Image

Pimeänä talviaamuna 15-vuotias Sanna Klemetti sanoi äidilleen haluavansa suljetulle osastolle – Edelleen hän opettelee tavallista elämää

Pimeänä talviaamuna 15-vuotias Sanna Klemetti sanoi äidilleen haluavansa suljetulle osastolle – Edelleen hän opettelee tavallista elämää
"Litku" on muusikko Sanna Klemetin vimmainen lavapersoona ja artistihahmo. Viime aikoina Klemetillä on kuitenkin vahvistunut tarve tavallisuuteen ja herkkyyteen – myös esiintymislavalla.
Julkaistu: 19.9.2022

Talviaamut ovat Kuhmon korkeudella pimeitä. Niin oli sekin aamu, jolloin 15-vuotias Sanna Klemetti sanoi äidilleen, että hän haluaisi nyt lähteä osastolle Kajaaniin. Psykiatrisen sairaalan suljetulle osastolle siis.

Kasiluokkaa oli takana joitakin kuukausia, kiusaamista yli seitsemän vuotta.

Ekaluokkalainen Sanna jäi heti ensimmäisenä koulupäivänä yksin. Hän oli lapsellinen lapsi, pieni runotyttö, joka pukeutui erilaisiin vaatteisiin kuin muut. Hyräili ja lauleskeli itsekseen koulubussissa. Sellaista ei katsottu hyvällä. Tytöt olivat julmia, pojat kovakouraisia.

Sanna alkoi pienentää itseään. Ja hävetä. Pian tulivat pelot, sitten paniikkikohtaukset.

Yläasteeseen mennessä hänellä oli maine ja nimi: Hullu­Sanna. Välillä hän itse kyllä vähän provosoi, lähinnä pukeutumisellaan. Sanna kulki Kuhmon kylänraitilla silinterihattu päässä ja kirpparivaatteet maata viistäen. Isä kysyi, pitäisikö välillä pukeutua vähän tavallisemmin.

Suljetulla osastolla oli rankkaa. Muut nuoret olivat rajuja ja karkailivat. Sanna valoi mummojen kanssa kynttilöitä askarteluhuoneessa ja ikävöi kotiin. Lääkärit tekivät psykologisia testejä, mutta diagnoosi oli epämääräinen. Papereihin kirjattiin lopulta kaksi sanaa: psykoottinen persoonallisuus. Myöhemmin diagnooseja tuli lisää. Mutta tuli myös muita asioita.

Kun Sanna neljän kuukauden jälkeen palasi kotiin, hän alkoi tehdä tehdä omia biisejä. Se tuntui heti hyvältä ja omalta. Siltä, kuin joku hoivaisi häntä niin kuin pientä vauvaa. Musiikki oli parasta terapiaa teini-ikäiselle Sanna Klemetille. Sitä se on ollut myös artistille nimeltä Litku Klemetti.

Mutta nyt Litkun aika saattaa olla ohi.

"Jotain alkoholitonta voisin ehkä ottaa”, Sanna Klemetti sanoo epäröivään sävyyn.

Baarimikon ilme sulkeutuu entistäkin enemmän – jos mahdollista. Helsingin Eerikinkadulla sijaitseva Buenos Aires -baari on legendaarisen Coronan omistajien uudehko paikka. Palvelu on yhtä tylyä täälläkin. Lopulta tiskin takaa löytyy inkivääriolutta. Sanna Klemetti kantaa sen pöytään. Hän ei ole juonut alkoholia yli kymmeneen vuoteen.

”Näistä mielenterveyssyistä.”

Klemetti on saapunut pääkaupunkiin, sillä hänellä ja hänen bändillään on huomenna keikka trendikkäällä Sideways-festivaalilla. Artisti näyttää siltä, miltä Kainuusta kotoisin olevan rokkitähden voi kuvitellakin näyttävän helteisenä roudaustorstaina eli vähän rönttöiseltä. Punaisessa, kuluneessa lätsässä lukee ”Kirjapaino Ässä”, naamalla on enemmän hikeä kuin meikkiä ja jalassa beiget shortsit.

