Rauli Virtanen palasi rikottuun Libanoniin – lähes tyhjiin kyliin on jäänyt ihmisiä, jotka eivät voi jättää karjaansa

Savuverho peittää Beirutin eteläisen kaupunginosan Dahiehin, kun aamulla ajamme edellisen yön pommitusten kohteeksi joutuneille paikoille.

Muita autoja ei täällä näy. Ei myöskään jalankulkijoita. Kymmenet tuhannet ihmiset ovat paenneet pommituksia muualle Beirutiin ja vuorille.

Astuessamme ulos autosta kuulemme yläpuolellamme jo niin tutun äänen, israelilaisen droonin surinan.

Vielä savuavan, täysin tuhotun kerrostalon vieressä on pommituksessa osittain tuhoutunut kauppa, jonka raunioista kaksi vihaista miestä kaivaa esiin irtaimiston jäänteitä.

Olen viikon sisällä toista kertaa Dahiehissa, tässä lähinnä shiiamuslimien asuttamassa esikaupungissa. Tämä on Hizbollahin tukialuetta, missä Israel on surmannut liikkeen johtajia Hassan Nasrallahista alaspäin.

Takavuosikymmeninä haastattelin täällä Hizbollahin edustajia sekä erästä miestä, jonka tapasin ensi kerran vuonna 1976. Nyt hän kertoo puhelimessa vaihtaneensa osoitetta, eikä nyt ole oikea hetki tavata. Hän pyytää kohteliaasti palaamaan asiaan sodan jälkeen.

Ajelemme pitkin katuja, joille on sinkoillut räjähtäneiden rakennusten kivimurskaa. Kaikkialla näkyy Hizbollahin lippuja sekä Nasrallahin ja muiden marttyyrien kuvia.

Parissa katuristeyksessä, lähes aavemaisen hiljaisuuden keskellä, partioi muutaman miehen ryhmiä. Miehet sanovat olevansa paikalla estämässä mahdollisia ryöstöjä nyt kun kaikki asunnot ovat tyhjillään.

He ovat Hizbollahin väkeä. Näissä olosuhteissa he suhtautuvat äärimmäisen epäluuloisesti kaikkiin vieraisiin alueella, jonne kenelläkään ei pitäisi olla mitään asiaa – paitsi kuljettajallani, joka Beirutin keskustaan muutettuaan käy tänne jääneessä asunnossaan aamuisin nopeasti suihkussa niin kauan kuin talo on pystyssä.

Olen kuvannut urani aikana kymmeniä poseeraavia sissiryhmiä, joista monet haluavat nykyisin vielä selfiet. Hizbollahin jäseniä tai muita Dahiehissa vielä olevia ihmisiä ei kuitenkaan saa kuvata. Täällä partion paikalle kutsuma mopomies, Hizbollahin edustaja, pyytää kohteliaasti saada puhelimeni ja passini, ja tutkii sitten kännykän kuvakansioita pyytäen minua poistamaan Dahiehista ottamani kuvat.

Hizbollah ei halua vihollisen näkevän ja tunnistavan ihmisten kasvoja tai pommien aiheuttamia tuhoja journalistien ottamien kuvien välityksellä, vaikka Israelin vakoilun huipputeknologia lienee yhtä tarkkaa kuin valokuvaajien otokset.

Eniten täällä pelätään Israelin laskuun toimivia vakoojia, kuten ”toimittajaa”, jolta löytyi USA:n, Ranskan ja Israelin passit.

Savu peittää Dahien kortteleita Israelin pommitusten jälkeen.

Marraskuun neljänteen päivään mennessä Israel oli tuhonnut 160 rakennusta Beirutin asuin- ja liikekortteleissa.

Tämä on neljäs kerta, kun todistan Israelin hyökkäystä Libanoniin. Näin tapahtui aikaisemmin vuosina 1978, 1982 ja 2006.

Pakolaisten Beirut

Länsi-Beirutin liikekeskus Hamra on tänään surullinen paikka. Suomalaisten turistien ja Unifil-rauhanturvaajien suosimat matkamuistokaupat ovat kiinni. Hiljaista on myös Commodore-hotellissa, missä majailin kesällä 1982 kun Israel pommitti rajusti Beirutia ja PLO:n johto ajettiin Tunisiaan.

Katuvieret ovat nyt täynnä etelästä tulleiden pakolaisten autoja, joiden ikkunoiden lävitse kulkija voi nähdä kaiken sen niukan omaisuuden, minkä evakot ovat lähtökiireessä saaneet mukaansa.

Kaoottisen katuliikenteen Hamrassa koulut ja vielä rakenteilla olevat talot ovat nyt pakolaisten suojina. Jo ennen tätä katastrofia kaduilla vaelsi ja kerjäsi satoja Syyrian sotaa paenneita lapsia ja perheitä.

Öinen Hamra on lohduton. Työttömät miehet, kauppiaat ja taksinkuljettajat, istuvat pimeällä katuvierellä pelaamassa, polttamassa vesipiippua ja odottamassa parempia aikoja. Katujen varsia peittävät valtavat jätekasat, joiden ympärillä nälkäiset kulkukissat etsivät syötävää. Hygienia romahtaa. Kolerasta on jo varoitettu.

