Seitsemän vuotta on liian lyhyt aika luontokadon pysäyttämiseksi – silti siihen on ryhdyttävä heti – Suomen luonto parantaa itse itsensä, kunhan se jätetään rauhaan

"Se mitä näemme, kun katsomme ympäristöä, on 4,6 miljardia vuotta sitten yhden kerran syntyneen elämän moninaistumisen tämänhetkinen tulos. Luonto on elämä kaikissa sen muodoissa.

Ihminen on valjastanut käyttöönsä arviolta kolme neljäsosaa maapallosta, tavalla tai toisella. Noin kolmanneksen koko maapallon maapinta-alasta olemme ottaneet ruuantuotantoon. Kun kaikki lajit ovat riippuvaisia ympäristöstä, tämä tarkoittaa, että olemme vähentäneet muun luonnonvaraisen eliöstön määrää väistämättä merkittävästi.

Luontokato ei ole vain lajien häviämistä vaan yksilöiden häviämistä lajien sisällä. Se on luonnonvaraisen elämän hiipumista. Hallitusten välinen luontopaneeli IPBES on arvioinut, että maapallon arviolta kahdeksasta miljoonasta lajista noin miljoona on tällä hetkellä uhanalaisia. Uhanalainen laji tarkoittaa, että sillä on vähintään korkea todennäköisyys hävitä lähivuosikymmeninä.

Sukupuutto itsessään on luonnollinen ilmiö. Lajeilla on jokin tietty elinkaari, ehkä miljoona vuotta, ja sitten niitä ei enää ole. Usein lajit muuntuvat toisiksi lajeiksi luontaisessa evoluutiossa. Mutta se mistä pitää olla huolissaan on, että me ihmiset olemme aiheuttaneet 100–1000 kertaa nopeamman sukupuuttojen määrän kuin luonnostaan tapahtuisi. Se merkitsee, että köyhdytämme luontoa. Aikaisemmin sukupuutto saattoi tarkoittaa, että syntyi uusia lajeja. Nyt sukulinja oikeasti loppuu. Me tapamme lajeja, eikä siitä synny mitään uutta.

IPBES on tunnistanut viisi globaalia pääsyytä luonto­kadolle. Suurimmat aiheuttajat ovat maankäyttö ja maankäytön muutos.

Ensimmäisellä tarkoitetaan luonnon suoraa hyödyntämistä, kuten metsähakkuita. Hyödynnämme puita ja aiheutamme samalla luontokatoa. Maankäytön muutos tarkoittaa esimerkiksi metsän raivaamista pelloksi tai rakentamiselle. Sen seurauksena suurin osa metsän lajistosta häviää.

Myös ilmastonmuutos aiheuttaa luontokatoa. Ihmisen vauhdittama ilmastonmuutos on tällä hetkellä liian nopea ja raju lajien evolutiiviselle sopeutumiskyvylle. Ne eivät pysty sopeutumaan. Uusille alueille pystyvät siirtymään pääsääntöisesti sellaisen lajit, jotka ovat oikeasti hyviä liikkumaan, kuten linnut.

Myös saasteet ja saastuminen sekä haitalliset vieraslajit aiheuttavat luontokatoa.

Edellä mainitut syyt ovat myös ne tärkeimmät asiat, joiden pitäisi muuttua, jotta luontokato saataisiin pysäytettyä.

Kunmingin–Montrealin biodiversiteettisopimus on sisältönsä puolesta todella hyvä sopimus. Siellä on hyviä asioita, kuten että 30 prosenttia meri- ja sisävesialueista sekä 30 prosenttia maa-alueista pitää suojella. Tai että 30 prosenttia heikennetyistä elinympäristöistä pitää ennallistaa. Se on iso tavoite.

Esimerkiksi 30 prosentin suojelutavoite on tärkeä siksi, että elämä tarvitsee kolmea asiaa ollakseen olemassa: pinta-alaa, riittävän laadukasta pinta-alaa eli elinympäristöjä sekä oikein sijoittunutta pinta-alaa. Populaatioiden yksilöiden pitää päästä liikkumaan riittävästi eri alueiden välillä. Muuten populaatiot eriytyvät liikaa, geneettinen monimuotoisuus köyhtyy ja sukupuuttoriski kasvaa.

Suomessa esimerkiksi on suojeltu laskentatavasta riippuen noin 17 prosenttia pinta-alasta, mutta suojelu on keskittynyt Pohjois-Suomeen. Vain 3–5 prosenttia on Etelä-Suomessa.

