Nyt puhutaan lihasta.
Köntti on hiiltynyt, epämääräinen ja iso. Se kököttää valkoisella, neliskanttisella lautasella kuin ylhäisessä yksinäisyydessään, ja sen majesteettisuus jättää kaiken muun lautasella varjoonsa.
Niin on tarkoituskin.
Täällä, uudessa helsinkiläisessä ravintolassa, haxe eli paahdettu possunpotka on kuningas. Vieressä nököttävät lohkoperunat ja hapankaali ovat vain koristeita.
Ruokalista tarjoaa schnitzeleitä ja makkaroita. Vessoissa kaiuttimista tulviva saksankielen kurssi opettaa sanomaan: Salaattia emme tarjoile. Keskiaikaista lasi-ikkunaa jäljittelevässä lasimaalauksessa yhden ruudun täyttää Obelixinkin nälän tyydyttävä kinkku.
Ravintola Rymy-Eetu on avara, saksalaisia oluttupia matkiva pubi, jossa toisilleen vieraat ihmiset istuvat samoilla pitkillä penkeillä pöytien ääressä ja hassut yhtyeet laulattavat yleisöä joka ilta. Torstai-iltana vuorossa on ruotsinkielisten teekkareiden yhtye Humpsvakar, ja iltakahdeksan aikaan pöydät ovat täynnä.
Haxea nauttivan nuoren miehen vieressä pariskunta syö baijerilaista maissikanaa. Valtavien rintapalojen päälle on grillattu vuohenjuustoa. Naapuripöydässä miesjoukko kurottelee yhteiseltä lautaselta tiriseviä makkaroita litran oluttuoppiensa seuraksi.
Taustamusiikkia on vaikea kuulla hälinän yli, mutta sen etäinen kaikukin riittää viemään ajatukset jonnekin menneeseen, sota-aikoihin ja lavatansseihin. Tapio Rautavaaraa kenties, mahdollisesti Sillanpään marssilaulu.
Kun orkesteri kutsuu yleisöä skoolaamaan juomalaululla, naapuripöydän miehet nousevat kolauttelemaan kolpakoitaan pöydän yli. Pian tanssilattiakin täyttyy. Salamavalot välähtelevät, kun ihmiset ottavat kuvia itsestään ja ruoka-annoksistaan.
Hauskaa?
Varmasti. Mutta niin oli muinaisilla roomalaisillakin, ennen kuin imperiumi romahti.
On tietoja, jotka kuultuaan maailmaa on vaikea nähdä samoin kuin ennen. Yksi niistä on tämä: Maailman karjatalous tuottaa enemmän kasvihuonekaasuja kuin liikenne. Tieto kävi ilmi YK:n maatalous- ja elintarvikejärjestö FAO:n raportista vuonna 2006.
Eikä se suinkaan ole ainoa viime aikoina ilmoille pölähtänyt, pihviä parjaava tosiasia. Lihan, maidon ja kananmunien syntilista on pitkä:
Karjatalous tuottaa 36 prosenttia ihmisen aiheuttamista metaanipäästöistä. Metaani on 23 kertaa hiilidioksidia voimakkaampi kasvihuonekaasu, jota syntyy sekä märehtijöiden ruuansulatuksessa että eläinten lannasta. Yksi lehmä röyhtäilee päivässä ilmoille helposti 250 litraa metaania.
Karjatalous tuottaa myös yhdeksän prosenttia ihmisen aiheuttamista hiilidioksidipäästöistä. Eläinten laitumien ja rehupeltojen tieltä kaadetaan metsiä, jotka muutoin imisivät hiilidioksidia.
Lisäksi karjatalous tuottaa 65 prosenttia ihmisen aiheuttamista ilokaasu- eli typpioksiduulipäästöistä. Typpioksiduuli on 296 kertaa haitallisempi kasvihuonekaasu kuin hiilidioksidi, ja sitä syntyy pääasiassa karjan lannasta.
Pelloille levitettävän lannan ja lannoitteiden fosfori rehevöittää vesistöjä. Karjatalous on maailman suurin yksittäinen vesistöjen saastuttaja, ja karja myös kuluttaa valtavat määrät makeaa vettä verrattuna kasvien kasvatukseen.
FAO:n arvion mukaan karjatalous käyttää 30 prosenttia maapallon sulasta pinta-alasta ja 70 prosenttia kaikesta maatalousmaasta.
Eikö hetkauta?
New York Times -lehti siteerasi alkuvuodesta Chicagon yliopiston tutkijoiden laskelmaa: Jos jokainen amerikkalainen vähentäisi lihansyöntiään viidenneksen, ilmastonmuutoksen kannalta vaikutus olisi sama kuin jos jokainen amerikkalainen vaihtaisi tavallisen bensiinikäyttöisen henkilöautonsa hybridiin, osin sähkökäyttöiseen autoon.
Japanilainen karjataloutta tutkiva instituutti puolestaan laski, että kilo naudanlihaa kuluttaa yhtä paljon energiaa kuin 100 watin hehkulamppu palaessaan 20 päivää.
Tämä kaikki näinä ilmastohuolien päivinä. Maailmassa leviää varmasti jo kasvissyöntibuumi!