On selvää, että moni on paennut Dahiehin pommituksia Hamraan, ja joukossa on Hizbollahin väkeä, joita Israel nyt metsästää. Se lisää Hamran vakioasukkaiden keskuudessa pelkoja kohteeksi joutumisesta. Siksi tulijoiden paperit tarkistetaan ja Hizbollahiin liittyvät henkilöt käännytetään tiehensä. Kukaan kun ei usko Israelin pommittavan Hamraa varovaisemmin kuin Dahiehia, jos Israel päättää eliminoida yhden Hizbollahin merkkihenkilön ja tuhota sen vuoksi kokonaisen kerrostalon.

Hamrassa nähtiin jo toissa viikolla välikohtaus, missä aikaisemmin hotellina toimineen rakennuksen omistaja pyysi poliisia häätämään ei toivotut pakolaiset.

Beirutin keskustassa, Marttyyrien aukion alueella, kohoaa Mohammad Al-Aminin hieno moskeija, se on Libanonin suurin.

Tapaan päivittäin aukiolla ja sen katuvierillä nukkuvia, avustuksia odottavia evakkoja.

Täällä kolme pakolaistyttöä, Fatima, 8, Leila, 8, ja Lulu, 5, istuvat katuvierellä olevan perheen nyyttikasan päällä. Tytöt kertovat todistaneensa pommituksia Dahiehissa, ja kuinka he yhä pelkäävät pommien ja droonien ääntä.

Historiallisen Baalbekin alueen evakko Hussein istuu täällä päivästä toiseen sinivalkoisessa raidallisessa paidassa, nojaten kyynärpäällään katukivetykseen lähes sanattomana, kyynelten valuessa hänen silmistään.

Tien toisella puolella 61-vuotias Karip Ali odottaa ohikulkijoilta almuja. Hänen t-paidassaan on jonkun tavaramerkin ironinen teksti ”Minulla on oma tarinani, entä sinulla?”.

Sitten aukion ylitse kävelee Ahmad, kädessään kahvipannu ja kuppi. Hän tarjoilee kahvin maassa huovan päällä istuvalle, liikkumarajoitteiselle vaimolleen Hananille. Hekin pakenivat Israelin pommituksia Dahiehista.

Kun siviilien kaoottinen pako Israelin pommittamilta alueilta, etelästä ja Dahiehista alkoi, niin tuhannet evakot majoittuivat erilaisiin katoksiin, telttoihin tai taivasalle Välimeren rantaa reunustavan kauniin Corniche -bulevardin varrelle.

Pakolaisten asumusten vierellä beirutilaiset miehet kalastavat päivittäin. Yksi heistä, sunnimuslimeihin lukeutuva Khalid sanoo, että hän ei ole ainoa sunni tai libanonilainen, joka on Israelin shiialaisiin kohdistaman sodan seurauksena ryhtynyt kannattamaan Hizbollahia keskusteluissaan ystäviensä kanssa.

Sisällissodan 1976 raja on ja pysyy Libanonissa

Kun vuonna 1976 raportoin Libanonin sisällissodasta, niin sodan kaupunki jakautui silloin ja sen jälkeen entistä selvemmin kristittyjen Itä-Beirutiin, muslimien Länsi-Beirutiin ja palestiinalaispakolaisen leireihin. Muistan, kuinka sotivat osapuolet hyväksyivät vain armenialaiset autonkuljettajat viemään meitä journalisteja kaupunkia jakavan epäluulon ja vihan ns. vihreän linjan ylitse.

Itä-Beirutin Ashrafiehissa olevan majapaikkani parvekkeelta kuulen päivisin droonien surinan ja joskus yöllä etäisen jylinän tai valonvälähdyksen, kun Israel pommittaa 15 minuutin ajomatkan päässä olevaa Dahiehia.

Tämä lähinnä maroniittikristittyjen asuttama alue on nyt melkoinen vastakohta Hamralle. Ravintolat, baarit ja muut palvelut toimivat, olkoonkin että liiketoiminta on jokseenkin kuollutta. Niin moni hyvin toimeentuleva on paennut täältä, ei niinkään sotaa vaan sodan taloudellisia seurauksia, näköalattomuutta ja mahdollista seuraavaa sotaa. Lähtijöillä, toisin kuin enimmäkseen köyhillä shiialaisilla, on ollut viisumi Eurooppaan tai Pohjois-Amerikkaan ja rahaa lentolippuun, josta syys-lokakuussa piti maksaa kolmisentuhatta euroa.

”Vieläkö sinä olet maassa”, on Itä-Beirutissa useimmiten esitetty kysymys, kun vanhat tutut kohtaavat ravintolassa tai kadulla.

Täällä ortodokseihin kuuluva Joseph ei peittele riemuaan ylistäessään Hizbollahin alueita pommittavaa Israelia.

Samaan hengenvetoon hän manaa meilläkin tutulla populistisella hokemalla harmiaan siitä, kuinka pakolaisille maksetaan parempia etuisuuksia kuin kunnon kansalaisille.

Rantabulevardin uima-altaalla vesipiippua polttava kristittyjen ryhmä kieltäytyy valokuvauksesta toteamalla ”fuck Hezbollah!”. Miehet sanovat odottavansa viisumia minne tahansa Eurooppaan.

Kristittyjen alueella ei pakolaisia näy, luukunottamatta joitakin hyvin varakkaita shiialaisia – sen jälkeen kun heidän paperinsa on huolella tarkastettu.

– Epäluulo, jopa viha shiialaisia kohtaan on kasvanut ihmisten pelätessä, että pakolaisten mukana tulee Hizbollahin väkeä ja Israelin iskut ulottuvat tännekin. Siinä on paljon myös rasismia. Monet pitävät shiialaisia likaisina, toisen luokan kansalaisina, eräs diplomaatti toteaa.