Kaikista Suomen monimuotoisuudelle keskeisistä luonnon ominaispiirteistä on menetetty nykyisellään arviolta 60 prosenttia. Tällaisia tärkeitä ominaispiirteitä ovat esimerkiksi lahopuut. Suomessa noin 5 000 lajia on riippuvaisia lahopuusta. Ne käyttävät sitä ravinnokseen, pesimiseen tai muuhun. Arvioiden mukaan luonnontilaisessa eteläsuomalaisessa metsässä on hehtaarilla 60–126 kuutiometriä lahopuuta. Talousmetsässä sitä on alle viisi kuutiota hehtaarilla.

Suomalaisista luontotyypeistä suurin piirtein puolet on uhanalaisia.

Jos me saavutamme Kunmingin–Montrealin sopimuksessa sovitut asiat, niin olemme lähellä tilannetta, jossa luontokato saadaan pysäytettyä.

Realismia kuitenkin on, että seitsemän vuotta on liian lyhyt aika. Se on asia, jota ei ehkä saa sanoa ääneen, koska me kaikki haluaisimme, että luontokadon pysäyttäminen siinä ajassa olisi mahdollista.

Mehän olemme jo kahdesti aiemminkin sopineet, että pysäytämme luontokadon. Ensin vuoteen 2010, sitten vuoteen 2020 ja nyt vuoteen 2030 mennessä. Emme ole saavuttaneet sitä kertaakaan. Joten todennäköisyyskin tavoitteen saavuttamiselle on historian valossa aika pieni.

Reaalimaailmassa hallituksiakin mahtuu seitsemään vuoteen esimerkiksi Suomessa vain kaksi. Uusi hallitus tuskin laittaa luonnonsuojeluun joka vuosi sitä yli miljardia euroa, mikä tavoitteen toteutumiseen tarvittaisiin. Meillä ei vaikuta olevan kansallisesti valmiutta laittaa tarvittavaa määrää henkilötyöresursseja ja rahaa luonnon turvaamiseen, jotta voisimme pysäyttää luontokadon.

Toinen syy sille, ettemme saa pysäytettyä luonto­katoa seitsemässä vuodessa on, että luonnon kvartaali on ainakin 25 vuotta. Kun elinympäristöjä ja luontotyyppejä on kerran heikennetty, niiden palauttaminen kestää kauan.

Jos ennallistamme suon, joka on ojitettu, sen tila jatkaa heikkenemistä vielä vuosien ajan, koska ennallistaminen itsessäänkin on häiriö luonnolle. Vasta noin vuosikymmenen kuluttua luonto rupeaa hitaasti palautumaan. Seitsemässä vuodessa suuntaa ei siis saada kääntymään, vaikka tekisimme mitä.

On kuitenkin tietysti sitä parempi, mitä enemmän saamme sopimuksen toimenpiteitä tämän seitsemän vuoden aikana tehtyä. Silloin luonto palautuu sitten aikanaan.

Ensimmäinen asia, joka meidän tulisi Suomessa tehdä luontokadon pysäyttämiseksi, olisi asettaa oikeasti paljon lisää pinta-alaa suojeluun Etelä-Suomesta. Valtio omistaa monta miljoonaa hehtaaria talousmetsää ja tästä useita satojatuhansia sijaitsee eteläisessä Suomessa. Joukossa on paljon kohteita, jotka voitaisiin asettaa suojeluun.

Eikä nyt pidä ajatella, että suojella voidaan vain sellaisia kohteita, joilla on tällä hetkellä monimuotoisuus­arvoja. Olemme heikentäneet Etelä-Suomessa kaikkia metsiä ja elinympäristöjä niin paljon, että meidän on pakko asettaa suojeluun myös heikennettyjä alueita.

Suomessa luonto on vielä sellaisessa kunnossa, että kunhan jätämme sen rauhaan, se parantaa kyllä itse itsensä. Jos laitamme nyt hakkuuaukion suojeluun, siinä on 200 vuoden kuluttua upea vanha metsä. On ajateltava asiaa pitkällä tähtäimellä, luonnon kannalta. Ei niin, että mitä jossain on tässä ja nyt.

Jotkut argumentoivat, ettei pelkkä suojelu riitä luonto­kadon pysäyttämiseen. Kyllä se riittää, jos sitä tehdään riittävästi. Jos saavutamme 30 prosentin suojelupinta-alan jokaisen maakunnan jokaisessa luontotyypissä, ruvetaan olemaan jo aika lähellä.

Luontopaneelissa olemme esimerkiksi jo kansallisen biodiversiteettistrategian kohdalla miettineet, miten Suomen luonto saataisiin parhaiten turvattua. Suojelualueita pitäisi oikeastaan ajatella kansallista tasoa vielä pienemmässä mittakaavassa. Jokaisessa maakunnassa tulisi suojella se 30 prosenttia alueita. Se todennäköisesti turvaisi luonnon olemassaolon joka puolella Suomea riittävällä tavalla.

