan kustannuksella, vaikka sellaiseksi tämä asia usein väännetään.

Samaan hengenvetoon hän sanoo olevansa hyvin mielissään siitä, että hänelle ei enää ensimmäisenä soiteta, kun toimittajat kaipaavat kommenttia tuoreimpaan rasismikohuun.

– Ennen aina, kun joku halusi jutella minun kanssani, se liittyi identiteettiin. Vasta parin viimeisen vuoden aikana minulle on vahvistunut tunne, että en välttämättä enää edusta julkisuudessa mitään yksittäistä ryhmää. Olen vuosia yrittänyt saada läpi sitä, että minä en edusta kaikkia somaleja, en edusta sitä ja tätä.

Yle aamun Jälkiviisaissakaan hän ei enää koe olevansa enää ”siellä identiteettilokerossa”, vaan yhtenä muiden joukossa käsittelemässä mitä tahansa asiaa.

– Minulla on vihdoin sellainen olo, että en enää edusta muuta kuin itseäni.

Lue Maryan Abdulkarimin ensimmäinen Apu-kolumni tästä.

Juttua muokattu 12.1.2022: Otsikkoa muutettu.