Suurlähettiläs Anne Meskanen juoksee Beirutin kaduilla, joiden varsilla pakolaiset leiriytyvät: ”Minulle he ovat evakoita – isäni oli Karjalan evakko”

Suomen Libanonin suurlähettiläs Anne Meskanen tunnetaan ”no nonsense – ei mitään tyhjänpäiväisyyksiä” -diplomaattina, suoran toiminnan henkilönä.

– Minulla ei ole mitään vaikeuksia olla suorapuheinen, mutta kirosanat voit poistaa haastattelusta, hän evästää lounashaastattelussa.

Ei siis mitään virallisia pönötyskuvia Suomen lipun tai suurlähetystön leijonavaakunan vieressä, vaan mieluusti vaikka juoksukuvia Beirutin kaduilta, missä hän on juossut maratonin 14 eri puolilla maailmaa juostujen maratonin lisäksi.

– Afganistanissa, missä juoksin mm. Bamiyanin maratonin, minulla oli loistavat suomalaiset turvamiehet, jotka sallivat sen. EU-hommissa Bagdadissa se ei olisi tullut kuuloonkaan tiukkojen ja byrokraattisten turvajärjestelyjen takia, Meskanen nauraa.

Meskanen juoksee Beirutin katuja kolme, neljä kertaa viikossa töiden jälkeen. Yhtenä viikonlopun päivänä hän käy ystäviensä ”Born to hike” -ryhmän kanssa patikoimassa eri puolilla Libanonia parinkymmenen kilometrin lenkin vuorimaisemissa. Toisena vapaapäivänä hän ui meressä yhteensä parisenkymmentä kilometriä.

– Uinti on parasta liikuntaa ja kuntoutumista, varsinkin nyt kun selkäni välilevy on murskana, ja maratonit ovat hetkeksi jääneet väliin. Nyt juoksu tuntuu paremmalta ja ehkä jo ensi vuonna juoksen puolimaratonin, hän sanoo.

Meskanen syntyi ja kasvoi Köyliössä, missä hän juoksi kilpaa pitkien matkojen lajeissa ja hiihti. Maratonista hän kertoo innostuneensa ollessaan diplomaattina Syyriassa.

Täällä pommitusten ja Israelin droonien jatkuvan surinan täyttämässä Beirutissa juoksu, patikointi ja uinti eivät kuitenkaan ole pelkkää huvia Meskaselle, joka ei ole vähään aikaan pitänyt varsinaisia lomia.

– Jotkut diplomaattikollegat pysyvät näissä oloissa neljän seinän sisällä ja hoitavat asioita skypen välityksellä. Minä tulisin hulluksi, jos jäisin kotiin.

Meskasen kansainvälistyminen alkoi nuorena Pariisissa asuessa, ja sitten Brysselissä, missä hän kirjeenvaihtajana seurasi mm. EU-asioita.

– Vuonna 1996 pääsin myöhään valmistuneena maisterina ulkoministeriön diplomaattikursseille. Alku oli vaikeata, mutta kun sitten pääsin ensimmäiselle ulkomaankomennukselle Romanian Bukarestiin, huomasin, kuinka mielenkiintoista työ ulkomailla on.

Romanian jälkeen Meskanen työskenteli Suomen YK-edustustossa New Yorkissa keskittyen Lähi-idän asioihin.

– Se oli toisen intifadan ja Irakin sodan aikaa, ja innostuin heti Lähi-idän problematiikasta. Sitten kolmen vuoden Suomessa olon jälkeen pääsin neljäksi vuodeksi Syyrian Damaskokseen, missä toimin Suomen suurlähetystön ministerineuvoksena.

Syyria oli aluksi arabikevään kuohuilta säästynyt turvallinen paikka ja Meskanen kertoo juosseensa paljon Kuneitran ja Hermon-vuoren alueille ilman huolen häivää.

– Kaikki muuttui keväällä 2011 kun sota alkoi ja meidän diplomaattien liikkumatila kapeni monien ulkomaalaisten jo evakuoituessa, Meskanen kertoo.

Sitten oli vuorossa sodasta toipuva Kosovo, joka oli Meskasen ensimmäinen edustuston päällikköpaikka neljäksi vuodeksi eteenpäin.

– Pidin työstäni siellä, koska toiminnan komponentit olivat hieman samanlaisia kuin myöhemmin Afganistanissa ja nyt täällä Libanonissa, eli kehitysyhteistyöhankkeita ja yhteistyötä sotilaiden kanssa.

Meskanen muistelee, miten helppoa Kosovossa oli toimia jo senkin vuoksi, että Suomella oli siellä hyvä maine presidentti Martti Ahtisaaren vuoksi.

– Meillä oli silloin mittava kehitysyhteistyösalkku ja pääsin käsiksi töihin, joissa tulos näkyi. Kosovossa oli kova touhu päällä ja se sopi minulle, koska diplomaatti-illalliset eivät kiinnosta minua pätkääkään.