Mitä vielä. FAO arvioi ihmiskunnan lihan kulutuksen kaksinkertaistuvan vuoteen 2050 mennessä. Ja sehän näkyy jo, esimerkiksi viime kuukausien uutiskuvissa ympäri maailmaa levinneistä ruokamellakoista.
FAO:n mukaan ruoka kallistui maailmassa yksin viime vuonna vajaat 40 prosenttia. Eniten ovat kallistuneet riisi ja vilja. Mellakoissa kehitysmaiden köyhä väestö on yrittänyt ottaa itselleen väkisin ruuan, jota se ei enää hintojen nousun vuoksi pysty ostamaan.
Maa- ja metsätalousministeri Sirkka-Liisa Anttila varoitteli huhtikuun puolivälissä, että ruoka tulee kallistumaan Suomessakin. Syyksi ruokakriisiin on mainittu varastojen tyhjenemisen lisäksi energian ja lannoitteiden hintojen nousu.
Mitäs syötämme öljymme eläimille.
Kun amerikkalainen bestseller-kirjailija Michael Pollan kokosi aineistoa ruuan ekologiaa käsittelevään kirjaansa Omnivore’s Dilemma (Kaikkiruokaisen ongelma), hän joutui erikoisiin tilanteisiin. Yksi niistä oli hetki, jolloin hän seisoi Yhdysvaltain Kansasissa karjasuojassa ja tuijotti sonnivasikkaa numero 534.
Pollan, tunnettu ruokatoimittaja, oli ostanut 534:n sen synnyinfarmilla Etelä-Dakotassa ja seurannut sen matkaa Poky Feeders -yhtiön lihakarjan loppukasvattamoon, 58 000 naudan viimeiseen kotiin. 534 oli puolivuotias ja tulisi elämään vielä kuta kuinkin saman verran.
Kun Pollan oikein tuijotti 534:ää, hän oli näkevinään sen kyljissä keittiötaulun valkoiset viivat: niska, etuselkä, ulkofilee; sisäfilee, ulkopaisti, kulmapaisti…
Mutta yhtä hyvin Pollan olisi voinut nähdä nautansa tilalla tynnyrin öljyä.
Yhdysvalloissa lihakarjalle syötetään pääasiassa maissia. Maissin jättimäisen kasvatuksen mahdollistavat kemialliset lannoitteet, jotka lisäävät peltojen tuottoa. Samoja lannoitteita käytetään, kun suomalaisille naudoille kasvatetaan Suomen pelloilla ohraa ja kauraa.
Keinolannoitteiden sisältämä ammoniakki valmistetaan ammoniakkisynteesiksi kutsutussa prosessissa, jossa typpi ja vety yhdistetään kuumassa ja paineessa. Typpi otetaan ilmasta, mutta vety otetaan fossiilisesta polttoaineesta, useimmiten maakaasusta, joskus myös öljystä. Kuumuuden ja paineen synnyttäminen vaatii sähköä.
Pollan esittää kirjassaan seuraavan laskelman: Jos lasketaan yhteen maissipellon lannoitteiden maakaasu sekä fossiiliset polttoaineet, jotka tarvitaan torjunta-aineiden valmistamiseen, työkoneiden kuljettamiseen sekä sadon korjaamiseen ja käsittelyyn, hehtaari maissia vaatii kasvaakseen 472,5 litraa öljyä.
Nauta, joka painaa teurastusaikaan 550 kiloa, on kuluttanut elämänsä aikana noin 132 litraa öljyä, miltei tynnyrin.
Kun amerikkalaisessa karjataloudessa tuotetaan ruokaa, jokaista lihakaloria kohti käytetään kalori fossiilisten polttoaineiden energiaa. Ennen kemiallisia lannoitteita maatila saattoi tuottaa kaksi kaloria ruokaa yhtä kaloria kulutettua energiaa kohden. Nykyinen teollinen tapa tuottaa ruokaa kuluttaa siis paljon energiaa. Mutta se on nopeaa: isoisän aikaan amerikkalaiset lehmät saattoivat olla 4-5-vuotiaita, kun ne teurastettiin, nyt ne ovat vanhimmillaan reilun vuoden ikäisiä.
Maailman öljyvaroista ei siis taistella vain autojen vuoksi.
Nyt taisteluun ovat liittyneet muutkin kuin Yhdysvaltojen kaltaiset rikkaat maat. Tämän hetken ruokakriisin voi selittää yksinkertaisimmin seuraavasti:
Kiinan ja Intian kaltaiset kehittyvät maat ovat vaurastuneet, ja niidenkin kansalaiset haluavat syödä enemmän lihaa. Ihmisen elättämiseen lihalla tarvitaan kuitenkin paljon enemmän kasveja kuin ihmisen elättämiseen kasvisruualla, koska eläin hukkaa suuren osan sille syötetystä ruuasta omaan elämiseensä. Siispä viljan, soijan ja maissin kulutus maailmassa kasvaa ja siten niiden hinta nousee.
Koska viljelijät rikastuvat viljan hinnan noustessa, köyhienkin maiden viljelijöillä on varaa ostaa teollisia lannoitteita, jolloin niiden hinta nousee. Viime vuoden aikana lannoitteet kallistuivat Suomessa puolella.