Niinpä Ashrafiehin alueella toimii nyt vapaaehtoisten järjestö ja katupartio, jonka tehtävänä on pitää shiialaiset evakot pois alueelta. Ryhmää johtaa kristittyjen Kataeb-puolueen edustaja Nadim Gemayel, jonka isä, Bashir Gemayel murhattiin täällä vuonna 1982, vain muutamaa viikkoa sen jälkeen kun hän oli aloittanut maan presidenttinä.

Monen tapaamani kristityn mielestä Hizbollah niittää nyt sitä, mitä se on kylvänyt ja vie Libanonin talouskriisiä entistä syvemmälle. Kaikki kristityt eivät kuitenkaan puhise pyhää vihaa Hizbollah-puoluetta tai liikkeen taistelijoita vastaan.

Suhtautuminen Israeliin jakaa Libanonin väestöä

Majapaikkaani isännöivä kristitty Michel on sodasta puhuessaan varsin suorapuheinen.

– En ole poliittisesti samaa mieltä Hizbollahin tai Hamasin kanssa. Tämä sotakaan ei ole muuttanut käsitystäni, jonka mukaan Israel on Jitzhak Rabinin murhan jälkeen tehnyt kaikkensa Oslon sopimusten romuttamiseksi, jotta palestiinalaiset eivät saisi oikeuksiaan. Tähänkin asti on aina ollut vain ajan kysymys se, milloin Israel jälleen tunkeutuu Libanoniin tai miehittää osan maastamme. Israel ei tunnusta tai kunnioita Libanonia yhteisönä, Michel sanoo.

Hamas ja Hizbollah ovat Michelin mielestä terroristeja silloin, jos ja kun ne hyökkäävät miehitetyiltä alueilta jo vetäytynyttä, rauhaan sitoutunutta Israelia vastaan.

Suomen Libanonin suurlähettiläs Anne Meskanen on seurannut täällä politiikkaa yli 30 vuoden ajan.

– Joissakin piireissä ollaan tyytyväisiä siihen, että Hizbollah on heikentynyt ja toivotaan, että se katoaisi kartalta, mutta mitään pro-Israel liikettä en ole täällä havainnut, hän sanoo.

Suhtautuminen kansanmurhasta syytettyyn Israeliin jakaa täälläkin hartaita kristittyjä Suomen tavoin.

Yli 20 arabimaahan arabiankielisiä ohjelmia lähettävän kristillisen tv-kanava SAT-7:n tähtijuontaja Marianne Daou on hyvin varovainen kommentoidessaan jännitteitä tässä 18 eri uskontokunnan maassa.

– Useimmat ystävistäni lähtivät jo maasta, ja mekin olisimme voineet mieheni Kanadan passin turvin viedä lapsemme rauhalliseen maahan, missä lapsen ei tarvitse käydä lävitse samoja traumoja kuin mitä Libanonin lapset ovat kokeneet. Päätimme kuitenkin jäädä ja luoda ihmisiin uskoa ja toivoa, Marianne sanoo.

– On hienoa nähdä solidaarisuus kristittyjen ja ei-kristittyjen välillä tässä maassa missä kotinsa menettäneistä 1,2 miljoonasta ihmisestä vain vajaat 200 000 on saanut majoituksen. Pakolaiset tarvitsevat ruokaa ja lääkkeitä sairaaloihin sekä psyykkistä apua traumatisoituneille lapsille.

Korostaessaan hengellisen tv-kanavansa epäpoliittisuuta Marianne puhuu Pyhästä maasta, eikä Israelista.

– Libanon on ainoa kristitty arabimaa, missä on ilmaisunvapaus ja uskonnonvapaus. Me emme hyökkää muita uskontoja vastaan. Meillä on ollut esimerkiksi ohjelma, joka kertoo Pyhän maan kristityistä nuorista, joilla oli kerran unelma, joka nyt on menetetty. Kaikki arabit kärsivät tällä hetkellä, Libanonissa, Pyhällä maalla, Syyriassa, Irakissa ja Jemenissä, hän sanoo.

Unifilin asema on vaikea

Palaan jälleen Etelä-Libanoniin, jonne tulin ensi kerran vuonna 1978 kun Israelin armeijan hyökkäys eteni aina Litani-joelle asti. Jututin tuolloin vasta perustettujen Unifil-joukkojen ruotsalaisia rauhanturvaajia. (Suomi liittyi Unifiliin vuonna 1982.)

Saidan kaupungin ohitettuamme maantie Tyrokseen on kuolemanhiljainen. Kuljettaja etsii katseellaan taivaalta ja vuorilta sodan merkkejä. Pommitusten savupilvet erottuvat maisemasta usean kilometrin päässä.

Pommitusten kohteeksi joutuneiden autojen vääntyneet rungot reunustavat tietä lähestyessämme historiallista Tyroksen kaupunkia. Sodan alkaessa tätä tietä pitkin pakeni valtava määrä autoja ja ihmisiä pohjoiseen. Silloin matka Beirutiin kesti toista vuorokautta. Nyt sen hurauttaa autioille teillä parissa tunnissa.

Lähes kaikki kynnelle kykenevät ovat jo lähteneet Tyroksesta evakkoon. Siellä täällä näen Hizbollahin ja toisen shiialaisen järjestön, Amalin marttyyrien kuvia.

