Marco Bjurströmin mielestä kepeyttä ei pidä aliarvioida – ”On oltava turvallinen olo, jotta uskaltaa iloita ja rakastaa”

1. Asiat järjestyvät jotenkin

Olen myönteinen realisti. Peruselämänasenteeni on aina ollut, että on olemassa jokin keino selviytyä. Vaikka asiat miten mättäisivät, uskon, että kyllä tämä tästä. Jos se usko häviää, muulla ei ole merkitystä.

Kun olin 21-vuotias, vasen polveni leikattiin ja ymmärsin, ettei minusta tule sellaista tanssijaa kuin halusin. Olisin voinut vaipua surkutteluun, että elämäni oli ohi. Silloinkin koin, että oli olemassa toinen tie. Se osoittautui onnenkantamoiseksi. Ymmärsin, että työni on enemmän innostaa, opettaa ja luoda.

Kepeyttä ei pidä aliarvioida. Syksyllä 1997 eräs toimittaja haastatteli minua Lahden kaupunginteatterissa, jossa tein koreografiaa Laulavat sadepisarat -musikaaliin. Häntä kiinnosti vain tv-ohjelma Bumtsibum. Hän kysyi: ’Oletko ajatellut joskus tehdä jotain syvällistä?’ Katsoin häntä järkyttyneenä, sillä maailmassa ei ole mitään syvällisempää kuin rakastaminen ja ilo.

Ei vaadi paljonkaan lihasvoimia olla ruttuturpa ja valittaa. Kun ihminen avaa sydämensä, häntä on helppo iskeä tikarilla tai pitää pinnallisena ja hölmönä. On oltava todella turvallinen olo, jotta uskaltaa iloita ja rakastaa.

2. Muistot ovat tärkeitä

Olen ekstrovertti ja saan voimaa toisista ihmisistä. Minulle on hyvin merkittävää kohdata henkilöitä, joiden kanssa on yhteisiä muistoja ja kokemuksia. Ikääntyminenhän tulee tässä avuksi, sillä muistojakin on nykyisin enemmän.

Tapaamisissa pitää olla aikaa höpöttämiselle. Jos joku sanoo, että taas ne muistelevat vanhoja, vastaan, että muistot kertovat, mistä olen tullut, mitä kaikkea matkalla on tapahtunut ja miksi minusta on tullut tällainen kuin olen. Jutut ovat ehkä samoja vuodesta toiseen, mutta se kertoo, että ne ovat tärkeitä. Yritämme kyllä aina puhua jotain uutta, mutta valumme vanhoihin asioihin.

Minulla on monta porukkaa eri tarpeisiin, Aira Samulinin 1980-luvun Rytmikkäistä kansainvälisiin tanssiyhteisöihin. Joissakin ollaan läsnä sydänverellä, joissakin jutut ovat kepeämpiä, mutta yhtä kaikki tärkeitä. Yhteisöt ovat suuri rikkaus. Olen kiitollinen jokaisesta, johon saan kuulua.

3. Onnen tunne kertautuu

Nuorena tanssijuus oli kivaa, mutta myös hieman narsistista. Jo vuosikymmeniä olen kuitenkin ollut tanssiessani onnellisimmillani, kun teen sitä yhdessä oppilaideni kanssa. On hienointa maailmassa nähdä ja kokea, millaista iloa tanssi tuottaa heille. Se onnen tunne kertautuu minulle.

Ensimmäisen opettajani Aira Samulinin filosofia oli, että jokainen syy olla tanssimatta on tekosyy. Hän sanoi myös, että tanssiessaan jokainen ihminen on kaunis. Olen kiitollinen siitä, että Airan ansiosta päädyin opettamaan itseäni vanhempia ihmisiä.

Nykyään oppilaissani on paljon aikuisia, jotka ovat käyneet tunneillani yli 30 vuotta. Yli kuusikymppisten oppilaiden opettaminen on huikean motivoivaa, kun näen, mitä kaikkea he pystyvät edelleen tekemään ja millainen ilmaisuvoima heillä on.

Kun teemme hauskoja ja nopeita tansseja, ihmiset ovat onnellisia. Suurimmat elämykset he kokevat kuitenkin, kun teema on traaginen, raju tai melankolinen. Meillä on vähän paikkoja, joissa voi näyttää ja kokea sellaisia tunteita turvallisesti. Pyrin siihen, että luon ympäristön, jossa voi käsitellä raadollisia asioita ja vaikka purskahtaa itkuun turvallisesti.

4. Voimaa täytyy ylläpitää

Haluan sanoa huutomerkin kera, että ikääntyessä ylivoimaisesti tärkeintä on ylläpitää voimaa. Punttisali on varmasti hyväksi, mutta siellä pitää olla tarkkana, ettei tee liikkeitä väärin. Tanssijana olen suosinut voimaharjoittelussa oman kehon painoa. Jos keho valuu tahdottomasti alas, jalat eivät kestä. Meidän pitää pystyä kannattelemaan kehoamme.

Hyvinvointi alkaa alaraajoista, jalkaterän liikkeistä, jotka kertautuvat päälakeen asti. Tanssi on hyväksi, koska se on jatkuvaa liikettä ja sen avain on painonsiirto. Luusolut uusiutuvat hamaan hautaan asti. Luut tarvitsevat vääntöä ja iskutusta, ja siksi 60+ -tunneillani hypitään.

Harva asia on mustavalkoinen, eikä sellainen ajattelu ole koskaan tuntunut minusta hyvältä. Maailma on kuin noutopöytä: tarvitsemme eri päivinä eri juttuja. Jos teemme koko ajan samaa, voimme tehdä itsellemme karhunpalveluksen.

Treenasin itse kehonhuoltoa ensin hyvin puritaanisesti, mutta oloni ei tuntunut paremmalta ja minulla oli selkävaivoja. Sitten aloin yhdistellä kehonhuollossa joogaa, pilatesta ja venyttelyä. Kutsun sitä power flow’ksi. Olen 196 senttiä pitkä ja painan 100 kiloa. Olisin jo menettänyt kykyni opettaa tanssia, jos en pitäisi kehostani huolta ja päättäisi jokaista päivää power flow -treeniin.