Toisaalta lannoitteiden valmistukseen tarvittavan maakaasun hinta nousee sekin öljyn hintaa seuraillen, ja lannoitteisiin laitettavan, kaivoksista louhittavan fosforin arvioidaan ehtyvän maailmasta jopa 50 vuoden kuluessa. Samaan aikaan maissia käytetään energiapulan takia entistä enemmän bioenergian tuotantoon eläimille syöttämisen sijaan, jolloin eläimille tarvitaan entistä enemmän viljaa.
Voilà.
Energiapulaa seurailee ruokapula, joka helpottaisi aika lailla, jos me vain edes joskus korvaisimme pihvimme, pekonimme, suikaleemme ja munakkaamme kasviksilla.
Miltä se näyttäisi, Suomi ilman lihaa?
Viljavia peltoja. Kirkkaita vesiä. Juuresmaita siellä täällä.Enemmän metsää, vähemmän peltoja. Terveitä, hoikkia ihmisiä. Raikasta ilmaa.
Eläimiä vain vähän, mutta ne harvat sitäkin onnellisempia.
Siltäkö näyttäisi vegaani-Suomi? Olisiko se mahdollinen?
Viime vuonna Suomi tuotti enemmän lihaa kuin koskaan ennen: 398 miljoonaa kiloa. Vuoden aikana teurastimme 301 000 nautaa, 2,4 miljoonaa sikaa ja 53,5 miljoonaa broileria.
Vuonna 2006 jokainen suomalainen söi 73,5 kiloa lihaa. Siitä lähes puolet oli sikaa, reilu neljännes nautaa ja vajaa neljännes siipikarjaa, pääasiassa broileria.
Vuodesta 1965 suomalaisten lihansyönti on moninkertaistunut. Sianlihaa syötiin 40 vuotta sitten vain puolet tämän päivän määristä ja siipikarjaa murto-osa. Naudanlihaa jokainen suomalainen söi sen sijaan tuolloin pari kiloa enemmän kuin nykyisin.
Eläinkunnan tuotteista suomalainen suosii maitoa. Maa- ja metsätalousministeriön tietopalvelukeskus Tiken mukaan jokainen suomalainen joi ja söi toissa vuonna 188,8 kiloa nestemäisiä maitotuotteita. Seuraavaksi eniten syötiin hedelmiä ja marjoja, viljoja ja lihaa.
Maailman mittakaavassa me suomalaiset olemme lihansyöjäkansaa, Euroopan mittakaavassa emme niinkään.
Lihansyönti alkoi yleistyä meillä sotien jälkeen 50-luvulla. 60-luvulla tuotettiin niin paljon maitoa, että puhuttiin jopa voivuoresta. Sen jälkeen poliitikot rohkaisivat karjanpitäjiä siirtymään naudasta sikojen ja kanojen pitoon, ja broilerista innostuttiinkin meillä 70-luvulla.
Nykyisin Suomi tuottaa riittävästi maitoa, sian- ja broilerinlihaa sekä kananmunia omiin tarpeisiimme. Naudanlihaa meille tuodaan ulkomailta vuosittain reilut kymmenen miljoonaa kiloa.
Pari miljoonaa kiloa siitä on tullut Brasiliasta, jossa presidentti kutsui tammikuussa hallituksen hätäkokoukseen, koska sademetsien hakkaaminen laittomasti nautojen rehun ja laitumien tieltä on lisääntynyt entisestään. (jatkuu edelliseltä sivulta)
Suomen naudoista suurin osa on lypsykarjaa, ja syömämme liha on pääasiassa lypsylehmien sonnivasikoiden lihaa. Lihaa tuotetaan siis ikään kuin maidon sivutuotteena. Vain lihaa varten kasvatettavan karjan pito ei ole meillä osoittautunut kannattavaksi: lämpimämmissä maissa karja voi laiduntaa ulkona nurmella koko vuoden eikä tarvitse yhtä paljon ylimääräistä rehua kuin meillä.
Suurin osa Suomen kasvattamasta viljasta kuluu silti eläinten ruuaksi. Maa- ja metsätalousministeriö laski rehustrategiassaan vuonna 2003, että Suomen peltopinta-alasta yli 80 prosenttia kuluu eläinten rehun kasvattamiseen. Suomen naudoille syötetään nurmikasvien kuten heinän ja tuoreen ruohon lisäksi etenkin ohraa ja kauraa. Valkuaista eläimet saavat soijasta ja palkokasveista kuten härkäpavuista.
Nautojen määrä on Suomessa viime vuosina laskenut, maidon- ja naudanlihantuotanto samoin. Toisaalta uuden ruokinnan ja jalostuksen ansiosta yksittäinen eläin kasvaa koko ajan suuremmaksi ja tuottaa enemmän maitoa kuin ennen.
Maatilojen lukumäärä on vähentynyt viime vuosina keskimäärin noin 1 700 tilaa vuodessa. Jäljelle jäävien koko kasvaa. Maa- ja metsätaloustuottajain keskusliiton MTK:n tutkimuspäällikkö Johan Åberg nimeää keskittymisen syyksi pääasiassa markkinatalouden yleisen suuntauksen: maanviljelijä ja karjanpitäjä ovat yrittäjiä siinä missä muutkin, ja aivan kuten muussakin taloudessa isommat yksiköt keskittyneinä samoille alueille ovat taloudellisesti tehokkaimpia.
