Hannu, 79, ja Nipa, 82, treenaavat ja puuhaavat soutustadionilla tuntikausia viikossa – Luottokaveri auttaa aina
Vapaaehtoistoiminta on yhdistänyt kaksi soutajakonkaria, Hannu Näkin ja Hannu Pullin. Helsingin Soutustadion on valmentajalle ja perämiehelle eräänlainen eläkevuosien työpaikka. Siellä käydään usein, vaikkei olisi treenejäkään.
Mites toi ruokailu tänään? Tuolla kysymyksellä yleensä alkaa kaverusten yhteinen hetki. Hannu ”Nipa” Pulli soittaa Hannu Näkille ja varmistaa, että syödäänhän tänäänkin yhdessä lounasta tutussa ruokalassa.
Treffit tehdään Helsingin soutustadionille Soutuseura Smarkin toimitiloihin. Nipa hurauttaa Töölöön hetkessä Lauttasaaren-kodistaan. Hannun matka kestää tovin pidempään, sillä hän ajaa Helsinkiin Espoon Karakalliosta.
Soutustadionin tontilla merenrannassa kohoaa majesteettinen katettu katsomo. Se valmistui olympialaisia varten vuonna 1939, mutta seuraavan vuoden kesäolympialaiset jouduttiin siirtämään sodan vuoksi. Nyt rapistunut funkkisrakennus viruu käyttökiellossa.
Hannulle ja Nipalle soutustadion on eräänlainen eläkevuosien työpaikka. Veneiden ja soudun parissa vierähtää useina päivinä monta tuntia.
– Annas, kun lasken. Tulen stadionille usein vähän ennen kahtatoista. Käydään Hannun kanssa lounaalla. Sen jälkeen lähden pois pariksi tunniksi. Jos illalla on treeni, palaan ennen neljää, Nipa kertoo.
Nipa, 82, toimii perämiehenä soutuseuran naisten kirkkovenejoukkueessa AiroQueensissa. Joukkue harjoittelee kesäkaudella merellä kahdesti viikossa. Treenien jälkeen iltakahdeksalta Nipa suuntaa kotiinsa. Siellä häntä ei odota kukaan. Vaimo on hoivakodissa ja tytär maailmalla.
– Käyn katsomassa vaimoa viisi kuusi kertaa viikossa. Hän odottaa minua. Ajelutan ympäri Helsinkiä tai työnnän pyörätuolissa ulkona, Nipa kertoo.
Hannu, 79, saattaa viettää stadionilla useita kymmeniä tunteja viikossa. Hän valmentaa puolisen tusinaa olympiasoutajia. Sinkkumies palaa stadionilta kaverinsa tavoin tyhjään kotiin. Kaksi poikaa ja neljä lastenlasta ovat puhelinsoiton päässä, entinen vaimo jo tuonpuoleisessa.
Pari kolme kertaa viikossa Hannu laittaa tanssikengät jalkaansa ja suuntaa lavatansseihin eri puolelle Etelä-Suomea.
– Menen aina sillä tunteella, että joku löytyy.
Tanssikansan joukossa ei ole yksin, kuten ei soutustadionillakaan. Hannulla ja Nipalla on soutuseurassa selvät roolit ja tehtävät sekä vilkasta kanssakäymistä seuran eri-ikäisten jäsenten kanssa. Stadionille poiketaan usein, vaikka ei ole treenejäkään. Kaksikko tutustui soudun parissa jo parikymmentä vuotta sitten.
Hannu ja Nipa istuvat soutuseuran spinningsalissa kahvikupit edessään. Tuoreen kahvin tuoksu leviää sisäsoutulaitteiden hallitsemaan tilaan, joka usein lemuaa rehelliseltä hieltä.
Täällä soutajat kasvattavat niin kutsuttua soutukuntoa pääosin talvikautena. Kunto testataan kisoissa pitkin vuotta.
Spinningsali on kaveruksille kuin toinen koti: molemmat treenaavat sisäsoutua säännöllisesti ergoilla eli soutulaitteilla. Samaisessa tilassa Nipa kiinnitti huomion Hannuun tietoisesti ensimmäisen kerran.
– Täällä pyöri aina kaveri, jolla oli pieni kamera ja valmennettava. Se kuvasi ergotreeniä ja katsoi sitten monitorista, miten soutu oli sujunut, hän muistelee.
– Ai niin, kamera oli se pieni Canon! Sillä sai hyvän pysäytyskuvan. Pystyin näyttämään soututekniikkaa, ja valmennettava sai välittömän palautteen, Hannu toteaa.
Onpas tarkkaa puuhaa, oli Nipa mielessään ihmetellyt. Ei hän sellaiseen ollut tottunut, vaikka soutumiehiä olikin.
Hannu ja Nipa eivät päätyneet soutustadionille sattumalta, sillä molemmilla oli takanaan vankka lajihistoria. Hannu oli aloittanut olympiasoudun 16-vuotiaana veljensä kanssa helsinkiläisessä Soutumiehet-seurassa. Töihin hän oli mennyt jo 15-vuotiaana. Tullin palveluksessa tullitarkastajana vierähti koko työura, 50 vuotta.