Kaupungin rantabulevardilta katson veden ylitse kauas pommitusten täplittämille vuorille sekä rantaviivalle, jonka horisontissa ovat YK:n tukikohta Naqurassa ja Israel.

Pian mopolla paikalle kurvaava Hizbollahin edustaja pyytää nähdä paperimme ja komentaa sen jälkeen minua poistamaan ottamani kuvat kamerastani.

Haluan vielä käydä Tyroksen Rest House -hotellissa ja sen terassilla, mistä vuoden 2006 sodan aikana raportoin suorissa lähetyksissä YLE:n uutisille. Tällä kerralla kuvaaminen suljetulla hotellilla kielletään ja meitä kehotetaan poistumaan. Jotain on tekeillä.

Pari päivää myöhemmin Israel aloittaa Tyroksen pommitukset.

Libanonin Hessu

Paras tietolähteeni Etelä-Libanonissa on ollut kolmella vuosikymmenellä satojen suomalaistenkin rauhanturvaajien tuntema Hessu. Se ei ole hänen oikea nimensä, mutta kaikki täällä ryhtyivät kutsumaan häntä Hessuksi sen jälkeen, kun hän sai tuon nimen Unifilin suomalaisilta.

Rauhanturvaajien kielellä ”hessu” tarkoittaa myös Hizbollahin jäseniä, joihin Hessu ei lukeudu. Suomessa useita vuosia asunut Hessu on tehnyt työnantajalleen Unifilille monta hyvää palvelusta Pasi-panssariajoneuvojen kunnostamisesta lähtien tulkkaukseen ja johtotehtäviin erilaisissa huolto-operaatioissa.

Tällä kerralla tavatessamme hän junailee Beirutista mm. pesukoneen 200 suomalaisen rauhanturvaajan tukikohtaan. Nyt kun melkein kaikki paikalliset työntekijät, kuten siivoojat, ovat lähteneet perheineen evakkoon, rauhanturvaajat pitävät paikat siisteinä talkoohengessä.

Vuoden 2006 sodassa Hessu näytti minulle tuhoa kotinsa lähellä Shrifan alueella.

– Tämä on nyt erilaista sotaa siihen verrattuna. Siltoja ja teitä ei pommiteta ainakaan vielä, mutta kun hävittäjät iskevät täällä taloihin, niin siinä tuhoutuu valtava määrä naapuritaloja saman tien, Hessu kuvailee näkemäänsä.

Oman perheensä Hessu sai evakkoon Beirutiin ajettuaan pari päivää pohjoiseen kaaoksen keskellä. Nyt perheenjäsenet toivottavasti pääsevät Suomeen.

– Kylät ovat nyt lähes tulkoon tyhjiä, mutta sinne on jäänyt vielä ihmisiä, joilla on karjaa, jota he eivät voi jättää. Heillä ei ole varaa lähteä mihinkään tai vuokrata asuntoja, Hessu kertoo.

Monet ovatkin hakeutuneet YK-asemien vierelle oletettuun suojaan Israelin iskuilta.

– He nukkuvat siellä pellolla aivan suomalaisten ja ranskalaisten leirien aitojen toisella puolella, lehmien ja hevosten kanssa. Vanhat ihmiset ja lapset siellä kärsivät kovasti, Hessu kuvailee surullisena ja lisää, kuinka vainajia on edelleen myös pommitettujen rakennusten raunioissa.

Rauhanturvaajien liikkumisrajoitusten vuoksi paikallinen väestö ei saa suomalaisilta niin paljon tukea kuin aikaisemmin.

– Suomalaisten rauhanturvaajien CIMIC-tiimit auttoivat ennen sotaa etelässä aika paljon mm. kouluja ja kuntia sekä humanitaarista apua toimittavia järjestöjä, kuten mm. Punaista Ristiä. Nyt suomalaiset eivät pysty liikkumaan, mutta he ovat kuitenkin yhteydessä pelastus- ja avustustoimeen soittamalla ja kysymällä, mikä on hätänä. Voin libanonilaisena vakuuttaa, että suomalaisten toimintaa arvostetaan suuresti. Meidät muistetaan myös hädän hetkellä, Hessu sanoo ylpeänä.

Myös suurlähettiläs Anne Meskanen pitää Unifilin riepottelua kohtuuttomana.

– Arvostan tavattomasti sitä, mitä Unifil on saanut aikaan vaativissa olosuhteissa, enkä sanoisi, että se on tarpeeton joukko. Missä tilanteessa me olisimmekaan ilman Unifilia, Meskanen toteaa.

Libanonin valtio tuskin haluaa Unifilin lähtevän, koska se on luonut niin paljon työpaikkoja ja piristänyt taloutta maan köyhässä etelässä.

Suomalaisten tukikohta ”91” ei ole yhtä pahasti etulinjassa kuin monet muut Unifil-joukot, mutta lähimmät Israelin iskut ovat tulleet noin 150 metrin päähän, aiheuttaen onneksi vain paineaaltoja ja peltien irtoamisia.

Suomalaiset myöntävät, että joissakin paikoissa Hizbollahin aseita on varastoituna Unifilin asemien lähistölle, mutta ei sentään aidan viereen. Hizbollahin ja Hamasin ampumat raketit taas lentävät suomalaisten ylitse kauas kohti Israelia, ja niistä ilmeisesti vain yksi on matkan varrella pudonnut Unifilin alueelle.