Valitettavasti ne tuppaavat myös olemaan tehokkaita ympäristön tuhoamisessa.
Rymy-Eetun lounas on nimetty ravintolan ruokalistoissa ”retrolounaaksi”. Se on osuvaa: retrobileistähän koko ravintolassa on kyse. Leikitään hetki mennyttä maailmaa ja mässäillään tavalla, joka ei enää ole osa arkea.
Syödä nyt jotain niin raskasta. Niin rasvaista. Niin brutaalia.
Kun on nähnyt yhdenkin tuotantoeläinten oloista tai karjan teuraskuljetuksista kertovan dokumentin, kun on lukenut yhdenkin Pikaruokakansan tapaisen paljastuskirjan tai kun on lukenut yhdenkin ilmastonmuutoksesta kertovan lehtijutun, yletön lihansyönti alkaa tuntua vain vanhanaikaiselta. Aivan kuten tupakointi sisätiloissa tai kosteat lounaat työpäivän kuluessa.
Kun tuijotimme ystävieni kanssa Rymy-Eetun pöydässä tilaamaamme Teurastajan lautasta, emme tunnistaneet leikkeleistä yhtäkään varmasti. Kääntelimme siivuja: Tässä on tällaista valkoista ja juovia, jonkinlainen yhteen puristettu kokooma eri aineksista ehkä?
Itse en ole syönyt lihaa pitkään aikaan, joten oman epätietoisuuteni voisi laittaa kasvissyönnin piikkiin. Mutta lihaa syövät ystäväni olivat lautasen sisällöstä yhtä epätietoisia, ja tarjoilijakin joutui kysyttäessä tarkistamaan ainekset keittiöstä: savukylkeä, kassleria ja maksapateeta.
Kotona etsin verkosta tarkempia tietoja ja törmäsin ruokavalmistajan sivuilla kokin sanastoon: aioli, al dente, antipasto; brunssi, cajun, chutney; friteerata, gazpacho, guacamole. Tunsin listan termeistä ennestään jokaisen, mutta termejä, joiden suomentamista olisin kaivannut, listalla ei ollut. Keräsin tiedot sieltä täältä:
Savukylki on porsasta, ja valkoinen osa leikkeleessä oli ihraa.
Kassler on sian niskalihaa eli luutonta etuselkää.
Maksapateehen saatetaan käyttää jauhettua naudan maksaa, possun jauhelihaa, pekonia (suolattua sian sivua), anjovista, kananmunaa ja erilaisia kasviksia.
Tämä kaikki oli minulle aivan uutta, kuin jonkin muinaisen kansantanssin askeleet. Ja vaikka olenkin pääasiallisesti kasvissyöjä, moni lihansyöjä jakanee tunteeni. YK:kin pistää raportissaan toivonsa nuoriin, koulutettuihin kaupunkilaisiin: heidän uskotaan vähentävän lihansyöntiä ensimmäisinä.
Juustojen syöminen ja kananmunalla leivottujen kakkujen nauttiminen on tietysti eläinten ja ympäristön kannalta yhtä paha asia kuin lehmien tai kanojen syöminen. Silti tunne aikojen muutoksesta kiteytyy lihapalaan. Sen raskaudessa tuntuu lepäävän aikojen raskaus.
Moni ennustaa jo, että tulevaisuudessa lihaa syödään kuten ennen: juhlahetkinä, kerran viikossa. Ei siksi, ettemme pystyisi sitä rahalla maksamaan, vaan siksi, ettemme pysty sitä eettisesti sulattamaan.
Mutta joutuvat ne maitotuotteetkin lähtemään.
Kuusikymmentä kilometriä. Sen verran voi ajaa autolla ja tuloksena on saman verran kasvihuonekaasuja kuin yhden suomalaisen juustokilon tuotanto aiheuttaa.
Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskus MTT on laskenut teollisuuden ja kaupan kanssa suomalaisten ruokien ympäristökuormituksia. Foodchain-tutkimuksen mukaan yhden suomalaisen juustokilon tuotannosta syntyy runsaiden kasvihuonekaasujen lisäksi hiilidioksidipäästöjä 17 kilometrin keskivertoautolla ajon verran.
Juuston ilmastokuormituksesta noin kolmannes tulee maitokarjan märehdinnästä. Suomen karjatalouden osuus maamme metaanipäästöistä on käytännössä sama kuin maailman karjan osuus maailman päästöistä: 30-40 prosenttia.
Juusto kuormittaa tutkimuksen mukaan ympäristöä selvästi enemmän kuin suomalainen ruisleipä, broileri, kasvihuonekurkku, keskiolut tai kaurapuuro. Juusto aiheuttaa enemmän ilmaston lämpenemistä, vesien rehevöitymistä, maan ja vesistön happamoitumista sekä otsonia.
Kilo suomalaisia hunajamarinoituja broilerifileitä vastaa ilmastovaikutuksiltaan noin 17 kilometrin matkaa autolla, joka kuluttaa keskivertomäärän polttoainetta. Naudan- ja sianlihasta vastaavaa tutkimustulosta ei Suomesta ole, mutta Foodchain-tutkimuksen johtaja, vanhempi tutkija Juha-Matti Katajajuuri MTT:stä arvioi, että sianlihan ympäristövaikutukset ovat samaa luokkaa kuin broilerin. Naudanlihan vaikutukset ovat kaksin-kolminkertaiset sikaan ja broileriin verrattuna.