– Työ oli helppoa, ja virka-ajan jälkeen treeneihin jäi aikaa. Treenasin soutua joka päivä, joskus kaksikin kertaa päivässä.
Soutukipinä oli kodin peruja, sillä Hannun isä oli moninkertainen soudun Suomen mestari ja Soutumiesten valmentaja. Hän toi molemmat poikansa soudun pariin, ja Hannu jäi sille tielle.
– Rupesin aika nopeasti pärjäämään ja sain kavereita. Päästiin maajoukkueeseen. Voitettiin maaottelussa kaksikolla ilman perämiestä Viro vuonna 1968.
Myöhemmin Hannu vaihtoi seuraa. Hänestä tuli Akademiska Roddklubbenin, ARK:n, jäsen.
Nipan soutu-ura alkoi silloisen työnantajan Kuntaliiton kirkkoveneessä Sulkavan Suursouduissa. Työnantaja tuki muutenkin henkilöstön liikuntaharrastuksia.
Pohjakuntoa Nipa kehitti pitkään erityisesti voimailulajeissa. Työnantajat ja työtehtävät vaihtuivat, mutta punttisali pysyi. Ennen eläkkeelle siirtymistään Nipa työskenteli asiantuntijana toimistolaitteita valmistavalla Xeroxilla.
”Nipa oli ottanut vähän brenkkua ja oli tosi hauska.”
Sattuman kautta Nipasta tuli perämies espoolaisen urheiluseura Esbo IF:n soutujaostoon ja myöhemmin Soutumiehiin. Sekä Soutumiehet että ARK harjoittelivat soutustadionilla, joten Nipan ja Hannun tiet alkoivat risteillä samoissa tiloissa. Vuonna 2010 seurat yhdistyivät Soutuseura Smarkiksi.
Nipa oli osunut jo sitä ennen Hannun tutkaan Sulkavalla. Kisan jälkeen iltaa vietettiin rennoissa tunnelmissa.
– Nipa oli ottanut vähän brenkkua ja oli tosi hauska. Häntä oli kiva kuunnella. Ajattelin, että tuollainenkin voi olla, kun on ottanut. Minusta taas sanottiin, että minusta tuli tyhmä, kun otin alkoholia, Hannu kertoo.
Hän oli pannut korkin kiinni jo vuosia sitten, sillä viinanhimo oli sammunut. Ei hän halunnut tyhmä olla.
Hannu arvosti huumorin lisäksi Nipan perämiestaitoja. Hannu tiivistää, että huono perämies voi pilata soudun, mutta hyvä taas siivittää sen voittoon. Molemmat miehet voivat röyhistellä rintaa saavutuksillaan.
Soutajien ominaisuuksista ja soututreeneistä riittää loputtomasti analysoitavaa. Siihen lounaspöytä tarjoaa oivallisen paikan.
– Olen käynyt 37 vuotta AA-kerhossa, mutta siellä soutujutut eivät kiinnosta ketään. Niistä voin jutella parhaiten Nipan kanssa, Hannu sanoo.
Stadionilla kaverukset keskittyvät treeneihin ja omiin töihinsä. Yhteistä tekemistä on silti tarjolla harva se päivä. Esimerkiksi kalustossa riittää huollettavaa ja korjattavaa.
Soutustadionin kruununjalokivet kätkeytyvät kahteen halliin. Olympialuokan veneet on pinottu isompaan halliin sentintarkasti niin, että hankaimet eivät kosketa toisiaan, kun veneitä siirrellään. Pienemmässä hallissa makaa kesäkaudella vieri vieressä kaksi kirkkovenettä, joista toinen kuuluu miesten ja toinen naisten joukkueelle. Ulkona katoksessa säilytetään pienpuuveneitä.
Kalliita veneitä ei saa vaurioittaa, jotta niillä olisi turvallista liikkua vesillä. Silti ruuveja irtoilee ja airoja katkeilee. Rannassa killuu laiturin kupeessa moottoriveneitä, joita käytetään valmennustyössä. Joskus perämoottori ei suostu inahtamaan.
Rikkonaisella kalustolla ei lähdetä vesille. Moottori korjataan, airot paikataan ja ruuvit ruuvataan paikoilleen. Usein näissä töissä puurtaa tuttu kaksikko, Hannu ja Nipa.
– Tutkitaan yhdessä ja pyritään selvittämään, mikä johtuu mistäkin, Hannu kertoo.
Joskus korjaus sujuu oman verstaan työkaluilla, mutta joskus viallinen laite on kärrättävä huoltoon. Monesti apuun rientää myös seuran toiminnanjohtaja Markus Kuusela.
Nipan tehtävänkuvaan sisältyy naisjoukkueen kirkkoveneen kunnostus.
– On minulle kunniakysymys, että vene toimii.
