”Yhä voimakkaampaa luokkayhteiskuntaa rakennetaan paraikaa” – Lapsuutensa maisemiin palannut kirjailija Marjo Niemi on nähnyt, mitä se tarkoittaa pienille paikkakunnille

Artikkelin kuunneltava versio on tehty tekoälyn avulla. Anna palautetta audiosta sähköpostilla apu360@a-lehdet.fi tai artikkelin lopussa olevalla lomakkeella.

Hirveän monta kertaa olen kuullut sellaisen pöyristyttävän lauseen, että eihän Suomessa ole enää luokkia. Todellakin on luokkia, kirjailija Marjo Niemi miettii.

Nyt hän on tullut lapsuuden kotikuntaansa Euraan perustelemaan väitteensä, ja esittelemään oman huolensa pienten paikkakuntien ihmisistä.

Euran kirjastotalon katosta roikkuu nykytaidetta. Iso pallura, johon on kiinnitetty silmälaseja. Lappu seinässä kertoo Ann Sundholmin teoksen olevan vuodelta 1989, eli samalta vuodelta, jolloin kirjasto avattiin.

Teoksesta ei olisi Kiasman kohokohdaksi, mutta kun helsinkiläiskirjailija Niemi, 47, esittelee lapsuutensa satakuntalaista kotikuntaa, pistäydymme sitäkin katsomassa.

Pieni voi olla isoa. Niemi kertoo teoksen olleen hänelle lapsuudessa tärkeä. Nykytaidetta, Eurassa! Kirjastosta sai myös kirjoja lainaan. Niitäkin Niemi rakasti.

Hänestä on sittemmin tullut palkittu kirjailija ja dramaturgi, mutta täällä Eurassa yleisurheilua harrastanut Niemi ehdittiin lokeroida urheilijaksi. Omaan pienen yhteisön lokeroonsa Niemi törmäsi esimerkiksi hakiessaan koulunsa opettajalta ilmoittautumislomaketta taidetapahtumaan.

– Hän oli, että miten sinä tällaista tulet hakemaan, Niemi hymähtää.

Lokerot saattavat elää syvässä, olla jopa useamman sukupolvien mittaisia. Sitten helposti jämähdetään siihen, mitä ulkoapäin asetetaan, Niemi on miettinyt.

Sinulla on kaupunkilainen olemus, olet naamioitunut, mutta et sinä ketään huijaa. Me tunnistaisimme sinut milloin tahansa ihmisten joukosta ja tietäisimme heti, mistä sinä tulet ja millainen sinä olet. Se on merkki sinussa, se ei hankaudu irti, ei laimene tai piiloudu.

Näin Marjo Niemi kirjoittaa uutuusromaanissaan Pienen budjetin sotaelokuva (Teos). Kirjan päähenkilö, kotipaikkakunnalleen palannut Eräs Ihminen kokee menneisyyden miljöönsä jo vieraaksi, mutta ei kuulu täysin uuteen elämäänsäkään.

Hän palaa romaanissa lapsuudenkotiinsa kohtaamaan taustansa ja perheensä kohtalot. Kaikki sen taantuvan teollisuuskunnan rakenteet ja asenteet.

– Ei se ole minun tarinaani, Niemi selventää.

Mutta koska kirjailija käyttää Niemen mukaan materiaalina kaikkea kokemaansa, näkemäänsä, kuulemaansa ja kuvittelemaansa, on mukana väkisinkin myös sekä Niemeä itseään että hänen lapsuuden ympäristöään.

Siksi olemmekin nyt Eurassa. Niemi vierailee täällä edelleen säännöllisesti, eritoten äitiään ja muita sukulaisiaan tervehtimässä, mutta vasta kuudennessa romaanissaan hän on saanut sanoitettua proosaansa omia kokemuksiaan ja ajatuksiaan pienestä tehdaskunnasta ja luokkanousujen vaikeudesta.

Niemi muutti pois Eurasta jo yli 30 vuotta sitten, saatuaan 15-vuotiaana paikan Kallion ilmaisutaidon lukiosta, Helsingistä. Linja-automatkan päässä odotti isompi kaupunki. Odotti myös luokkanousu, keskiluokkaisiin taidepiireihin.

Oli kuin Niemi olisi muuttanut uuteen maahan. Ja vähän väärän työkalupakin kanssa, koska pieni teollisuuskaupunki oli kasvattanut hänet toimimaan hyvin erilaisessa ympäristössä.

– On joutunut aloittamaan vähän kuin uudelleen. Se on luokkanousijoille yleinen kokemus ja tunnistan sen täysin, Niemi kertoo.

Niemi pääsi lukion jälkeen Teatterikorkeakouluun ja hänestä tuli käsityksensä mukaan sukunsa ensimmäinen maisteri. Lapsuuden murrekin oli siinä vaiheessa jo kadonnut, mutta luokkaretki ei tullut sormia napsauttamalla valmiiksi.