Kun Klemetille esittää alkuun puolihuolimattoman miten menee -kysymyksen, hän vastaa siihen heti, tosissaan ja vakavana.

”Oon kyllä tosi kuormittunut. On ollut hyvä fiilis pitkään, mutta nyt on ollu pari vaikeaa päivää. Mutta mä yritän skarpata”, hän lupaa.

Etukäteen Klemetti on kirjoittanut sähköpostissa, että hän haluaisi puhua erityisesti lokakuussa ilmestyvästä Asiatonta oleskelua -levystään. Niinhän artistit aina haluavat. Mutta tällä kertaa albumi tuntuu oikeasti tarjoavan haastattelulle mielekkään pohjan. Se kun on kuulemma ”tyhjentävä läpileikkaus hänen omasta elämästään”.

Tähän asti Klemetti on tunnettu nimenomaan siitä, että hän leikkii musiikissaan erilaisilla rooleilla ja hahmoilla. Koko hänen Litku-artistihahmonsa on oikeasta Sannasta erotettu rock-unelma, joiden eroa Klemetti kuvaili Radio Suomen Kutsu­vieras-ohjelmassa äskettäin näin:

Litku on antisankari ja siksi sankari. Olen koittanut sen avulla raivata tietä valon suuntaan. Sanna hiippailee varjoissa, mutta Litku on lavalla näkyvä kuin majakka. Koitan tulla nähdyksi mutta myös piiloutua.

Mutta nyt piiloutumisen aika on ohi. Tulevalla levyllä hahmot ja roolit on tarkoitus sysätä syrjään ja esittää vihdoin ihan vaan Sanna-musaa.

Kertoa, miltä maailma Sanna Klemetistä tuntuu.

Klemetin etukäteissähköpostin mukaan tulevan levyn teemoja ovat muun muassa ajelehtiminen, tunteet, sukupolvien taakka, masennuksesta elämää kohti kurkottaminen, elämättömyys, stressi ja kotiseuturakkaus.

Näistä viimeinen yllättää ehkä eniten. Aloitetaan siis siitä.

Sanna Klemetin puheessa ja kirjoituksissa toistuu usein ajatus siitä, että hän on sukupolvensa lapsi ja tekee siksi asioita samalla tavalla kuin monet muutkin. Niinpä tuntuu tavallaan ihan luontevalta, että hän ja hänen puolisonsa Pekka Tuomi (joka on myös Klemetin bändin kitaristi, tuottaja ja miksaaja) muuttivat ensimmäisen koronavuoden aikana maalle, sillä niinhän monet tekivät. Tarkemmin sanottuna pariskunta asettui Keski-Suomeen, Luhankaan.

Se on sekä väkiluvultaan että kooltaan Manner-Suomen pienin kunta. Luhangassa asui viime joulukuussa 703 ihmistä.

Klemetillä ja Tuomella ei ollut Luhankaan etukäteen mitään siteitä, sieltä vain sattui vimmaisen, laajalle alueelle kohdistuneen etsinnän päätteeksi löytymään sopiva talo – ja täten uusi kohde kotiseuturakkaudelle, joka aiemmin kuulemma suuntautui intensiivisesti Klemetin syntymäpaikkakuntaan Kuhmoon.

”Olen muuton jälkeen olen lukenut tosi paljon Luhangasta, käynyt tutkimassa kaikkia paikkoja siellä ja liittynyt esimerkiksi kotiseutuyhdistykseen”, Klemetti aloittaa.

”Olen myös kattonu kaikki elokuvat, jotka liittyvät Luhankaan. Esimerkiksi Aatamin puvussa ja vähän Eevankin. Onhan se tosi intiimiä asua niin pienessä paikassa. Kaikki tietää, keitä me ollaan.”

Viime viikolla Klemetti ja Tuomi olivat syömässä luhankalaisessa ravintolassa, kun rehottavatukkainen maanviljelijä tuli kysymään, että ootkos sinä se Pajujärven uusi emäntä.