Vielä alkuvuodesta Israel varoitti rauhanturvaajia kolmisen tuntia ennen iskuja, jotka oli tähdätty kilometrin päähän Unifilin asemista. Syyskuun lopun jälkeen Israel on antanut totaalisen varoituksen, ja rauhanturvaajat ovat siksi olleet suojissa lähes koko vuorokauden.

– Vaikka Israel ampuu lähelle, niin Unifil ei ole osapuoli. Toisin oli Afganistanissa, missä suomalaisia ammuttiin kohti, eräs asiantuntija kommentoi.

Hessu uskoo, ettei suomalaisilla sotilailla ole mitään hätää, vaikka Unifil oli lokakuun aikana 30 kertaa Israelin iskujen kohteena. Unifilin tiedottajan mukaan monet Israelin iskuista rauhanturvaajia kohtaan olivat tahallisia. Suomalaisten muistissa on kuitenkin vielä hyvin vuoden 2006 sota, jolloin Israel surmasi kapteeniluutnantti Jarno Mäkisen ja kolme muuta YK:n tarkkailijaa Khiamin tukikohdassa.

– Meidän leirin lähellä en ole nähnyt Hizbollahin sotilaiden toimintaa. Ohjuksia kyllä lentelee päittemme yli molempiin suuntiin. Suojassa saattaa mennä joskus koko päivä ja aseman sisällä ollaan koko ajan suojavarusteet päällä, Hessu kuvailee oloaan suomalaisten leirissä.

Rauhanturvaajien yhteydet kotiin eivät ihan joka päivä toimi nyt kun Israel on ampunut joitakin tukiasemia hajalle.

Suomalaisten huolto on kunnossa toisin kuin etulinjassa olevien indonesialaisten, nepalilaisten ja ghanalaisten joukkojen, joiden huoltoa Unifilin poistumista vaativa Israel on tietoisesti hankaloittanut.

Suomessakin käydyssä keskustelussa on Unifilin roolia tietoisesti ja tiedostamatta hämmennetty. Vaikka Israel tietää Unifilin mandaatin, se syöttää maailmalle narratiivia, jonka mukaan Unifil ei ole 15 vuoteen tehnyt mitään Hizbollahin aseiden poistamiseksi.

Unifilin mandaattiin se ei kuitenkaan kuulu, vaan toimeenpano kuuluisi Libanonin ja Israelin armeijoille, ja Unifil voisi vain valvoa ja avustaa.

Virallisesti muotoiltuna Unifilin tehtävänä on ”avustaa Libanonin väestöä luomalla sen vastuualueelle turvallinen ja vakaa ympäristö”. Keskeistä on Libanonin ja Israelin välisen ns. sinisen linjan valvonta, Libanonin asevoimien tukeminen ja väestön avustaminen mm. humanitaarisen avun toimittamisessa.

Kun Libanonin sisällissota päättyi vuoden 1989 Taifin sopimukseen, piti kaikkien aseellisten joukkojen luopua aseista Etelä-Libanonia puolustaneen Hizbollahin ollessa poikkeuksen.

Israelin vetäytyessä Etelä-Libanonista vuonna 2000, Hizbollah kuitenkin vastusti aseistariisuntaa, ja siitä tuli tavallaan valtio valtiossa.

– Kun tämä sota päättyy, niin silloin on järkevää keskustella siitä, mitä Unifililta halutaan. Surullista ja säälittävää on se, ettei diplomatiassa näy tällä hetkellä uskottavia ponnisteluja asian eteen. Mandaatin muutokseen New Yorkissa ei kukaan oikein usko. Kansainvälinen yhteisö haluaa lisätä Libanonin armeijan sotilaiden vahvuutta nykyisestä kolmesta tuhannesta 10 000 sotilaaseen Litani-joen eteläpuolella, mutta tämä ei tietenkään tapahdu hetkessä, sanoo suurlähettiläs Anne Meskanen.

Beirutissa Meskanen on pitänyt yhteyttä Hizbollahin poliittisen puolen kanssa.

– Hizbollahin edustajat ovat kertoneet minulle näkemyksensä ns. kultaisesta kolmiosta, jonka mukaan armeija, resistanssi ja kansa muodostavat peruselementit Libanonin puolustusstrategialle, hän sanoo Hizbollahin suunnitelmista.

Beirutilaisen yliopiston opettaja muistuttaa minua siitä, ettei Israel edes halua rajoilleen vahvoja armeijoita mainiten esimerkkinä Jordanian, Egyptin ja Syyrian, joiden reaktiot nykyiseen sotaan ovat olleet kaikkea muuta kuin Israelin turvallisuutta uhkaavia tai edes ärhäkkäitä.

– Lännen narratiivin mukaan Libanonin armeija on heikko, koska Hizbollah on niin vahva. Tosiasiassa Hizbollah on vahva, koska Libanonin armeija on niin heikko, hän sanoo.

Palestiinan liput vastarinnan merkkinä Israelin pommittaman kerrostalon raunioilla Beirutissa.

Libanon oli joskus Lähi-idän Sveitsi

Libanonia kutsuttiin Lähi-idän Sveitsiksi, kun kävin ensimmäisen kerran täällä helmikuussa 1975. Eurooppalaiset tulivat tänne jopa hiihtämään, ja Persianlahden sheikit pelasivat syntisesti rahansa Jouniehin Casino Du Libanissa. Merellisen Beirutin kauneus, ystävälliset ihmiset ja loistava ruoka tekivät minuunkin lähtemättömän vaikutuksen.

