Manchester City on hengityskoneessa – Rúben Amorim teki tempun, joka on nähty viimeksi 37 vuotta sitten

Viimeistenkin Manchester Cityn heräämiseen uskoneiden optimistien on viimeistään nyt myönnettävä tosiasiat. Pep Guardiolan luoma dynastia on romahtanut, ja uuden rakentamisessa voi mennä aikaa. Mitä korkeammalta putoaa, sitä rumempaa jälki on, ja tämän City on toden totta viimeisen parin kuukauden aikana näyttänyt.

On mentävä vuoteen 1987 saakka löytääkseen edellisen Manchester United -managerin voiton pestinsä ensimmäisestä Manchesterin derbystä. Asialla 37 vuotta sitten oli luonnollisestikin silloin vielä kaukana Sir-etuliitteestään ollut suhteellisen tuntematon skotti Alex Ferguson.

Rúben Amorim teki sen, jossa jokainen kevään 2013 jälkeen kokeilemassa käynyt United-valmentaja on epäonnistunut. Ja mikä ironisinta, Amorim kirjoittanee nimensä jonkin sortin historiankirjoihin myös toisella tavalla, nöyryyttäen Manchester Cityä saman syksyn aikana toistamiseen – eri joukkueen vaihtopenkiltä käsin.

Valioliiga-kauden Manchesterin derbyjen ensimmäinen näytös ei pelilliseksi klassikoksi noussut, ei todellakaan. Taso oli paikoin suorastaan surkuhupaisa. Älkää käsittäkö väärin; ihmisten tylsänä pitämä jalkapallo-ottelu ei automaattisesti ole synonyymi heikolle 90-minuuttiselle. Ottelu voi olla laadukas, vaikka siinä ei maalipaikoilla juhlita. Yhtä lailla, se voi olla pelillisesti heikkotasoinen, vaikka se olisi enemmistön mielestä äärimmäisen viihdyttävä. Tästä jälkimmäisestä esimerkiksi sopii viikon takainen Tottenhamin ja Chelsean sekopäinen ilta.

Cityn ja Unitedin taisto ei ollut kumpaakaan. Se oli sekä tylsä että heikkotasoinen jalkapallo-ottelu, joka sisälsi paljon heikkoa päätöksentekoa, raskaita jalkoja ja hyökkäyskolmanneksen ponnettomuutta. Punapaitainen vierasjoukkue toki oli huomattavasti vähemmän heikko hyödyntäen lopussa verivihollisensa alennustilan täydellisellä tavalla.

Ottelusta puuttuivat melko lailla tempo, tunne (yhtä Kyle Walkerin ja Rasmus Højlundin naurettavasta lastentarhaleikistä syntynyttä kokousta lukuun ottamatta) ja pyrkimys voittaa kentällä saavutettuja etuja. Joukkueiden välillä oli kuitenkin merkittävä ero viimeisimpään liittyen.

United tuli otteluun tietoisena valintana ottaa melko lailla kaikki hyökkäykset hitaina pallon voittamisen jälkeen. TV-lähetykseen näkyikin pari kertaa, kun Amorim näytti pelaajilleen rauhoittumiseen viittaavia käsimerkkejä. Vieraat pitivätkin palloa pitkiä ajanjaksoja Cityn prässäillessä aina välillä. Oikeasta korkeasta prässistä ei oikeastaan missään vaiheessa ollut kyse. City on ollut tämän kauden Valioliigan kärjessä aloitettujen prässien määrässä, mutta voitetuissa palloissa puolestaan aivan häntäpäässä ja se näkyi nytkin. Prässit olivat jatkuvasti sekunnin-pari myöhässä, eikä niitä viety loppuun. Tämä helpotti Unitedin pyrkimystä pitää palloa.