Hyvä uutinen on se, että maatalouden kasvihuonekaasupäästöt ovat Suomessa vähentyneet vuodesta 1990 yli viidenneksen. Syynä siihen on pääosin eläinten määrän ja typpilannoitteiden käytön väheneminen.
Toisaalta suomalainen karjatalous on suuri syypää luonnonvesissämme kesäisin lillivään sinilevään. Sinilevä lisääntyy, kun pelloilta valuu vesiin liikaa ravinteita eli ruokaa levälle.
Suomen ympäristökeskus Syke ja MTT arvioivat viime vuonna päättyneessä tutkimuksessaan Maatalous Itämeren rehevöittäjänä, että maatalous aiheuttaa Suomessa 60 prosenttia Itämereen ihmisen toiminnan seurauksena päätyvän fosforin ja 52 prosenttia typen kuormasta.
Tutkimuksen mukaan karjataloudella on iso merkitys ravinteiden huuhtoutumisessa, koska karjan kasvatuksessa syntyy huomattavasti enemmän ylimääräisiä ravinteita kuin kasvintuotannossa. Eläimille syötetään ravinteilla terästettyjä ostorehuja, ja kotieläinten lantaan kulkeutuu noin 70 prosenttia vuosittain korjattavan sadon sisältämästä fosforista. Kun lanta levitetään pelloille, ravinteet, joita kasvit eivät pysty käyttämään, huuhtoutuvat lopulta vesistöihin.
Ongelmaa pahentaa maatalouden keskittyminen. Nautoja kasvatetaan meillä pääasiassa Pohjanmaalla ja Pohjois-Savossa, sikoja ja siipikarjaa Varsinais-Suomessa ja Satakunnassa. Koska eläinten tuottamasta lietelannasta suurin osa on vettä, sen kuljettaminen säiliöautoilla muun Suomen pelloille ei kannata taloudellisesti. Siksi se levitetään eläin-tilojen lähelle, MTT:n laskelmien mukaan vain kolmannekselle Suomen peltoalasta. Siis yksinkertaisesti liikaa lantaa liian pienelle alueelle.
Samaan aikaan muualla Suomessa peltoja täydennetään kemiallisilla lannoitteilla.
Eiköhän ratkaista ongelma. Ruvetaan vegaaneiksi koko kansa!
Eikö silloin voisi ajatella näin:
Kun 80 prosenttia peltopinta-alasta nyt kuluu eläinten rehun kasvattamiseen, tämä ala otettaisiin ihmisten ruuan käyttöön. Koska kasvien kaloreita ei enää tuhlattaisi eläinten elättämiseen, peltoja saatettaisiin tarvita jopa vähemmän.
Eläimiä pidettäisiin sen verran, että pelloille saataisiin lantaa sopivasti eikä keinolannoitteita tarvittaisi. Luonnonmukaisen viljelyn periaatteiden mukaan pelloilla kasvateltaisiin vuorotellen eri kasveja, jolloin kasvitkin ravitsisivat peltoja.
Ne eläimet, mitä meillä olisi, saisivat elää mukavasti vapaata elämää niille tyypillistä ruokaa syöden. Lapset voisivat sitten käydä biologian retkillä niitä taputtelemassa, ja maitoa maisteltaisiin samaan tapaan kuin 80-luvun fysiikan tunneilla astronauttien avaruusjäätelöä.
Soijatuotteet voisivat korvata aikuisten ravinnossa käytännössä kaikki maitotuotteet, ja vegaaniudesta voitaisiin tinkiä ekologisesti kalastetun luonnonkalan ja riistan kohdalla. Metsästä kerättäisiin kaikki ne sinne joka vuosi mätänevät marjat ja sienet.
Suomalaiset juurekset nostettaisiin taas kunniaan, ja viranomaiset käynnistäisivät uuden Pohjois-Karjala-terveysprojektin: valistettaisiin, miten näistä ekoantimista valmistetaan ravitsevaa kasvisruokaa.
Vaatteeksi puettaisiin sen verran villaa, mitä vähistä lampaista liikenisi, ja muuten pukeuduttaisiin hamppukuituihin, puuvillaan ja muihin kasviperäisiin materiaaleihin. Tietysti myös valvottaisiin, että nekin on tuotettu maailmalla kestävästi.
Metaanipäästöt, rehevöityminen ja ihmisten ylipaino vähenisivät. Kun maailmakin ottaisi meistä mallia, nälänhätä, eroosio, puhtaan veden puute ja sademetsien hakkuu vähenisivät nekin.
Sitä paitsi ilmastonmuutoshan on tutkimusten mukaan Suomelle edullinen: arvioiden mukaan täällä elellään vuosisadan lopulla Tanskan kaltaisessa ilmastossa. Sen kun lisätään uusia kasveja viljelyohjelmaan!
Täydellinen suunnitelma, eikö?
Ei ehkä ihan.
Maantieteelle emme voi mitään.
Kun Suomen maataloutta pistetään uusiksi, on pakko kiinnittää huomiota jälleen kerran siihen ikävään tosiasiaan, että sijaitsemme maailman laidalla ja että täällä on kylmä.