Afganistaniin Meskanen valittiin suurlähettilääksi vuonna 2015. Halukkaita ulkoministeriöläisiä Kabuliin ei paljon ollut, sillä se oli ns. ”hardship” paikka.

– Vaikka Afganistanissa ei ollut liikkumisvapautta, niin työ siellä oli Kosovon ja Libanonin tavoin kiinnostavaa ja mielekästä, koska sielläkin minulla oli iso kehitysyhteistyösalkku, yhteistoiminta Resolute Support eli RS-operaation kanssa ja koko poliittinen agenda. On pakko myöntää, että koska haluan nopeita tuloksia, niin minulla oli siellä vaikeuksia pitää itseni aisoissa, Meskanen nauraa ja vakavoituu puhuessamme siitä, mikä kaikki meni pieleen Afganistanin ollessa nyt maailman suurimman naistenvankilan.

– Se maa on hirvittävän köyhä, ja sitten se määrä rahaa, mitä sinne syydettiin kansainvälisen yhteisön toimesta, ja ne tulokset mitä sillä rahalla saatiin, niin kyllä ne aikaansaannokset olivat todella vähäisiä. Mitään kestävää ei oikein saatu aikaan, ei edes naisten oikeuksien saralla, johon Suomikin panosti.

Meskanen on monen muun Afganistan-tuntijan mukaan samaa mieltä siitä, että kansainvälinen yhteisö teki alun perin virheen sulkiessaan talebanit prosessin ulkopuolelle, ottaen huomioon, että talebanit ovat niin sanotusti osa Afganistanin dna:ta.

– Afganistanissa mentiin yksi askel eteenpäin ja nyt kaksi taaksepäin. Kun nykyinen politiikka ei näytä tuottavan tuloksia Afganistanin sisällä, olisi järkevää olla jollain tavalla yhteyksissä Talebaniin ja vaikuttaa sitä kautta, Meskanen toteaa tilanteesta, jossa vain harvalla EU-maalla on diplomaattinen edustusto Kabulissa.

Kabulin jälkeen Meskanen otti virkavapaata ulkoministeriöstä halutessaan lähteä siviilikriisinhallintaoperaatioon Irakin Bagdadiin.

– Siellä toteutettiin turvallisuussektorin uudistusta, ja se työ oli aika lailla erilaista kuin nämä ulkoministeriön diplomaattihommat.

Meskanen sattui olemaan Irakissa covid epidemian aikana, ensin EU:n edustuston varajohtajana ja sitten päällikkönä. Liikkumaan ja juoksemaan tottuneelle Meskaselle se oli kova paikka. Covid ja täysin ylimitoitetut turvatoimet sekä byrokratia jäivät hänen mieleensä mielenkiintoisen työn ohesta.

– Vaikka Irak on miesvaltainen, patriarkaalinen yhteiskunta, jossa ei ollut niin helppoa toimia kuin Libanonissa, oli hienoa toteuttaa operaatiota, joka yritti voimaannutta turvallisuuspuolella työskenteleviä irakilaisia naisia, hän sanoo.

Kaksi vuotta sitten Meskanen otti tyytyväisenä vastaan Suomen Libanonin suurlähettilään paikan. Toimintakenttään kuuluvat hänelle myös entuudestaan tutut Syyria ja Jordania.

Meskanen arvostaa työnantajaansa siitä, kuinka tärkeäksi ulkoministeriö näkee kehitysyhteistyömäärärahojen panostuksen Libanoniin. Täällä Suomi satsaa Meskasen johdolla varsinkin naisiin ja tyttöihin.

– Siviili-sotilasyhteistyön (CIMIC) rahat tulevat ulkoministeriöstä ja meillä on loistava yhteistyö Suomen Unifil-joukkojen kanssa. Eivät ne jääkärit siellä etelässä pelkästään partioi, vaan tekevät siviilipuolella erinomaista työtä, Meskanen kehuu rauhanturvaajia, jotka tosin nyt ovat suuren osan päivästä suojissa.

– Totta kai olen huolestunut suomalaisten sotilaiden turvallisuudesta ja olen lähes päivittäin puhelinyhteydessä everstiluutnantti Jukka Honkoseen. Kyllä siellä etelässä kaikilla on ollut hyvät fiilikset koko vuoden ajan, ja myös nyt kun tämä konflikti on eskaloitunut. He ovat niin hyvin koulutettuja miehiä ja naisia, etten usko heillä olevan minkäänlaista syytä paniikkiin. Palveluksen keskeyttämisistäkään en ole kuullut.

Moni kysyy, miksi Anne Meskanen haluaa asua Beirutissa, Kabulissa, Bagdadissa jne. Kaikesta päätellen häntä ei pelota.

– Pahinta kaikkialla näillä alueilla on toki liikenne.

En ole koskaan tuntenut kokenut oloani turvattomaksi täällä Libanonissa, missä olen käynyt vuodesta 1992 lähtien. Kosovossa oli satunnaisia kahakoita, kun kävin pohjoisessa, missä meillä oli hanke.