Amorimin valinta oli hyvin periaatteellinen, kenties idealistinenkin. Ottelussa nähtiin lukuisia hetkiä, jolloin pallonriiston jälkeen kyseisessä tilanteessa selvästi järkevin valinta olisi ollut voittaa kenttää syvyssuunnassa esimerkiksi syöttämällä viimeisen linjan taakse, keskikenttälinjan läpi, kääntyä pallon kanssa tai kuljettaa edessä oleva tila pois. Silti pallollinen pelaaja syötti pääsääntöisesti taakse tai sivulle, mikä näytti joissain tilanteissa hieman koomiselta. Periaatteen kuitenkin ymmärtää, koska joukkueella on paljon pois opittavaa Erik ten Hagin flipperipallosta, jossa hitaampia rytmejä ei juurikaan näkynyt.

Pitkällä tähtäimellä valinta saattoi olla erinomainen, ja se näkyi positiivisesti pika-aikataulullakin vahvana kenttätasapainona. United ei ollut juurikaan levällään pallonmenetysten hetkillä, koska niitä edelsi kontrolloidumpi pallonhallintavaihe. Myös vastaprässien etäisyydet olivat pääosin hyvät.

On toki selvää, että pelkkää pois oppimista Unitedin hyökkäyspelaaminen ei voi olla, ja uhkaa selustaan se tarvitsee huomattavasti City-ottelua enemmän. Sunnuntai-illan kuuma puheenaihe oli sekä Marcus Rashfordin että Alejandro Garnachon jääminen kokonaan kokoonpanon ulkopuolelle, eikä tämä johtunut loukkaantumisista. Virallista tietoa syystä ei ainakaan sunnuntai-iltana ollut kerrottu, mutta Amorimin kommentit ennen ottelua viittasivat vahvasti kurinpidollisiin syihin.

Mikäli ottelu olisi päättynyt Cityn 1-0-voittoon, olisi paine Amorimia kohtaan ollut varmasti kovempaa tämän päätöksen suhteen. Rashford ja Garnacho kun olivat pelaajia, joiden puuttuminen näkyi useaan kertaan juurikin hetkissä, jolloin murtautumisuhkaa olisi pitänyt löytyä.

Oli miten oli, se on täysin toissijaista. Unitediin on viime vuosina päässyt pesiytymään kulttuuri, jossa jotkut pelaajat tuntuvat ajattelevan olevansa seuraa suurempia, mikä on näkynyt muun muassa sooloiluna ja löysäilynä kentällä – käyttäytymisenä, joka olisi ollut ainakin Fergusonille punaisin mahdollinen vaate. Juuri Rashford on ollut tästä kaikkein mätäisin esimerkki, jolle Amorim nyt mitä ilmeisimmin osoitti, että tietyt arvot ja tietty kulttuuri menee kaiken pelillisen hyödyn edelle. Lupaava merkki kulttuurin tervehdyttämisen suhteen. Tietyt asiat eivät ole neuvoteltavissa.

Nyt Amorim siis säästynee asiaan liittyvältä grillaukselta Unitedin noustua loppuhetkillä rinnalle ja voittoon. Kuten sanottua, joukkue ei ollut loistelias, mutta tässä alennusmyyntiderbyssä se otti, mitä sille kovasti tarjottiin. On myös muistettava, mikä viime vuosien tilanne on ollut. City on jyrännyt valtaosassa derbyistä totaalisesti monien United-kannattajien lähinnä toivoessa, että tappio olisi mahdollisimman siisti. Voitto Etihad Stadiumilta on kova saavutus Unitedilta, ja voi antaa loistavan buustin loppukauteen.

Citystä voisi kirjoittaa pitkätkin taktiset analyysit peli eri osavaiheista, mutta se lienee tässä tilanteessa toissijaista. Taktisen puolen voi tiivistää pariin pääkohtaan.

Hyökkäyspelissä kenttä on edelleen täytetty, no, kivasti ja kolmiot kyllä löytyvät. Niin, entä sitten? Sunnuntai-iltana joukkueessa oli yksi pelaaja, joka yritti systemaattisesti murtautua viimeisestä linjasta: Jeremy Doku. Tilanne on aivan absurdi. Kentällä on yhtä aikaa Kevin De Bruyne, Bernardo Silva, Phil Foden ja Ilkay Gündogan, ja murtautumisuhka on nopean, mutta sinne tänne koohottavan ja kovasti ailahtelevan nuoren laitahyökkääjän varassa.