”Vastasin, että olen minä. Se tuntui ihanalta, tervetulotoivotukselta”, Klemetti kuvailee. Pajujärvi on Klemetin ja Tuomen talon nimi.

Kotiseuturakkaus liittyy osittain Klemetin innostukseen kaikkea vanhaa kohtaan. Hän rakastaa palavasti kirpputoreja (”oikeastaan ne on mulle parasta terapiaa eikä musiikki”), lukee kirjoja perinnerakentamisesta, on suorittanut museologian perusopinnot eikä ylipäätään ymmärrä, miksi ihmisten pitäisi ostaa uusia tavaroita, kun maailmassa on vanhojakin. Hän haluaa kaikin tavoin pitää itsensä erossa uudesta massa­kulttuurista.

Sama pätee musiikkiin. Litku Klemetin tuotannossa on sumeilematta hyödynnetty kaikenmoista kierrätystä. Vaikutteita on otettu niin Suomi-iskelmästä, progesta, italodiscosta, punkista kuin uudesta aallosta. Ja tietysti myös suomirokista. Sitäkin kotiseuturakkaus artistille tarkoittaa.

”Onhan ne tosi omilta tuntuvia kerrostumia… Suomirokissa on minusta hyvällä tavalla läsnä paikallisuus, ilman ikävää junttimeininkiä tai liikaa amerikkalaisuutta. Olen lapsesta asti kuunnellut esimerkiksi Juicea ja Hassisen Konetta.”

Tulevalla levyllä kuuluvat vuorostaan 1970-luvun popin vaikutteet. Sitä levyä Klemetti ja Tuomi ovat hioneet viime viikot miltei hulluuteen asti.

”Ei ole juuri vapaapäiviä ollut. Me ressataan aika paljon kaikesta, minä ja Pekka. Sitä ongelmaa ei ole vielä maallemuuttokaan ratkaissut. Tänäänkin ollaan kiukuteltu ja oltu ihan paiseessa koko matka kotoa tänne.”

Usein ihmiset, jotka työskentelevät samalla alalla tai yhdessä puolisonsa kanssa, saattavat vaatia toisiltaan liikaa. Tapahtuuko Luhangassa näin?

”No, en tiiä. Tosi paljon me ollaan yritetty opetella kommunikaatiota. Äh! Kaikkia taitoja sitä pitääkin opetella”, Klemetti sanoo, sulkee silmänsä ja nojaa taaksepäin.

Toukokuun alussa suomalainen musiikkikenttä kohahti pienesti, kun Litku Klemetti lopetti vappu­aaton keikkansa Turun Dynamossa yhden biisin jälkeen. Artisti kertoi sosiaalisessa mediassa syyksi ahdistuskohtauksen, pahoitteli tilannetta yleisölle ja mainitsi, että takana oli vaikea kevät. Parin päivän jälkeen hän kirjoitti jälleen someen tiedotteen.

Jään sairaslomalle ja koitan saada itseni kuntoon. Minä en muuten erityisesti kärsi esiintymisjännityksestä enkä paniikkihäiriöstä, vaan lapsuudesta asti jatkuneista muista mielen­terveysongelmista.

Miltä keikan jättäminen kesken tuntui?

Klemetti miettii hetken, ennen kuin vastaa.

”Ei se mua hävettänyt, koska ajattelin, että ei se ole mun syytä. Mutta totta kai harmitti yleisön ja bändin ja miksaajan puolesta.”

Aikaisemmin Klemetti on tottunut peittämään huonot fiiliksensä keikoilla. Hän on vetänyt monta kertaa Litku-show’n niin, että itkee oikeastaan koko ajan. Niin käy erityisesti silloin, kun pms-oireet osuvat keikkapäivälle.

”Kyllä mä oisin varmaan tuonkin keikan soittanut, jos se ois ollu normi pms-homma, mut sain sellaisen paniikkikohtauksen, että vaan itkin ja olin paskana. Siinä oli tosi akuutteja mielenterveyteen ja lääkitykseen liittyviä asioita, mitä oli ollut pitkin kevättä. Nyt lääkitys on paremmin tasapainossa.”