”Aika iso osa Suomen peltopinta-alasta on sellaista, missä ei ole oikeastaan järkevää kasvattaa mitään muuta kuin nurmea”, MTK:n tutkimus-päällikkö Johan Åberg sanoo.
”Suurin osa Suomen nurmesta on Keski-Suomessa, Pohjanmaalla ja Itä-Suomessa. Se on maata, joka ei yleensä oikein muuhun viljelyyn sovi. Ehkä rehuviljaksi, mutta aika vähän siitä on maata, joka voisi tuottaa leipäviljaa. Jos vetää Vaasasta Lappeenrantaan linjan, sen etelä-puolella voidaan kasvattaa viljaa ja sen yläpuolella nurmea ja ehkä vähän rehuviljaa.”
Yhtälö ei siis ole niin yksinkertainen, että kaikki rehuviljapellot ja nurmi-alat voisi valjastaa ihmisen ruuan tuotantoon. Leipäviljat, vehnä ja ruis, vaativat toisenlaista maaperää kuin nurmi tai rehuviljat ohra ja kaura. Ja vaikka ohraa ja kauraa voi ihminenkin hyvin syödä, niiden satojen laatu on usein niin huono, että ne luokitellaan ihmisille kelpaamattomiksi.
Kukaan ei ole vielä laskenut, kuinka suuri osa Suomen nykyisistä rehupelloista oikeasti sopisi ihmisen ruuan kasvatukseen ja kuinka paljon pelto-alaa tarvittaisiin, jos Suomen kansa yrittäisi elää omilla kasviantimillaan. Valistuneita arvioita voi kuitenkin esittää.
”Tarvittava peltopinta-ala pienenisi ainakin puoleen”, sanoo maaperä- ja ympäristötieteen yliopistonlehtori Eila Turtola Helsingin yliopistosta. ”Mutta se riippuisi tietysti siitä, miten peltoja viljeltäisiin. Luomuviljelyssä tarvitaan enemmän pinta-alaa. Ja olisiko meillä luonnonhoitopeltoja, tai viljeltäisiinkö nykyisillä rehupelloilla energiakasveja kuten pajua tai ruokohelpiä, vai annettaisiinko metsittyä. Sehän vaikuttaisi valtavasti maisemaan.”
Joka tapauksessa jos vähentäisimme ruuassamme selvästi eläinkunnan tuotteita, proteiinin saamiseksi meidän tulisi syödä enemmän viljaa, soijaa, pähkinöitä ja palkokasveja. Soija ja pähkinät eivät kuitenkaan Suomessa kasva.
MTT tutkii parhaillaan, miten ilmastonmuutos vaikuttaa Suomen maa- ja elintarviketalouteen. Tähän mennessä on selvinnyt, että Suomi muuttuu viljavammaksi ja että sadot paranevat. Hanketta johtava professori Pirjo Peltonen-Sainio arvioi, että rypsi vaihtuu Suomessa satoisampaan rapsiin jo ensi vuosikymmenellä.
Soija ja pähkinät eivät kuitenkaan tule Peltonen-Sainion arvion mukaan kasvamaan Suomessa tällä vuosisadalla. Palkokasvit voivat kyllä pärjätä nykyistä paremmin. Omenanviljely voi laajeta.
Märehtijöillä onkin maailman ruuantuotannossa oma ekologinen tehtävänsä: ne muuttavat ihmisen ruuaksi sellaisten karujen alueiden kasvustoa, joilla ei pystytä tuottamaan ihmisen ruokaa. Monilla kivisillä rinteillä ainoa järkevä tapa tuottaa ruokaa on laiduntaa ruohoa syöviä eläimiä. Tällaisia alueita on pitkin maailmaa: Australiassa, Espanjassa, Amerikassa.
Realistisin visio eko-Suomesta ei siis olisi välttämättä vegaani-Suomi, mutta kylläkin Suomi, jossa lihaa syötäisiin selvästi vähemmän kuin nyt.
”Yksi amerikkalainen tutkimus päätyi siihen, että ekologisinta olisi, jos ruokavaliossa olisi vähän lihaa, ehkä kymmenys nykyisestä, ja juuri märehtijöiden lihaa siksi, että ne pystyvät käyttämään hyväksi nurmikasveja ja huonotuottoisia kasvualueita”, sanoo Juha-Matti Katajajuuri MTT:sta.
”Mutta sekään ei ole ihan yksinkertaista, koska ympäristövaikutuksiltaan lihoissakin on eroja. Naudanliha saattaa tuottaa tuplasti enemmän kasvihuonevaikutusta kuin sika ja kana. Ero lihan ja kasvin välillä voi olla kymmenkertainen, mutta silloin verrataan naudanlihaa vaikka avomaakasviksiin.”
Kasvihuoneessa kasvatetut kurkut, tomaatit ja salaatit kuormittavat ilmastoa paljon, koska tuotanto vie energiaa. Suomessa vähiten ympäristöä kuormittavat viljat, juurekset, sipulit ja perunat eli kaikki, mikä kasvatetaan avomaalla. Erityisen hyviä ovat sienet, marjat, riista ja itse pyydetty kala.
Onneksi ekoruoka-Suomeen voi päästä useita eri reittejä.
Viiniä Ranskasta, lammasta Uudesta-Seelannista ja papuja ja ruusuja Keniasta. Siinäpä vasta ekologinen elämäntapa!