– Ei näitä hommia voi tehdä, jos pelkää. Ei voi olla jossain Afganistanissa, jos pelkää, silloin siitä tulee liian vaikeata.

Kabulissa tuli muutama iso isku, ja kotini ovet ja ikkunat tulivat sisään, mutta onneksi olin aamuvirkkuna jo töissä, kun kuulin jysähdyksen. Kun menin koitiin, niin teippasimme turvamiesteni kanssa makuuhuoneeni ikkunat viltillä, jotta pystyin nukkumaan ilman että linnut tulivat sisään, Meskanen muistelee.

– Kabulissa oli pakko olla varuillaan, eikä minnekään voinut mennä ilman turvamiehiä tai lähisuojaa.

Beirutia Meskanen ei ainakaan vielä pidä yhtä vaarallisena kuin Kabulia tai Bagdadia. Siksi hän ei kuljeta kypärää ja luotiliivejä minnekään vaan ne lojuvat suurlähetystön kaapissa.

– Minulla on myös niin hyvät unenlahjat että nukun vaikka rautatieasemalla, hän sanoo.

Kun perjantai-iltana Meskasen ja hänen ystäviensä kantapubiin saapuva nuori hollantilainen diplomaatti kysyy, miten suomalaisten diplomaattien perheiden evakuointi on sujunut, Meskanen vastaa iloisesti, että Suomella ei ole sitä ongelmaa, koska kaikki lähetystössä ovat sinkkuja.

– Meillä lähetystössä turva-asiat ja suojavarusteet ovat olleet edeltäjieni ansiosta kunnossa jo vuosikausia. Nyt on myös kaikki evakuointisuunnitelmat päivitetty ja harjoiteltu. Sellainen kaaos ja paniikki, mikä nähtiin Kabulissa elokuussa 2021, ei tule ulkomaalaisten osalta toteutumaan täällä, Meskanen vakuuttaa.Eläkkeellä varmaan jatkan vapaaehtoistyötä mm. palestiinalaisten ja kurdien parissa, sanoo Meskanen

Pessimistit ovat jo spekuloineet nykyisen sodan ajavan Libanonin uuteen sisällissotaan. Siihen Meskanen ei ihan vielä usko, mutta…

– Olen nähnyt polarisoitumisen ja eskaloitumisen jatkuvan tämän kahden vuoden aikana. Kaaoksen vaara on ihan oikeasti olemassa, kun huomaa eri väestöryhmien välisten jännitteiden kasvavan päivittäin.

Anne Meskasessa on aimo annos maailmanparantajaa ja suurlähettiläänä hän uskoo pystyvänsä tekemään paljon.

– Mielenkiintoiset työt vetävät minua tällaisiin paikkoihin. Kosovossa, Afganistanissa ja nyt Libanonissa, eli ne ovat kehitysyhteistyösalkku ja yhteistyö meidän sotilaiden kanssa. Se on antoisaa.

Meskanen kertoo, kuinka Suomi täällä ja myös Jordaniassa auttaa esimerkiksi heikoimmassa asemassa olevien lasten kouluun pääsyä, syyrialaisia pakolaisia, Palestiinan pakolaisia, jne.

Siinä missä nykyinen hallitus leikkaa kehitysyhteistyöhankkeita, Meskanen saa omat, mm. YK:n järjestöjä (UNHCR, Unicef, UNDP) tukevat projektinsa lävitse koskemattomina. Lieneekö yhtenä syynä hyvin perusteltujen ehdotusten lisäksi se, että eräät tahot Suomessa katsovat aiheelliseksi auttaa paikan päällä ihmisiä, jotka muuten yrittäisivät pyrkiä Suomen ja muun Euroopan ”riesaksi”.

– Tämä on minun missioni ja mahdollisuuteni auttaa köyhiä ja heikkoja, koska suurlähettiläänä pystyn omalta osaltani vaikuttamaan ohjelmiin. Eläkkeellä varmaan jatkan vapaaehtoistyötä mm. palestiinalaisten ja kurdien parissa, sanoo Meskanen, joka on tukenut täällä kahta palestiinalaista kummityttöä. Toinen heistä on jo aikuinen.

– Kun olen nähnyt nämä niin heikoissa kantimissa olevat palestiinalaisleirit, mietin usein, mistä he ammentavat sen toivon. Libanonissa yksikään merkittävä poliittinen ryhmä ei halua antaa kansalaisoikeuksia palestiinalaisille. Siihen asti palestiinalaiset ovat tuomittuja toisen luokan kansalaisten asemaan.

Lumoavan, mutta niin kovia kokeneen Beirutin iltahämärässä Meskanen juoksee pitkin rantabulevardia, jonka varrelle sotaa paenneet perheet ovat pystyttäneet suojia tuulen, sateen ja lähestyvän talven varalle.

– Minulle he ovat evakoita. Isäni oli Karjalan evakko, hän painottaa.