– Ilman muuta en ole päässyt perille keskiluokkaan, enkä ole enää työväenluokkaakaan.

Sydämeltäänkin hän on jossain siinä välissä.

Päiväkoti, ruokakauppa keltaisissa väreissä, baari ja parempina aikoina rakennettu liikekeskus. Kirjassa vilahtavat maamerkit ovat tuttuja mistä tahansa suomalaiskunnasta. Sellaiset löytää reilun 10 000 asukkaan Eurastakin.

Kauttuan liikekeskus on alkusyksyn maanantaina hiljainen, mutta se ei ole liiketiloiltaan yhtä autio kuin mitä Niemi oletti sen jo olevan. Lähellä sijaitseva vanhan päiväkodin puurakennus seisoo edelleen ja mahdollisesti purkamiseensa asti hylättynä metsikön keskellä. Se oli Niemelle tarhaikäisenä mieluisa paikka.

Sitten on tehdas. The tehdas. Tehdasalue on Eurassakin se paikka, jota ei voisi edes yrittää kiertää, ohittaa ja välttää. Vanha ruukki muistuttaa, miten Kauttuaan lähti rakentumaan Euran sykkivä sydän erilaisine tehtaineen.

– Oikeastaan kaikki nivoutuu tehtaaseen, Niemi sanoo, viitaten tarkemmin isoon Euran Paperin tehtaaseen, joka perustettiin jo vuonna 1927.

Kumpikin hänen vanhemmistaan työskenteli tehtaalla. Hänen päiväkotinsa oli perustettu alun perin tehtaan työntekijöiden lapsille ja perhe lomaili muutamia kertoja kirjatyöntekijöiden mökillä, sillä omaa mökkiä heillä ei ollut.

Niemi kävi jopa tenniskurssin tehtaan työntekijöille rakennetuilla tenniskentillä ja päätyi monesti tekemään urheiluseuransa kanssa talkootöitä tehtaan alueella.

Eriskummallisen pitkä putkirakennelma kiemurtelee edelleen tenniskenttien ohi ja pienen kosken yli, mutta tehdas ei sellaisenaan ole enää toiminnassa. Se on Niemestä hirvittävän surullista.

– Se oli tavallaan asia, joka on tässä paikassa tuntunut ikuiselta. Se oli iso identiteetin muutos Euralle, ja siinä on tietysti todella paljon inhimillistä kärsimystä, että ihmiset jäävät ilman työtä.

Niemi tutki Pienen budjetin sotaelokuvaa kirjoittaessaan lapsuudenkuntansa tehtaan historiaa ymmärtääkseen itselleen läheisen esimerkin kautta teollisuuskuntien syntymistä.

Tehtaat ovat tarjonneet Euralle ja kymmenille ja kymmenille vastaaville paikkakunnille työpaikkoja. Samalla ne ovat olleet osaltaan luomassa dynamiikkoja, joissa ihmisille on määritelty heidän omat paikkansa.

Jakoa näkyi alun perin jopa erillisissä asuinalueissa. Oli omat alueet rikkaille, ylemmille toimihenkilöille ja johtajille, ja sitten eri alueet duunareille.

– Ne on tehty samassa tehtaan talotehtaassa ne rakennukset, mutta johtajien talot on tehty laadukkaammasta materiaalista ja työväestön huonommista. Ja kirkossa oli eri penkit herroille ja rouville, ja sitten muille, Niemi kertoo.

Nämä esimerkit läpäisevät Niemen mukaan niin Euran kaltaiset paikkakunnat kuin koko suomalaisen yhteiskunnan. Jaot eivät vain enää ole niin ilmiselviä. Jossain syvällä ne kuitenkin edelleen elävät ja vaikuttavat.

– Kun se on aikaisemmin sisäistetty voimakkailla jaoilla, niin se on siirtynyt ihmisten sisälle se fiilis, että mikä on mahdollista. Tuleeko työväenluokkalaiselle lapselle edes mieleen, että haluanpa lääkäriksi tai voisinpa kouluttautua siksi tai täksi tai tuoksi, Niemi miettii.

Sattumalta juuri Pienen budjetin sotaelokuvan ilmestymisviikolla elokuun alussa uutisoitiin tutkimustuloksesta, jonka mukaan työläisperheestä on aikaisempaa vaikeampi nousta korkeasti koulutetulle työuralle.

– Luokkanousuja vaikeutetaan nyt ihan jatkuvalla syötöllä. Se, että opiskelu on ilmaista, ei riitä, Niemi sanoo.

Opiskelu ei edes oikeasti ole ilmaista, Niemi argumentoi. Tarvitaan kirjoja, tarvitaan paljon erilaisia resursseja. Aineellisia ja aineettomia.