Eipä kulunut montaakaan vuotta, kun joku keksi Libanonillekin oman ”kun Jumala loi” -vitsin: ”Kun Jumala loi Libanonia, häneltä kysyttiin, miksi Libanon sai kaikkea, kuten vuoria, lunta, merenrantaa, kaunista säätä ja vehmautta? Miksi niin paljon hyvää yhdelle maalle? Jumala vastasi siihen: Näkisittepä vain, millaiset naapurit heille annan!”

– Olen 55-vuotias, enkä ole vieläkään oppinut ymmärtämään tätä maata, beirutilainen Ahmed kertoo minulle.

Monen libanonilaisen tavoin hän pitää naapurimaita – nyt on vuorossa Israel – syypäinä kaikkeen.

– Sen lisäksi tätä maata on johtanut ryhmä tyhmiä poliitikkoja, mafiat, jotka varastavat kansalta ja haluavat vain sotaa sodan jälkeen, hän lisää.

Suurlähettiläs Anne Meskanen sanoo lukeneensa vuosikymmenien aikana paljon Libanonista ja Lähi-idästä.

– Lukeminen kannattaa aina, mutta kaiken lukemisen jälkeenkään en tiedä, voiko Libanonia koskaan täysin ymmärtää. Aina kun luulee ymmärtävänsä, niin esiin tulee joku uusi tekijä, hän sanoo.

Meskanen toteaa, että diplomaattikunnassa on niitä, jotka rakastuvat Libanoniin, ja sitten on niitä, jotka haluavat heti pois.

– Minulla on viha-rakkaus suhde tähän äärimmäiseen kiehtovaan ja eriskummalliseen maahan. Rakastan avoimia, ystävällisiä ihmisiä, vuoristoa, merta, tuhansien vuosien vanhaa kulttuuria, jne.

Diplomaatti näkee myös kolikon toisen puolen.

– Libanonissa on valtavat tuloerot. Keskiluokka on supistunut ja köyhien joukko kasvanut. Lähtökohtaisesti ihmiset eivät ole samalla viivalla, vaan tulevaisuus määräytyy sen mukaan millaiseen perheeseen satut syntymään. Tasa-arvoon ja oikeudenmukaisuuteen on täällä vielä pitkä matka. Tämä on perinteinen patriarkaalinen maa, missä miehillä on enemmän oikeuksia ja naisilla vähemmän.

Libanon on aina ollut valtiollisten ja ei-valtiollisten toimijoiden taistelutanner, Suomen tavoin pieni maa karhun tai karhujen naapurissa.

– Pieni maa voi olla myös riski suurelle maalle, kuten täällä on käynyt. Iso veli Syyria miehitti maata vuosikausia, Israel on tehnyt tänne neljä invaasiota. Monilla mailla kuten Iranilla ja suurvalloilla on omat etunsa valvottavanaan koko tällä räjähdysherkällä alueella, Meskanen toteaa.

Iranin vaikutusvalta maassa on hänen mukaansa kasvanut Nasrallahin ja muiden Hizbollahin johtajien likvidoinnin jälkeen, johtuen myös sunnien ja kristittyjen heikentyneestä asemasta.

Hizbollah on ollut Iranin kruununjalokivi sen tukemien liikkeiden ketjussa. Iran onkin lähettänyt Libanoniin paljon rahaa ja aseita. Se taas on nostanut esille protestiääniä, joiden mukaan Iran puuttuu jo aivan liikaa Libanonin asioihin.

Meskanen uskoo Hizbollahin poliittisen siiven kanssa käymiensä keskustelujen perusteella, että liike pitää kiinni jo kolme vuosikymmentä sitten omaksumastaan kannasta, jonka mukaan sen päämääränä ei ole tehdä maasta Iranin kaltaista teokratiaa.

– Sellaiseen ei olisi täällä kannatusta. Hizbollah ei myöskään halua eskaloida sotaa, nyt kun suuri osa libanonilaisista pitää sitä osasyyllisenä tähän katastrofiin. Sodan eskaloitumisen myötä Hizbollah menettäisi sen vahvan aseman, mikä sillä on ollut Libanonin politiikassa, Meskanen arvioi.

Palestiinan kysymys on kaiken avain

Kun vuonna 1976 saavuin raportoimaan sisällissodasta Beirutin palestiinalaisalueelle, jouduin asemiesten ympäröimäksi vihaisen palestiinalaistaistelijan väittäessä, että olen se israelilainen, jonka hän oli nähnyt Jordaniassa syyskuussa 1970.

Viittaus oli ns. mustaan syyskuuhun, jolloin Jordanian kuningas Husseinin joukot ottivat yhteen maassa toimineiden palestiinalaisten PLO:n ja Fatahin joukkojen kanssa. Sodan päätteeksi Hussein pakotti palestiinalaiset Etelä-Libanoniin.

Moni libanonilainen on sitä mieltä, että palestiinalaisten tulo maahan aloitti epävakauden ja konfliktien kierteen, ja siitä lähtien ovat sen naapurit Israel ja Syyria sekaantuneet maan asioihin kerta toisensa jälkeen.

150 000 kuolonuhria vaatineen Libanonin sisällissodan (1975–1990) muistot elävät yhä vahvoina. Konflikti alkoi tuolloin kristittyjen ja palestiinalaisten aseellisten ryhmien yhteenottoina muslimien liittyessä palestiinalaisten puolelle.