Enkä edes vitsaile.
Lähiruuan ekologisuus on viime aikoina alkanut paljastua myytiksi ainakin ruuan tuottamien hiilidioksidipäästöjen näkökulmasta.
Uudessa-Seelannissa Lincolnin yliopiston tutkijat laskivat vuonna 2006, että Uudessa-Seelannissa kasvatettu ja Britanniaan laivattu lammas kulutti vain neljänneksen brittilampaan kuluttamasta energiasta ja aiheutti selvästi vähemmän hiilidioksidipäästöjä, koska Uudessa-Seelannissa laitumia täytyy lannoittaa huomattavasti vähemmän kuin Britanniassa.
Brittitutkijat taas ovat todenneet, että vihreiden papujen lennättäminen Eurooppaan Keniasta on ympäristölle ystävällisempää kuin papujen kasvattaminen Britanniassa. Keniassa kun maatilat ovat pieniä, traktoreiden käyttö vähäistä ja lannoite miltei aina lantaa. Samoin Hollannissa lämmitetyssä kasvihuoneessa kasvatettujen ruusujen hiilidioksidijalanjälki on jopa kuusi kertaa suurempi kuin Keniasta lennätettyjen. Amerikkalaistutkijat puolestaan laskivat, että newyorkilaisten on vihreämpää juoda Ranskasta laivattua viiniä kuin kalifornialaista, rekoilla rahdattua viiniä.
Olisiko siis itse asiassa ekologisempaa, jos suomalainen joisi litran ulkomailla tehtyä soijamaitoa kuin litran Suomessa tuotettua lehmänmaitoa?
”Sen perusteella, mitä soijantuotannon rehevöittäviä ja ilmastovaikutuksia on tutkittu, sen ympäristökuormat ovat pienempiä kuin lehmästä saatavan maidon, aivan kuin minkä tahansa muunkin kasvin kuormat eläinperäiseen ravintoon verrattuna. Eli kyllä lehmänmaito aiheuttaa rehevöitymistä ja kuormittaa ilmastoa selvästi enemmän kuin soijamaito”, Juha-Matti Katajajuuri MTT:stä arvioi.
”Soijahan tuodaan Eurooppaan laivoilla, ei sitä kukaan lähde lennättämään, koska se säilyy. Laivamatkan aiheuttama kuljetuksen lisä on hyvin pieni itse tuotteen valmistamiseen verrattuna. Kun Brasiliasta tulee laiva kuukauden Suomeen, kiloa kohden soijalastin ympäristökuormitus on hyvin pieni, koska kuljetusmäärät ovat niin suuria.”
Soijan tieltä hakataan tietysti sademetsiä, mutta tällä hetkellä niitä hakataan jatkuvasti enemmän siksi, että voitaisiin kasvattaa soijaa eläinten rehuksi. Jos ihmiset söisivät itse enemmän soijaa ja vähemmän eläimiä, uusia laitumia saatettaisiin tarvita jopa vähemmän.
Mutta toki uuden maailmansodan sattuessa olisi mukava olla omavarainen. Mitä jos vain ryhdyttäisiin todella luomuiksi ihan täällä kotimaassa?
Ihana pieni maatila, jonkin verran nurmea, vähän viljapeltoa, muutama kanttura nurkissa ammumassa. Voisiko maatalouden keskittymisen vielä purkaa ja palata takaisin pienempiin yksiköihin, luomuviljelyn kaltaisiin oloihin? Luomuviljelyssähän ei käytetä teollisia lannoitteita eikä myrkyllisiä torjunta-aineita, ja eläimille pyritään tarjoamaan paremmin niiden lajille sopivat elinolot.
Amerikkalainen Michael Pollan innostui kirjassaan pienestä, tarkalla metodilla eläimiä joka päivä laitumelta toiselle siirtävästä luomu-henkisestä maatilasta mahdottomasti: se oli Pollanin vertailujen mukaan ekologisesti selvästi paras vaihtoehto, ja ruoka maistuikin vielä paremmalta.
Pienillä maatiloilla eläinten lanta saataisiin hyödynnettyä pelloilla ilman, että se rasittaisi kohtuuttomasti vain tiettyjä alueita ja vesistöjä, ja omavaraisuuskin paranisi kun teollisista lannoitteista pyrittäisiin eroon: myyntijohtaja Janne Mäkikalli Yara Suomesta kertoo, että tähän mennessä suurin osa suomalaisten lannoitteiden ammoniakista on ostettu Venäjältä, ja Venäjähän on tunnetusti viime aikoina ruvennut pihtailemaan maakaasuaan.
Miten todennäköistä maatalouden uusjako tulevaisuudessa on?
”En minä sitä kovin todennäköisenä pidä, että nykyisiä yksiköitä alettaisiin purkaa pienemmiksi”, Johan Åberg MTK:sta sanoo. ”Mutta onhan se mahdollista, että tämä kehitys pysähtyisi ja uusia pienempiä yksiköitä syntyisi uudestaan alueille, joilta tuotantoa on jo siirtynyt pois.”
Silloin vain meidän ruuan ostajien pitäisi suostua maksamaan ruuastamme selvästi enemmän kuin nyt.
