Make on katkaissut kaikki välit yhteiskuntaan – Päihdehelvetin jälkeen häntä ja perhettä kannatellut vaimo teki itsemurhan

Artikkelin kuunneltava versio on tehty tekoälyn avulla. Anna palautetta audiosta sähköpostilla apu360@a-lehdet.fi tai tekstin lopussa olevalla lomakkeella.

Make, 62, ei halua olla virallisen Suomen yhteiskunnan kanssa enää missään tekemisissä. Onneksi ystävä on lääkäri, joten lääkärissäkään ei tarvitse käydä. Ulosottokirjeitä tupsahtelee vähän väliä postissa, mutta nyttemmin Make ei jaksa lukea edes niitä.

Ne taistelut on taisteltu. Make sanoo, että haluaisi tunkea tiiliskiviä postilaatikon täyteen.

Make asuu pienellä itäsuomalaisella paikkakunnalla, käy välillä diakonin luona, pelaa lentosimulaattoripeliä ja soittelee bändeissä. Hän sanoo olevansa köyhä, mutta köyhyys tekee kekseliääksi. Meijerivoi sopii jalkarasvaksi. Tukan voi pestä astianpesuaineella tai mikä ettei pyykinpesujauheella. Ihan sama, kunhan tulee puhtaaksi.

Make, joka ei esiinny tässä jutussa omalla nimellään, kertoo olevansa myös hiljalleen sokeutumassa.

– Mutta ei mulla ole varoja pitää tätä pakkaa kasassa. Muuttuupahan tämä maailma osaltani ehkä vähän yksinkertaisemmaksi, hän sanoo.

Ja on ihan tosissaan.

Ulkopuolisuuden tunne on seurannut Makea jo pienestä pitäen. Oliko se syy vai seuraus siitä, että päihteet vetivät häntä puoleensa jo ala-asteikäisenä? Make muistaa, kuinka alkoi impata liimaa ja muutakin vain 12-vuotiaana. Moni kaveripiiristä poltteli silloin jo kannabista – tai ”höpöheinää”, joksi Make sitä kutsuu.

Samoihin aikoihin Make oli räjähdysonnettomuudessa, joka tuhosi osan hänen sormistaan. Make ja kaverit leikkivät rakennustyömaalta löydetyillä dynamiittipötkyillä, mutta tumpeloivat. Kipu oli hirveä.

Koulu meni rallatellen läpi. Muut sisarukset menestyivät, mutta Makelle isä oli todennut, ettei tällä olisi mahdollisuuksia pyrkiä parempaan.

Ei Make silti perhettään syytä. Hän sanoo, että lapsuus oli ihan hyvä, isä oli talonmiehenä rivitaloyhtiössä, jossa perhe asui vuokralla. Mitään ei puuttunut.

Makea vain ajoi jokin outo vimma. Hän sanoo, että piti huumeita jotenkin hienompana kuin kavereiden kaljoittelua.

Koulut keskeytyivät, ja Make paineli 17-vuotiaana Helsinkiin kouluttautumaan hitsaajaksi. Kun kurssittaja kysyi opintojen päätteeksi, ketkä haluavat jatkaa hommissa telakalla, kaikki muut nostivat kätensä ylös paitsi Make. Hänelle oli alkuhaastattelussa huomautettu puuttuvista sormista, joten hän päätti tyytyä kohtaloonsa.

Myöhemmin hän kuitenkin palasi ja pääsi töihin. Ensin telakalle, sen jälkeen kaikkeen mahdolliseen kuten sähköasentajaksi, lopulta tunnetun bändin roudariksi. Parhaimpina aikoina keikkoja oli kaksisataa vuodessa. Rahaa kertyi.

Ilman tuloja hän ei olisikaan pystynyt rahoittamaan elämäänsä, jonka keskipisteessä olivat päihteet. Ensin viina ja kannabis. Mutta koska pään sekaisin saaminen niillä oli kallista ja hankalaa, kuvioihin tuli mukaan myös amfetamiini.