Tärkeää olisi tehdä Suomessa nyt ohjelma, joka vastaisi Kunmingin–Montrealin sopimuksen tavoitteisiin, vaikka ohjelman aikataulu olisi vielä auki. Tehdään sellaiset tavoitteet Metso- ja Helmi-ohjelmiin, jotka vastaavat sitä, mihin olemme sopimuksessa sitoutuneet ja rahoitetaan sitten ohjelmia koko ajan kunnes tavoitteet on saavutettu.

Asiaa voisi auttaa, jos Suomessa laadittaisiin luontolaki samalla tapaa kuin meillä on jo ilmastolaki. Siinä on asetettu tavoitteeksi, että päästöt ovat korkeintaan yhtä suuret kuin nielut vuonna 2035. Voimme yhtä lailla asettaa tavoitteeksi, että luonnontilan heikentymät ovat korkeintaan yhtä suuret kuin luonnontilan paranemat vuonna 2035 – mikä toisin ilmaistuna tarkoittaa, että luontokato on pysähtynyt. Olemmehan me hitsi vieköön saavuttamassa hiilineutraalisuustavoitteitakin pikkuhiljaa.

Isoin asia, joka meiltä ja tästä sopimuksesta puuttuu nyt, on aiheuttaja maksaa -periaate. Tällä hetkellä sallimme ympäristöhaittojen tuottamisen ilman hyvitysvelvollisuutta, sekä Suomessa että maailmalla. Jos kaikilla olisi automaattinen velvoite hyvittää aiheuttamansa haitat, toimista syntyisi kustannus. Se näkyisi esimerkiksi yrityksen tuloksessa sekä tuotteiden ja palveluiden hinnoissa. Turhaa haittaa alettaisiin automaattisesti välttää.

Järjestelmä olisi myös oikeudenmukainen. Ympäristön heikentämisestä hyötyvä joutuisi siitä oikeasti myös maksamaan, eikä aina valtio. Raha voitaisiin käyttää luonnontilan parantamiseen jossain toisaalla.

Voisimme ihan hyvin yrittää saada tällaisen mekanismin liikkeelle Euroopassa ja Suomessa. Meillä tästä nyt jo puhutaankin jonkin verran. Ilmaston puolellahan meillä on jo päästökauppa sekä uutena hiilirajamekanismi. Sen tavoitteena on, että EU:n ulkopuolelta tuotavien tavaroiden hinnat heijastaisivat nykyistä paremmin niiden valmistuksen aiheuttamia hiilidioksidipäästöjä. Vastaavat mekanismit voitaisiin yrittää saada aikaan luontohaitoille.

Vaikka Kunmingin–Montrealin sopimuksen tavoitteita ei ehkä sovitussa aikataulussa saavutetakaan, niin sopimus luo kuitenkin selkänojaa keskustelulle siitä, että kyllä meidän pitää tehdä näitä toimenpiteitä. Se taas vauhdittaa päätöksentekoa. Saamme toimenpiteitä vireille niin paljon, että jossain kohtaa luontokato sitten pysähtyy. Jos saavuttaisimme tavoitteet vuoteen 2050 mennessä, niin sekin olisi hyvä.

Kukaan ei pysty sanomaan, milloin on viimeinen hetki pysäyttää luontokato. Mutta on väistämätön tosiasia, että meidän on pakko lopettaa ympäristön heikentäminen, koska tällä pallolla on rajat. Parempi tehdä muutos vapaaehtoisesti ja suunnitelmallisesti ajan kanssa kuin väkisin ja nopeasti sitten, kun se joskus on pakko.

Poliitikkojen tehtävä on tehdä elämäntavan muutoksesta meille helppoa ja luonnollista.

Luonnollisella viittaan siihen, että asioista, jotka ovat haitallisia ympäristölle, tehdään kalliita. Ei luontokatoa voi sälyttää yksittäisen ihmisen päätösten varaan – tätä koko maapallon tulevaisuutta.

Luonnolla ja elämällä on itseisarvo. Meillä ei ole oikeutta tuhota elämää.

Toisenvaraisena eliönä ihminen on myös kaikessa riippuvainen muista eliöistä. Ultimaattisesti on siis kysymys siitä, että jos muut eliöt hävitetään, häviämme itsekin.”

Sarjassa seitsemän asiantuntijaa kertoo, miten luontokadon pysäyttäminen seitsemässä vuodessa onnistuu ja mitä siihen vaaditaan.