Miksei laidallaan monesti täysin yksin jäänyttä Unitedin oikeaa wingbackiä Noussair Mazraouia vastaan edes yritetty rakentaa kaksi vastaan yksi -tilannetta? Kaikki Cityn muut hyökkäyspään pelaajat miehittivät jälleen kerran keskikaistan haluten palloa jalkaan. Missä liikkeet viimeisessä linjassa tilan avaamiseksi? Missä pyrkimykset kombinaatioihin? Aivan kuin Cityn hyökkäysosasto olisi ajatellut pelin voittavan se joukkue, joka syöttää palloa eniten omille hyökkäyskolmanneksella.

Tilanne palaa myös jälleen kerran Erling Haaland -problematiikkaan, jossa murtautuminen on mennyt keskeltä puskemiseksi ja sen puolustaminen tuntuu olevan huomattavasti helpompaa kuin Haalandin tuloa edeltäneiden kausien Cityä vastaan.

Siinä, missä Cityn hyökkäyspelaamisen totaalista haaroväliin puhaltelua ei voi selitellä heikolla pelaajatilanteella, puolustussuunnan ongelmia toki voi. United-ottelussa Cityllä oli kentällä kolme puolustajaa. Matheus Nunes joutui pelaamaan vasenta puolustajaa, ja varsinkin avausjaksolla miestä vietiin pariin otteeseen pahemman kerran paitsioiden pelastettua Cityn.

Myös keskikenttä on edelleen kuin silkkipaperista tehty muuri, mikä ei toki yllätä Gündoganin, Silvan ja Fodenin ollessa puolustuslinjan suojelusta vastaava osasto. United olisi voinut vieläkin paremmin hyödyntää Cityn 4-3-3-muodon hyvin leveällä pelanneesta keskikentästä auenneita tiloja, joissa Gündogan puolusti isoa aluetta keskellä. Varsinkin, kun Amorim haluaa yläkolmikkonsa kapealle ja ylätaskuihin. Taktinen valinta pelin rauhoittamisesta säästi kuitenkin Gündogan-paran pahemmalta löylytykseltä.

Pitkään näytti siltä, että City nappaa tyylipisteistä välittämättä elintärkeät kolme pistettä. Sen passiivisuus ja tehottomuus antoivat kuitenkin Unitedille mahdollisuuden roikkua ottelussa mukana ja Bruno Fernandes olisi voinut tasoittaa ottelun jo ennen rangaistuspotkuaan. Tarvittiin kuitenkin kaksi peräkkäistä City-puolustuksen sekoilua ja peli oli hetkessä 1-2. Jos maailmassa oli pari vuotta sitten yksi äärimmäisen luotettava jalkapallojoukkue, jonka tiesi voittavan ottelunsa 1-0-tilanteessa aina, oli se Manchester City.

Asetelma on kääntynyt täysin päälaelleen. City on kuin epävarma teini, jonka itseluottamus romahtaa yhdestä pienestä virheestä ja kädet nousevat pystyyn. Viimeisestä 11 ottelustaan se on voittanut yhden. Huolestuttavinta sen kannalta on, että se on saanut tismalleen, mitä on ansainnut. Kentällä vaeltaa joukko haamuja, joiden fyysinen ja henkinen vireystila huutaa punaisella – niin negatiivisen kierteen kuin avainpelaajien mielipuolisen ottelutahdinkin vuoksi.

Jos City olisi työntekijä, määräisi lääkäri sen pitkälle sairauslomalle. Sellainen ei huippujalkapallossa ole mahdollista. Sen sijaan työlistalla lukee ensi lauantaista lähtien neljä Valioliiga-ottelua kahteen viikkoon.