Olen vuosikymmenien varrella tavannut täällä palestiinalaisia Jasser Arafatia myöten, ja käynyt ennen tätä matkaa mm. pohjoisen Tripolin alueella, jonne iäkkäimmät Israelin tieltä vuonna 1948 pakoon lähteneet ihmiset päätyivät. He joutuivat aluksi Jordaniaan, sitten Syyriaan ja Syyrian sodan jälkeen Libanoniin.

Sabran ja Shatilan pakolaisleireihin palaan nyt apein mielin kuultuani, että ihmisten ahdinko on uusien pakolaisten myötä vain kasvanut.

Sabra ja Shatila tulivat kuuluisiksi syyskuussa 1982 kun kristittyjen falangistien asemiehet surmasivat liittolaisensa Israelin hiljaisella hyväksynnällä parin päivän aikana lähes 3 500 pakolaista.

Tapaan vanhan tutun, 78-vuotiaan Kassem Ainan, jonka johtamaa Beit Atfal Assumoud -kansalaisjärjestöä suomalaisetkin ovat vuosikymmeniä tukeneet.

– Olemme olleet pakolaisina ja ilman ihmisoikeuksia jo 76 vuotta. Maamme ovat israelilaisten hallussa, ja katsokaa, mistä Israelin hallituksen ministerit tulevat? Puolasta, Sakasta, Venäjältä, Ranskasta. He, jos ketkä ovat miehittäjä. Yksi niistä taloista, joissa Netanjahu asuu, kuului aikaisemmin palestiinalaiselle lääkärille, Aina kertoo suuren Jerusalemin Kalliomoskeijaa esittävän taulun edessä.

Libanonissa palestiinalaiset ovat toisen luokan väkeä ilman kansalaisoikeuksia, ilman vahvaa poliittista tukea miltään isolta puolueelta.

Kaseem Aina viittaa ikäänsä ja sanoo, ettei hän usko koskaan pääsevänsä takaisin Palestiinaan.

– Olen kuitenkin optimisti. Jonain päivänä tämä neljäs Palestiinan ulkopuolella syntynyt sukupolvi palaa kotiinsa. Israelilaisten pitäisi olla viisaampia ja hyväksyä se, että voisimme elää yhdessä kuten teimme ennen vuotta 1948, hän sanoo.

Aina on pettynyt kansainvälisen yhteisön passiivisuuteen.

– Meneillään on kansanmurha, ja olen alusta pitäen sanonut, ettei tämä ole sota Hamasia vastaan, vaan sota palestiinalaisia vastaan. Kuinka kauan kansainvälinen yhteisö voi katsoa tätä. Maailmassa on 16 miljoonaa juutalaista, miten on mahdollista, että he pystyvät kontrolloimaan Eurooppaa ja Amerikkaa, Aina kysyy ja viittaa kaksoisstandardeihin ja länsimaiden intoon opettaa ihmisoikeuksia muille.

Kävelen Sabran ja Shatilan kaduilla ja kapeilla kujilla ja mietin, miten ihmeessä palestiinalaiset voivat näissä olosuhteissa ylläpitää toivoa vuosikymmenestä toiseen.

Kujilla ihmiset pysähtyvät katsomaan taivaalle nähdäkseen yläpuolella surraavan Israelin droonin. Sen ääni sekoittuu moskeijan rukouskutsuun.

Valtavat jätekasat kujilla kertovat pahenevasta hygienia- ja terveystilanteesta. Liput ja marttyyrien kuvat liehuvat tuulessa. Shatilan koulu on nyt täynnä pakolaisia.

Tapaamme Kassem Ainan järjestön tukeman perheen, joka on solidaarisesti majoittanut uusia pakolaisia kahden hengen huoneistoon, jossa nyt asuu 20 ihmistä.

Pienessä huoneessa kuvaan mahtuvat Raghad, Yasmin, Lilas, Ahed, Rimas, Darine, isoäiti Khaldieh ja Rasha. Ikkunattoman huoneiston vuokra on 150 euroa ja sähkölasku 30 euroa kuussa.

Perheet ovat paljolti eri järjestöjen hyväntekeväisyyden varassa.

– Etelästä tulleet pakolaiset menettivät lähtiessään työpaikkansa, ja nyt kun Beirutissa ei ole töitä, niin Unicefin ja YK:n UNRWA:n kaltaisten järjestöjen resurssit eivät tahdo riittää kaikkien auttamiseksi, Kassem Aina sanoo.

Onko Libanon matkalla kohti uutta sisällissotaa?

Päättäessäni haikein mielin kymmenennen Libanonin matkani jään pohtimaan, kuinka pahaksi tilanne täällä kehittyy, ennen kuin se kohentuu ja Libanon nousee jälleen Fenix-linnun tavoin sodan tuhkasta. Toistaako historia täällä itseään?

– Olemme nähneet sisällissodan ja monta minisisällissotaa. Joku voi kestää päivän, joku kuusi kuukautta, joku 15 vuotta, sanoo beirutilaisen yliopiston kristitty opettaja, joka ei halua niemeään julkisuuteen.

– Me emme tiedä, mitä huomenna tapahtuu, tai tänään iltapäivällä, tai Yhdysvaltojen vaalien jälkeen. Vain yksi asia on varma – tästä seuraa levottomuuksia, hän jatkaa pessimistisenä.

Opettaja nimittää Libanonin kristittyjä ”Netanjahun viidenneksi kolonnaksi” ja muistuttaa, että Hizbollah on poliittinen puolue, joka syntyi vuonna 1982 tapahtuneen Israelin toisen invaasion seurauksena.