Silti Klemetti sanoo, että miettii usein, onko oikeastaan työkykyinen. Hän kuormittuu helposti, kuten heti tapaamisen aluksi totesi. Silloin asiat eivät enää pysy käsissä, kaikki räjähtää, tipahtaa ja elämänhallinta häviää.

”Kaikista vaikeinta mulle on ollut oppia aikatauluttamaan itselleni lepoa.”

Siksi Klemetti sanoo, että huominen keikka jännittää. Kun nyt ei ole juuri levätty. Kenties on aika päästää hänet valmistautumaan siihen.

Aurinko paistaa ja yleisöä kerääntyy hyvissä ajoin Sidewaysin päälavan eteen runsaasti. Litku Klemetin on luvattu aloittavan varttia yli viisi. Se ei ole mikään helppo slotti festareilla. Pitäisi saada tämä helteinen perjantai-ilta käyntiin.

Klemetti saapuu lavalle tällä kertaa sinisessä lätsässä ja lausuu aluksi pienen runon. Ääni on kuitenkin hiljainen, eikä siitä takarivissä oikein saa selvää. Sitten mennään asiaan.

Ja ei kestä montaakaan minuuttia, kun lavalla alkaa tapahtua. Litku saapuu paikalle.

Kuten tiedetään, Litku on hahmo. Se syntyi, kun Sanna Klemetti oli kyllästynyt edellisiin bändeihinsä. Litku on tietysti myös osa Klemetin omaa persoonaa, sellainen vaihde, jonka kaverit näkivät aikaisemmin esimerkiksi silloin, kun Klemetillä omien sanojensa mukaan ”lähti käsistä” karaokebaareissa. Kun Litku ottaa vallan, hän voi stagedaivata, vaikka Klemetti itse ei kehtaa takahuoneissa edes jutella toisille artisteille. Litku kiroilee, räyhää, rähisee ja tanssii.

Keikkapäivien jälkeen Klemetillä on usein krapula. Ei päihteistä vaan litkuilusta. Sekoilusta. Hän käy päässään läpi keikkaa ja häpeää. Että pitikin taas tehdä sitä ja tätä.

Mutta samaan aikaan hänellä on sisäinen ristiriita. Hän haluaa saada yhteyden yleisöön ja päästä heidän kanssaan hurjiin tiloihin.

MITEN MENEE HELSINKI, Klemetti huutaa nyt Jäähallin kentällä tanssivalle yleisölle.

Sitten hän heittäytyy shortseissaan lavalle makaamaan ja kiemurtelemaan ja jatkaa huutamista.

MULLA MENEE PÄIN VITTUA, MUTTA EI HAITTAA!

Ei haittaa yleisöäkään. Keikka on vimmainen mutta taidokkaasti rakennettu. On sekä tuoreempia biisejä että superhittejä, kuten Juna Kainuuseen ja Jääkuningatar.

Lavalla Litku on hurjapää, jota on tosiaan vaikea tunnistaa samaksi ihmiseksi kuin eilen baaripöydässä. Buenos Airesissa paikalla oli hauraan, väsyneen ja ajoittain ahdistuneen oloinen 35-vuotias musiikintekijä. Nyt lavalla taas on häpeilemätön esiintyjä, joka kenties huutaa ahdistuksensa ääneen mutta ei anna sen haitata show’ta.

Jälkikäteen Klemetti kertoo, että Sidewaysin keikka oli hänelle vaikea. Hän kirjoittaa keikasta myös Facebook­sivulleen. Siellä Klemetti kiittää soittajia, miksaajaa, yleisöä ja itseään: Kiitos minä että annoin sen mitä oli vaikka ahdisti.

Ainakin tässä mielessä Klemetti on tosiaan sukupolvensa lapsi: hänen suhtautumisensa mielenterveysongelmiin on kuin suoraan oppikirjasta. Pitää puhua avoimesti, pitää olla itselleen armollinen. Käydä pitkät terapiat ja hyväksyä, ettei silti ole koskaan valmis.