”Kun olin itse maajoukkueessa, ei meitä kukaan valmentanut.”
Kaikki työt ja huollot, valmennukset ja peränpidot, hoituvat vapaaehtoistyönä. Seura ei maksa palkkaa valmentajalle tai perämiehelle. Työntekijä saa työstään kiitoksen palkkapäivänä, mutta mikä motivoi vapaaehtoista?
Soutumenestys, vastaa Nipa. Vastavuoroisuus, täydentää Hannu.
– Olen saanut valmentaa soutajia, joilla on treeneissä satakymmenen lasissa. He ovat äärimmäisen sitoutuneita. Kun olin itse maajoukkueessa, ei meitä kukaan valmentanut. Ajattelin, että annan valmennusapua niille, jotka treenaavat tosissaan, Hannu sanoo.
Hän tuumaa, että hyvä mielihän siitä tulee, kun omat valmennettavat kehittyvät ja pärjäävät kisoissa.
Tähän on Nipan helppo yhtyä. Spinningsalin palkintokaapissa kimaltelee monta lautasta ja pystiä, jotka hänen venekuntansa on voittanut vuosien varrella.
– On kivaa olla perämiehenä semmoiselle porukalle, joka on innostunut ja sitoutunut tähän hommaan. Se palkitsee niin hyvällä mielellä, että en jättäisi treenejä veks, Nipa toteaa.
Soutustadionilla häärää lukuisia seuran jäseniä, jotka osallistuvat piha-alueen siistimiseen, laitureiden kunnossapitoon ja vaikkapa veneiden kuljettamiseen kisapaikkakunnille. Aina välillä joku kyllästyy vapaaehtoistoimintaan ja haluaa vaihtaa maisemaa.
Hannu ja Nipa ovat pysyneet toistaiseksi uskollisina seuralleen ja toisilleen. Nipa arvostaa Hannun ammattimaisuutta valmentajana ja taitoa tunnistaa valmennettavan kyvyt urheilijana.
– Hannu saa tuloksia aikaan, Nipa kehuu.
Hannu antaa puolestaan kiitosta seurakaverinsa avuliaisuudesta.
– Nipa ei ole koskaan sanonut, ettei auttaisi. Se on aika iso juttu, kun apua on pyydettävä täällä yhdeltä jos toiselta.
Luottokaverilta ei tarvitse kysyä kahdesti.
Antaa enemmän kuin ottaa
Vapaaehtoistoiminta on Suomessa vahvoissa kantimissa. Jokainen voi löytää omiin tarpeitaan, kykyjään ja elämäntilannettaan vastaavan toiminnan muodon. Tarjolla on niin kertaluontoisia keikkoja kuin pitkäaikaista sitoutumista vaativia tehtäviä. Näin sanoo Helsinki Mission vapaaehtoistoiminnan päällikkö Hanna Falk.
– Yleisin viesti kentältä on se, että vapaaehtoistoiminta antaa enemmän kuin ottaa. Ihmiset kokevat merkityksellisyyttä, kun he voivat vaikuttaa jonkun toisen hyvinvointiin. Kohdataan ihmisiä omien kuplien ulkopuolelta.
Vapaaehtoistoiminta sopii Falkin mukaan kelle tahansa. Ihmisillä on erilaisia motivaatioita lähteä mukaan.
– Yksi haluaa uusia kavereita ja kokemuksia, toinen käyttää omia taitojaan muiden hyväksi. Vapaaehtoistoiminnassa jokaisella on jotain annettavaa. Tärkeintä on vastavuoroisuus ja avoin kohtaaminen.
Vapaaehtoistoiminnan vaikutuksia on tutkittu paljon. Sen tiedetään edistävän terveyttä ja hyvinvointia sekä pidentävän ikää. Yksinäisyys ja masentuneisuus vähenevät.
– Vapaaehtoistoimintaan osallistuminen pitää yllä toimintakykyä, Falk summaa.
Yhteisen hyvän eteen voi sitoutua pitkä- tai lyhytkestoisesti. Helsinki Missio tarjoaa monen muun järjestön tavoin lukuisia vapaaehtoistoiminnan tapoja niin lasten, aikuisten kuin senioreidenkin parissa.
– Jos säännöllinen tekeminen ei onnistu, osallistua voi keikkaluonteisesti. Voi vaikkapa auttaa senioria verhojen laitossa tai kauppakäynnillä. Meillä on vapaaehtoisia muun muassa Uudessa lastensairaalassa. He ottavat aulassa vastaan vierailijoita ja käyvät tapaamassa lapsia osastolla.
Vapaaehtoistoiminta on merkittävää myös kansantaloudellisesti. Vapaaehtoistoiminnan kattojärjestön Kansalaisareenan tilaaman laskelman mukaan vapaaehtoistoiminta tuotti yhteiskunnalle hyötyä 3,2 miljardin euron arvosta vuonna 2023.
Asiantuntija: vapaaehtoistoiminnan päällikkö Hanna Falk, Helsinki Missio.