– Saako kannustusta ja tukea, ja saako myös sosiaalista ja verkostoihin liittyvää pääomaa? Tietääkö, miten kuuluu edetä yliopistoon ja mitä yliopisto-opinnot tarkoittavat? Ja mihin sieltä sitten mennään?

Niemi kiittää omaa perhettään. Hänelle luettiin iltasatuja ja perheessä vaalittiin rikasta ja luovaa kielenkäyttöä. Äiti jaksoi myös aina kannustaa ja käydä katsomassa kaikenlaiset tyttärensä näytelmät ja kuoroesitykset.

Koulussa tuki oli vähän erilaista. Kun Niemi kertoi opinto-ohjaajalle haluavansa hakea lukiopaikkaa helsinkiläisestä kulttuurilukiosta, häntä kehotettiin hakemaan yhdellä hakupaikalla myös Euran lukioon, koska Kallio oli haihattelua.

– Sitten kun pääsin sinne, hän tuli vielä sanomaan, että en olisi ikinä uskonut, että pääset sinne, Niemi hymähtää.

Asetelmassa on mukana vähän Euraa, mutta enemmän varmasti melkein minkä tahansa pienen paikkakunnan syvälle porattua ajattelua.

Sitäkin Niemelle sanottiin, että kulttuurista kiinnostuneelle hyvä työ olisi pyrkiä paikalliseksi kulttuurisihteeriksi. Aivan kuin itse taiteen luominen olisi muiden hommaa.

Niemi on usein törmännyt säpsähtäviin reaktioihin, jos hän ryhtyy puhumaan työväenluokasta. Ehkä pelätään, että nyt tulee jotain todella poliittista, Niemi on pohtinut.

Mutta miksi luokasta ei saisi puhua? Miksi sen olemassaoloa ei saisi tiedostaa? Niemeä suututtaa se, miten duunareista tai duunariammateista puhutaan. Ja palataan taas siihen heittoon, joka saa Niemen leuan aina loksahtamaan. Ettei Suomessa enää olisi luokkia.

– Yhä voimakkaampaa luokkayhteiskuntaa rakennetaan paraikaa. Se käy monen pirtaan, että täällä on suuri työväenluokka, joka ”ei saa ääntään kuuluviin”, Niemi miettii.

Pirtaan sopivat myös matalapalkkaiset työt, joita tarvitsee useita elääkseen. Selviytymistaakka voi kasvaa isoksi, mutta tukitoimista leikataan.

– Ja sitten, jos ja kun ihminen murtuu, asia onkin yhtäkkiä yksilön psykologinen ongelma, josta ihmisen pitää pahimmillaan pelkillä lääkkeillä ja nettilomakkeita täytellen temppuilla takaisin työkykyiseksi.

Vierekkäisissä taloissa voi Niemen mukaan olla hyvin erilaiset todellisuudet ja kohtalot ja myös tuntemukset paikasta. Millaisia mahdollisuuksia on ollut? Onko edetty sinne, minne on toivottu, vai onko vain jämähdetty omaan kohtaloon?

Ne ihmiset lähtevät Niemen mukaan usein pois, jotka eivät siihen paikkaan istahda. Tai jos he jäävät, niin sillä on jotain seurauksia. Pettymystä, arvottomuutta, umpikujia. Ne ovat Pienen budjetin sotaelokuvan keskeisiä teemoja.

Euran kierroksemme päättyy keskustan liepeillä sijaitsevalle Käräjämäen kukkulalle. Se on ollut kivirinkeineen euralaisnuorison klassisia oleskelupaikkoja.

Niemi muistaa tulleensa tänne hengailemaan muun muassa silloin, kun hän oli ystävänsä Sallan kanssa voittanut nuorena väittelykilpailun ydinvoimalastaan tunnetulla Eurajoella. He olivat väitelleet ydinvoimaa vastaan.

– Ja sitten saimme palkinnoksi ydinvoimalan sponssaamat putkikassit, Niemi nauraa.

Käräjämäelle Niemi tuli Sallan kanssa silloinkin, kun hän oli saanut tietää saaneensa paikan Kallion ilmaisutaidon lukiosta.

– Muistan, että olin aivan pökerryksissä ja iloinen. Mutta muistan, että se tuntui myös vähän erottavalta. Minun piti vähän myös olla iloitsematta liikaa siitä.

Niemi on sittemmin vieraillut Eurassa virallisesti kirjailijanakin. Hän on saanut kutsuja paneelikeskusteluihin ja ollut Eurassa esittelemässä kirjailijantyötä.

Eräällä kerralla Euran kirjastossa oli vastassa lapsuudesta tuttu ihminen, joka aloitti tilaisuuden pikkukuntamaisesti.

Isäsi niin toivoi sinusta urheilijaa, Niemi sai kuulla. ●