Klemetti meni yliopistoon, koska hän halusi ymmärtää, mitä musiikki ja kulttuuri oikeastaan ovat. Hän tunsi itsensä metsäläiseksi, työläisperheen lapseksi, jonka piti ottaa kiinni kulttuurikotien kasvatit.

Sinä vuonna, kun Sanna Klemetti meni lukioon, kuhmolaiseen kouluun saapui uusi filosofianopettaja. Jo ensivilkaisusta tämän nuhjuiseen villatakkiin Klemetti päätteli miehen olevan kiinnostunut musiikista. Hän oli oikeassa. Pian filosofianopettaja ilmoitti, että hän aikoi ohjata koulussa musikaalin ja musiikki siihen sävellettäisiin itse.

Klemetti sai projektissa kolme asiaa: roolin, luvan tehdä musikaalin päätöskappaleen – ja lopulta myös ystäviä. Tuntuu miltei liian sopivalta, että musikaali kertoi elämään heräämisestä.

Klemetille siinä oli ensisijaisesti kyse myös siitä, että projektin myötä hän tuli näkyväksi musiikin kanssa. Sen jälkeen musiikkielämä on vain jatkunut ja jatkunut. Lukion jälkeen Klemetti opiskeli vuoden laulua Oriveden opistossa, siirtyi sitten Jyväskylän konservatorioon ja päätyi lopulta saman kaupungin yliopistoon musiikkitieteen laitokselle.

Klemetin gradu käsitteli ”undie-musiikin” eli undergroundin ja indien määrittäviä piirteitä pienessä yhteisössä eli jyväskyläläisen Hear-kulttuuriyhdistyksen piirissä. Useampi media on spekuloinut, onko Klemetti ensin tutkinut teoriassa, millaista hyvä ug-musiikki on, ja sitten ikään kuin ”käyttänyt hyväksi” tätä tietoa omassa toiminnassaan. Mutta gradu­vaiheessa Klemetti oli tehnyt underground-musiikkia itse jo vuosien ajan. Hänellä oli ollut lukuisia bändejä ja hän itsekin toimi Hear-yhdistyksen aktiivina.

Klemetti meni yliopistoon, koska hän halusi ymmärtää, mitä musiikki ja kulttuuri oikeastaan ovat. Hän tunsi itsensä metsäläiseksi, työläisperheen lapseksi, jonka piti ottaa kiinni kulttuurikotien kasvatit. Siihen yliopisto auttoi. Vaikka koskaan ei täysin selvinnyt, mitä kulttuuri on, Klemetistä opiskelu oli tärkeää ja toi rauhan, tavallaan. Hän tuli koulusta pois täydempänä kuin oli sinne mennyt.

Sen jälkeen oli aika keskittyä kokonaan omaan musiikkiin.

Pajujärven talo, eteläisessä Keski-Suomessa, seisoo pienen, luhankalaisen laakson pohjukassa, metsän ja pellon välissä. Se on valkoinen, vuonna 1931 rakennettu kivitalo. Sellaisia on maalla harvassa.

Klemetti oli säästänyt käsirahaa monen vuoden ajan. Kun korona alkoi, päätös kypsyi valmiiksi: tästä jyväskyläläisestä vuokrakaksiosta on lähdettävä. Jyväskylä ei ollut koskaan päässyt todellisen kotiseuturakkauden kohteeksi.

Klemetti ja Tuomi etsivät kotia maalta. Vanhaa, kunnostettavaa hirsitaloa. Sen sijaan he löysivät ison kivitalon, jossa oli pihasauna, navetta ja yhden hehtaarin kokoinen tontti. Tuomi ihastui taloon välittömästi, Klemetille se oli ennemmin järkipäätös: talo on hyvässä kunnossa ja isoihin kaupunkeihin ei ole liian pitkä matka.