– Ensimmäinen kosketus amfetamiiniin oli yhteinen "ruutta". Siis yhteinen neula ja kimpassa ostettu amfetamiini. Olin muistaakseni kolmas ringissä. Itse en saanut neulaa iskettyä, joten kaveri iski. Sanoin jossain vaiheessa, että nyt riittää, mutta kaveri tokaisi ei riitä ja veti männän pohjaan.

Kahdeksankymmentäluvun loppupuolella Make oli ehtinyt tavata myös tulevan vaimonsa, mennä naimisiin ja saada vuosikymmenten taitteessa kaksi lasta. Perhe muutti Helsingistä takaisin Etelä-Savoon, mutta se ei hillinnyt Maken päihdekierrettä. Mukaan tulivat lääkkeet ja sekakäyttö, ja Make oli yhä useammin nuppi sekaisin.

Hän miettii aikaa, jolloin oli aivan tokkurassa ja vei lapset mukanaan baariin, jonne he saattoivat unohtua muutamaksi tunniksi. Näihin aikoihin Make alkoi velkaantua toden teolla.

Vaimo oli Jehovan todistaja, uskossa, eikä käyttänyt päihteitä. Make taas tuhlasi jopa ruokarahat. Toisinaan jos vaimo oli ostanut pyhiksi jääkaapin täyteen ruokaa perheelle, Make saattoi pikkutunteina kömpiä pää sekaisin kotiin ja syödä siltä istumalta koko kaapin tyhjäksi. Ei ihme, että vaimo pakkasi tavarat ja lähti lapsineen sukulaisten hoteisiin pohjoiseen. Mutta palasi kuitenkin kahden viikon kuluttua takaisin.

Make paiskoi sekalaisia hommia, opetteli jopa maatalon rengiksi, kunnes psykiatri kirjoitti hänelle 1990-luvun puolivälissä eläkepaperit. Se ei tilannetta helpottanut. Itse asiassa päinvastoin. Eläkkeestä alkoi todellinen syöksykierre.

Make sai viinakramppeja. Kannabista tarpeeksi käytettyään hän joutui psykoosiin ja mielisairaalaan. Hän sanoo olleensa onnekas, ettei ”jäänyt sille matkalle”. Moni tuttu nimittäin jäi.

Itsemurhaa Make sanoo yrittäneensä ainakin kolmesti. Kerrankin erään pitkän ryyppyputken jälkeen hän joi pullollisen ”Euro-kossua” ja veti vielä pillereitä perään. Hän havahtui teho-osastolla.

Pahinta oli, kun psykiatri kirjoitti hänelle maksimiannoksen Levozinia, jota päihdepiireissä kutsutaan ”Levolle laske luojani” -lääkkeeksi. Keho tärisee, kuola valuu suusta, puhe puuroutuu, eikä mikään tunnu miltään.

Make sanoo, että hänet lobotoitiin kemiallisesti. Hän oli hengissä kuin kastemato, muttei oikeastaan elänyt.

Lopulta tuli lääketieteellinen tuomio.

– Lääkärin mukaan edessäni oli T-risteys, jossa toinen suunta vei päihdekuolemaan ja toinen raittiuteen, Make kertoo.

Make sanoo, ettei olisi pystynyt osallistumaan vertaistukiryhmän juttuihin, ellei pöydän päässä olisi istunut hänen paras ryyppykaverinsa. Etenkään, koska hänen ennakkokäsityksensä perustuivat lähinnä Hill Street Bluesiin, jossa raittiutta yrittävä etsivä istui muiden pukumiesten kanssa piirissä.

No, Maken piireissä ei kravattia käytetty.

Maken raitistuminen järisytti lopulta koko perhettä. Erityisesti hänen vaimoaan. Make sanoo, että oli sairastuttanut käytöksellään myös tämän – että jatkuva huolehtiminen oli tehnyt vaimosta läheisriippuvaisen. Kun Make ei enää ryypännyt, elämä tyhjeni. Näin Make on asian itselleen selittänyt, sillä muuta syytä hän ei ole keksinyt.

Varmasti totta on kuitenkin vain tämä: kun Makella alkoi uusi elämä, vaimo päätti omansa.