– Nyt Netanjahu pyytää libanonilaisia auttamaan Israelia tuhoamaan Hizbollah. Toisin sanoen libanonilaisia pyydetään tuhoamaan toisensa, tai muuten Israel tuhoaa Libanonia Gazan malliin, hän arvioi.

Libanon on tullut tilanteeseen, missä kristittyjen puolella pähkäillään, olisiko Israelin heikentämä Hizbollah nyt lyötävissä. Aseita Hizbollahin vastustajilla varmasti on, ja niitä järjestyy vaikka Saudi Arabialta sekä välikäsien kautta lännestä ja Israelilta. Houkutus on suuri.

– En usko, että pärjäisimme siinä sodassa. Kaikki tuntemani nuoret miehet ovat jo lähteneet maasta, eivätkä he halua palata sotimaan. Meitä nuoria miehiä on tälläkin kadulla jäljellä vain kourallinen, sanoo kristittyjen Itä-Beirutissa jututtamani nuori kauppias.

Vastavirrassa on suuri osa libanonilaisia, jotka ovat sitä mieltä, että nyt on aika tukea Hizbollahia röyhkeätä Israelia vastaan ja päättää myöhemmin, mikä Hizbollahin rooli voisi olla.

Kylmä fakta on se, että lähes neljännes Libanonin väestöstä on evakossa, heistä suurin osa shiialaisia. Se lisää jännitteitä kahden muun suuren väestöryhmän, maroniittikristittyjen ja sunnimuslimien alueilla.

– Olen parin vuoden aikana oppinut paljon resistanssista. Sehän nähdään yksioikoisesti niin, että Hizbollah on pelkästään terroristijärjestö, mutta niinhän asia ei ole. Hizbollahilla on paitsi sotilaallinen siipi, niin myös täysin laillinen poliittinen puolue, joka ei ole terroristilistalla, suurlähettiläs Anne Meskanen lisää.

Hän ei usko, että Hizbollahin tai Hamasin kaltainen ideologia voidaan kukistaa.

– Niillä on niin paljon kannatusta omiensa keskuudessa. Monet meistä ovatkin sanoneet, että mikäli liikkeet tuhotaan, niin tilalle tulevat vielä radikaalimmat voimat.

Meskanen sanoo, ettei hän ole sitten 1990-luvun nähnyt Libanonia näin jakautuneena ja pitää vakavien väestöryhmien välisten yhteenottojen vaaraa mahdollisena.

Libanon on rikki

Beirutin Amerikan yliopiston yhteydessä toimivalla klinikalla kliinisen psykologian asiantuntijana toimiva Dinah Aina avaa minulle ihmisten tunnetilaa.

– Tämä on enemmänkin sotaa siviilejä kuin Hizbollahia vastaan. Sodan säännöt on rikottu, eivätkä ihmiset tunne olevansa turvassa missään, eivät edes sairaalassa, kirkossa tai moskeijassa. Siviiliväestön terrorisointi on johtanut valtavaan turvattomuuteen, olivatpa ihmiset sitten suorasti tai välisuorasti sodan piirissä. Ihmisten psyykeen vaikutta se, että he näkevät kaikkialla vain menetystä ja kärsimystä, ilman mitään ulospääsyä ja toivoa, Aina sanoo.

Hän sanoo nähneensä, kuinka yhteiskunta polarisoituu ja yhteisöllisyys särkyy ihmisten ottaessa kantaa sotaan.

– Rohkaisevaa vastavirtaa on kuitenkin samaan aikaan kasvava solidaarisuus ja yhteisöt, joissa ihmiset jakavat yhteiset arvonsa. Se on osa parantumista ja selviytymistä, hän analysoi.

Vaikeimmin traumatisoituneita, itsemurhan partaalla olevia libanonilaisia auttava Aina muistuttaa, miten vaarallisen huteralle pohjalle tämä uusin katastrofi tuli.

– Libanonia on koetellut finanssikriisi, talouden romahdus, covid, hirvittävä Beirutin satamaräjähdys, lokakuun 2019 kansannousu, eli kriisi toisensa jälkeen. Kaiken seurauksena maastamuutto ja aivovuoto, jonka seurauksena noin kolmannes terveydenhuollon väestä on lähtenyt maasta, mikä taas on lisännyt tänne jääneiden työkuormaa ja burnoutia”, hän luettelee.

Dinah Aina kertoo psykoterapeuttina havainneensa vaikeasti traumatisoituneista asiakkaistaan piirteitä, jotka antavat toivoa.

– Ne, jotka ovat jääneet maahan, ovat päättäneet pistää kampoihin ja vastustaa lähes isänmaalliseen henkeen historian toistumista. Myös spiritualismi ja hengellisyys ovat kasvaneet ihmisten etsiessä tarkoitusta elämälleen. Kun traumatisoitunutta ihmistä uhkaa sotatilanne, kun joku yrittää tappaa sinut, se johtaa luonnollisesti vastarintaan ja haluun selviytyä väkivallasta. Se työntää itsetuhoiset ajatukset syrjään. Itsemurhien määrä on nyt laskussa, usko tai älä!, hän sanoo.

– Tilanne Libanonissa olisi vielä pahempi, jos kukaan ei auttaisi ketään. Hyviä ja huonoja asioita tapahtuu samaan aikaan.

Korjattu Hizbollahin kirjoitusasu 20.11.