Muuton jälkeen hänestä kuitenkin tuntui, että talon ostaminen oli kamala virhe. Hän jopa perusti Instagramiin Suurin virheeni -nimisen käyttäjätilin, jossa esitteli taloa. Nyt tuo tili on poistettu. Klemetti on alkanut viihtyä. Maalle muuttaminen on saanut hänet tuntemaan, että tästä alkaa uusi, aikuinen elämä.

Pihalla rehottaa pensaita, ja tien viereen on kannettu vanha sohva. Ovenpieleen nojaa vanhanaikainen luuta. Koputus saa aikaan vimmattua haukkumista sisällä. Parin minuutin päästä Klemetti avaa oven.

”Piti ensin laittaa noi koirat toiseen huoneeseen.”

Koiratkin kuuluvat tähän uuteen, aikuiseen elämänvaiheeseen. Ensin Pajujärvelle muutti Teuvo, suomenlapinkoira. Tänä keväänä sen kaveriksi saapui Noomi, sekarotuinen rescue-kaunotar. Täällähän on siis koossa melkoinen idylli, vai kuinka?

Siitäkin Klemetti on tietysti jo kirjoittanut. Hän on juuri edellisenä päivänä lähettänyt Kainuun Sanomiin kolumnin idyllin suorittamisesta. Samaa teemaa Klemetti sivusi Insta­gramissa jo uudenvuodenaattona 2021. Siinä listattiin vuoden tapahtumia seuraavasti:

Autokoulu yhä vaiheessa, kirjoittamisopinnot jäi kesken, kirja jäi kesken, ei tullut kesäkanoja, keinu piti purkaa vuosi sitten mutta tuolla se on edelleen, hääpenkit ulkona ja lehdet haravoimatta, navetta pursuu roskaa, koira sosiaalistamatta ja kasvaa varmaan kieroon, komposti vuotaa myrkkymönjää ja on täynnä, aloin syömään lihaa, en pitänyt keneenkään yhteyttä, ihmissuhteita meni mönkään, nukun liikaa, liian vähän liikuntaa, liikaa netissä – – Muistakaa alisuorittaa myös ensi vuonna!

Pitäiskö keittää kuitenkin kahvit, Klemetti kysyy, kun hän näkee tuliaispullat. Vaikka on juuri äsken juonutkin kahvia.

Keitetään. Puheeksi tulevat kesän keikat. Klemetti sanoo, että tunnistaa muutoksen siinä, miten haluaa esiintyä.

”Mietin sitä just tänään, kun kattelin Erika Vikmanin somea. Kun hänellä on tällainen häpeämätön lavapersoona. Kaverit on sanonu, että Litkussa parasta on kans se häpeilemättömyys. Mutta mulla on viime vuosina koko ajan vahvistunut se tarve tavallisuuteen ja herkkyyteen. Inhimillisyyteen. Niin en tiedä, voi olla että keikatkin tulee menemään sillä lailla sisäänpäinkääntyneempään suuntaan.”

Se ei ole ainut muutos, jonka Klemetti on huomannut viime aikoina itsessään. Hän hörppää kahvia ja aloittaa pitkän, keskittyneen selostuksen.

”Jotenkin tuntuu, että mä olen eläny jossain säkissä tosi pitkään. Ja nyt vasta olen alkanut ymmärtää, että… tai katsomaan ihmisiä niin, että heillä on omat elämänsä ja ongelmansa. Jotain sellaista empaattisuuden heräämistä. Tätä on vaikee selittää. Mutta siis esimerkiksi eihän sitä lapsena ajatellut, että joku aikuinen on stressaantunut. Oli vaan, et miks toi on noin kiree. Ja omista sukulaisista suosikkeja oli ne rennot tyypit, jotka ei kantaneet vastuuta mistään. Tommoset asiat on avautuneet.”

Klemetin kanssa puhuminen on monella tavalla hahmottelua ja hapuilua. Hän saattaa sanoa ensin mielipiteen ja sen jälkeen kumota sen, tunnistaa itse tuon ristiriidan puheessaan ja jopa huomauttaa siitä. Ja sitten sanoa monta kertaa, että ”joo, niin siis”. Ennen kuin aloittaa seuraavan sekavahkon selityksen.