Make muistaa yhä sen perjantaipäivän. Hän heräsi jo aamukuudelta, eikä vaimo ollutkaan vieressä nukkumassa. Iltapäivällä tätä ei vielä näkynyt, eikä illallakaan, kun Make palasi vertaisryhmän kokouksesta. Läheiset alkoivat etsiä, poliisi hälytettiin apuun – sitten vaimo vihdoin löytyi.

Make ja jo aikuinen, muualla asuva tytär päättivät olla soittamatta perheen pojalle, joka oli paraikaa metsästämässä. Ties mitä sattuisi. Poika sai tiedon vasta metsäreissun jälkeen.

– On mahdotonta kuvailla meidän lähiomaisten kohtaloa, jos ei ole tällaista itse kokenut. Mutta sen voin sanoa, että läheisen itsemurha traumatisoi ja muuttaa ihmistä, yleensä huonompaan suuntaan. Siihen, kääntyykö jokin loppupeleissä paremmaksi, pystyn ehkä vastaamaan siinä vaiheessa, kun olen päättämässä tätä omaa maallista vaellustani, Make miettii.

– Itsemurha traumatisoi myös ympäröivää yhteisöä. Äläkä kysy, ottaako joku opiksi. Itse yritän tehdä kaikille selväksi, että tällainen kohtalon ketju on saatava jotenkin poikki. Niin yksilön kuin yhteisönkin tasolla.

Make on ollut nyt kahdeksantoista vuotta raittiina. Mikä on saanut hänet kääntämään selkänsä yhteiskunnalle? On kai se rientänyt apuun aika monta kertaa?

Make tuhahtaa. Hän on joutunut useampaan kertaan taistelemaan byrokratiaa vastaan, etenkin selvitellessään velkojaan. Yhtenä vuonna hänelle myönnetty ulosoton kohtuullistaminen lakkautettiin ja Make joutui käymään oikeutta saadakseen sen takaisin. Hänen tulonsa romahtivat, elopainosta hävisi 35 kiloa hujauksessa ja hänen piti ajaa kolesteroli- ja verenpainelääkkeet alas.

Toimeentulotuen anominen meni Makesta ihan ihmeelliseksi, kun se siirtyi Kelan hoidettavaksi. Ja tappelun takana oli sekin, että hän sai pitää vanhan nukahtamislääkkeensä, kun uusi lääkäri arveli Maken narkkaavan sitä ja epäsi reseptin.

Nyt Make näkee yhteiskunnan hyvin kyynisin silmin.

– Siinä, että ensiavussa on saatu sydämeni käynnistettyä, on ollut yhteiskuntaa suuremmat voimat pelissä, vaikka olenkin hoidostani kiitollinen, hän toteaa synkeästi.

Muussa elämässä hän näkee toivoa. Sitä luonteenpiirrettä, jonka hän näkee myös tyttäressään, hän ihmettelee – jonkinlaista elämänhalua se kai on. Ja jotakin hänen on pitänyt kaikkien sekopäisten vuosien ajan tehdä oikeinkin, koska hänellä on lapsiinsa lämpimät ja läheiset välit. Lasten äidin itsemurha veti heidät vieläkin tiiviimpään nippuun.

Ylisukupolvisuuden ketjun katkaiseminen – olisiko se liian myöhäistä? Kaikki ne suvussa kulkeneet traumat, riippuvuudet ja outo ulkopuolisuuden tunne, josta poikakin taannoin puhui Makelle. Se tässä olisi olennainen juttu. Isossa kirjassa tosin lukee, että isien synnit kostetaan kolmanteen tai neljänteen polveen asti.

Make käy säännöllisesti lastensa perheiden luona. Ja toisinaan Lapissa vaeltamassa pojan kanssa. Siellä on ollut pakko pysähtyä ja olla kerrankin läsnä, toisin kuin se päihdeisä, jonka katse harhaili ja joka ei koskaan oikein kuunnellut lapsiaan.

Edellisellä reissulla Make seisoi lastensa kanssa Pallastunturin Taivaskerolla. Pulmuset piipittivät. Tuuli kävi. Horisontti oli syvänsininen.

Rakkautta oli, vielä kaiken jälkeenkin.