”Se vaatisi paluuta sodanjälkeiseen ajatteluun, että ruoka on kaikkein tärkeintä ja kaikki muu tulee sen jälkeen”, Åberg sanoo.
”Kotitaloudet käyttävät nyt elintarvikkeisiin vain 11–12 prosenttia tuloistaan. Tuotantotavan muutos tarkoittaisi, että palattaisiin jonnekin 70-luvun tilanteeseen, jolloin kotitaloudet käyttivät keskimäärin yli 20–25 prosenttia tuloistaan elintarvikkeisiin. Mutta jos maksajia löytyy, eihän se mitenkään pois suljettua ole.”
Maatalous ei kuormita ympäristöä yksin, ilkeyttään. Se tuottaa, mitä ostaja haluaa, ja toistaiseksi me ostajat olemme halunneet halpaa lihaa, ympäristöstä välittämättä.
Maailmalla luomuruoka on suuri buumi ja Yhdysvalloissa ja Britanniassa luomuun erikoistuneet kauppaketjut tahkoavat tulosta. Suomessa luomun osuus oli viime vuonna vain 0,9 prosenttia ruokaostoista ja toissa vuonna vain 6,4 prosenttia koko viljelyalasta.
Suomen maatalous on saattanut kompastua omaan myyttiinsä puhtaudestaan. Britit ja amerikkalaiset ostavat luomua, koska pelkäävät oman terveytensä vuoksi: ruokaskandaalit, kuten hullun lehmän tauti, saavat ihmiset hamuamaan puhtaampaa ruokaa itsekkäistä syistä. Suomalainen ruoka on välttynyt skandaaleilta, eikä ympäristö tai eläinten hyvinvointi tunnu motivoivan tarpeeksi lisäeurojen maksamiseen.
Toki moni myös epäilee luomua. Tutkimukset sen ympäristöeduista ovat ristiriitaisia, eikä luomukaan poista märehtijöiden metaanintuotos-ongelmaa.
Viimeinen oljekorsi: tiede.
Paukuttelevat lampaat ja lehmät jonossa, tohtori piikki kädessä jonon kärjessä. Sellainen visio tulee mieleen, kun lukee kuvausta Australiassa vuosituhannen vaihteessa alkaneesta tutkimuksesta, jossa lehmiä ja lampaita pistetään rokotteella, jonka toivotaan vähentävän niiden ruuansulatuksen mikrobien tuottamaa metaania.
Mielikuva on tietysti virheellinen. Oikeasti kyse ei ole märehtijöiden piereskelystä vaan röyhtäilystä.
Ja tutkimuksen tuloksistakin on vaikea ottaa selkoa. Vuonna 2001 hankkeesta uutisoitiin lehdissä ympäri maailman, sen jälkeen on ollut hiljaisempaa.
Mutta ei kun uutta kalaa koukkuun!
Tämän vuoden innovaatiojournalismin palkinnon voitti Maaseudun tulevaisuuden juttu, jossa kerrottiin laboratoriossa valmistettavasta keinolihasta. Tutkijat kasvattavat Hollannissa bioreaktorissa possun kantasolusta jauhelihaa muistuttavaa lihamassaa tulevaisuuden ruuaksi. Sitä varten ei tarvitsi kasvattaa uusia eläimiä.
Maailmalla syödään myös sieniproteiinista valmistettua quorn-nimistä lihan korviketta, ja kauppojen hyllyt notkuvat tietysti jo nyt erilaisista maitoa korvaavista soija-, kaura- ja kasvirasvatuotteista.
Suomessa taas on vireillä useitakin hankkeita, joilla nautojen lantaa pyritään hyödyntämään paremmin, jotta se ei jäisi ongelmajätteenä pelloille ja jotta voisimme vähentää keinolannoitteiden käyttöä. Yksi mahdollisuus on tuottaa lannasta biokaasua, toinen erotella lannan fosfori muotoon, jossa sitä kannattaa kuljettaa koko maan pelloille.
Tutkijat muistuttavat myös, että lannoitusasioissa me ihmiset voisimme katsoa myös omaan vessanpönttöömme. Ihmisen lanta kävisi pelloille ihan hyvin sekin, mutta nykyisin ihmisen tuottamiin jätevesiin yhdistyy muita, esimerkiksi raskasmetalleja sisältäviä jätevesiä.
Omia tuotoksiamme käytetään täällä hetkellä kompostoituina lähinnä kaupunkien puistojen ja tienpenkkojen lannoittamiseen. Tulevaisuudessa teknologian kehittyessä mekin saatamme osallistua ruokamme tuotantoon samalla lailla kuin alati vähenevät eläimemme.
Kaiken kaikkiaan tieteen ponnistelut tuntuvat kunnioitettavilta, mutta samalla hieman hölmöläisen hommalta.
Helpompi apu ongelmaanhan on jo tiedossa. Käydään Rymy-Eetussa vain viikonloppuisin.
*
Artikkelia varten on haastateltu kirjoituksessa mainittujen ihmisten lisäksi ravitsemusterapeutti Leena Toppista Kuopion yliopistosta sekä erikoistutkija Petri Ekholmia Suomen ympäristökeskuksesta.
Eri mieltä? Samaa mieltä? Lue kirjailija Joonas Konstigin lihansyöntiä puolustava juttu Lihan ilot (Image 12/2011) tästä.