Pajujärven keittiössä niitä selityksiä säestävät koirien leikit. Noomi hakee jostain vinkulelun, jonka läpitunkeva ääni keskeyttää Klemetin monta kertaa, ennen kuin tämä ottaa lelun koiralta pois.

Sanalla sanoen haastattelu on hetkittäin yhtä kaaosta, vaikkakin oikeastaan aika kotoisaa. Loppuvaiheessa Klemetti alkaa katsoa enemmän silmiin ja hymyillä.

Ja kyllähän tässä epävarman hapuilun suossa on aivan varmasti enemmän järkeä kuin artistien yleensä itsevarmasti laukomissa haastattelumielipiteissä.

Esimerkiksi siinä, mitä Klemetti ylipäätään ajattelee elämästä ja onnellisuudesta.

”Niin, siis, eihän aina ole kivaa. Tai useinkaan ei ole. Vaikka me asutaan täällä, ja se on mun unelma. Niin silti me ressataan tosi paljon ja usein vituttaa vaikka nuo koirat, kun me ei olla niitäkään kunnolla koulutettu. Ollaan ylipäätään tosi kuormittuneita. Tuntuu, että sitä vain rämpii eteenpäin ja asiat ei onnistu. Tai sitten ei tapahdu mitään. Koen sellaisen alakuloisuuden elämän perustunteeksi. Ja siinä on kyllä myös jotain tosi kaunista.”

Tätä alakulon kauneutta Klemetti on yrittänyt tuoda esiin myös tulevalla levyllä.

”Joo, on siinä vahvasti se kaiho ja melankolia, se, miltä maailma minusta tuntuu, kun se silleen… riipaisee.”

Mielenterveysasiat on etukäteen sovittu haastattelun teemoiksi, tulevan levyn ohella siis. On siis syytä lopuksi kysyä konkreettisesti, miten tilanne niiden kanssa on kehittynyt.

Klemetti kertoo, että on nuoruutensa jälkeen saanut toisenkin hieman epämääräisen diagnoosin: hänellä on dissosiatiivisia oireita. Hän on käynyt läpi kolmen vuoden psykoterapian ja ehkä myös oppinut siellä jotain, ainakin teoriassa. Siitä lepäämisestä siis.

”Tälläkin hetkellä kyllä käyn tutkimuksissa, että saisin ajantasaista tietoa...” Klemetti aloittaa. Sitten hän on jonkin aikaa hiljaa.

”Joskus yksi YTHS:n ihana naislääkäri sanoi minulle, että ei sinussa mitään vikaa ole. Että sä oot vaan todella herkkä ihminen. Mun mielestä se oli paras diagnoosi.”

Niin, joskus parhaan vastauksen vaikeaan kysymyksiin voi löytää epätodennäköisestä paikasta.

Tai esimerkiksi kodin.

Klemetti ja Tuomi ostivat Pajujärven talon marraskuussa 2020. Seuraavalla viikolla he saivat tietää, minkä nimisessä kylässä se sijaitsi.

Paikka on nimeltään Klemettilä.

Artikkelin lähteenä on haastattelujen lisäksi käytetty Sanna Klemetin Yle Radio Suomelle kirjoittamaa Kutsuvieras-ohjelman jaksoa nimeltään Kaikessa soi Blues.

Sanna Klemetti

  • Klemetin puoliso on muusikko Pekka Tuomi, joka on myös hänen bändinsä kitaristi ja tuottaja.
  • Klemetin bändissä soittavat Tuomen lisäksi Aleksi Muhonen ja Sami Keinänen. Klemetti on seurustellut myös Muhosen kanssa ja ”ollut ihastunut Samiin”.
  • Kesän 2021 punkstoo-kohun myötä yhtye erotti basistinsa Juho Kalliolahden, jonka kanssa Klemetti oli myös seurustellut.

Kirjaudu ja lue
Haluatko lukea koko jutun?
Voit jatkaa lukemista kirjautumalla palveluun. Lukeminen on maksutonta.
Kommentoi »