Ruotsalaiskirjailijan muistelmateos näyttää, mitä ruoka oikeasti merkitsee
Toisin kuin ruokakirjat yleensä, tämä teos ei jää pelkästään pintatasolle kuvailemaan makuja, elämyksiä ja fiiliksiä, Venla Rossi kirjoittaa kolumnissaan.
En ole varma, minkä ikäisenä lopullisesti hurahdin ruokaan, mutta nykyään se on asia, jota ajattelen arjessani eniten. Niin taitavat tehdä monet muutkin. Ruoka on viimeisen parinkymmenen vuoden aikana vallannut tilaa eri taiteenlajeilta ja harrastuksilta paitsi mediassa ja somessa, myös keskiluokkaisten ihmisten rahan- ja ajankäytössä. Menneisiin vuosikymmeniin verrattuna lähes kaikki tämän ajan ihmiset ovat foodieita.
Siksi on vähän outoa, että ruuasta ei juuri puhuta, siis kunnolla.
Somessa esitellään toki hienoja annoskuvia. Mediassa keskitytään resepteihin, ravintola-arvioihin ja vinkkeihin. Välillä tehdään tutkivaa journalismia siitä, millä kalatiskillä on eniten bakteereita. Nykykirjallisuudessa ruoka mainitaan usein, mutta aika pieneen rooliin se yleensä jää. Ruoka nousee esiin, kun on tarvetta kuvailla henkilöhahmoa tai miljöötä yksityiskohtien kautta tai kun haikaillaan nostalgisesti mennyttä maailmaa. Syömishäiriöiden kuvaukset taas muistuttavat usein toisiaan. Niissä kyse on kontrollista ja kehosta, ei ruuasta sinänsä.
Lastenkirjallisuus on tässä mielessä poikkeus. Kun maailmaa katsotaan lapsihahmon silmin, hahmotetaan usein paljon selkeämmin, mitä ruoka oikeasti merkitsee: vaaraa, turvaa, lohtua, rakkautta ja huolenpitoa tai lähes hurmioon vievää aistinautintoa.
Ruuan avulla ihmiset yrittävät sanoa toisilleen asioita, ja välillä jopa onnistuvat.
”Toisin kuin ruokakirjat yleensä, tämä teos ei jää pelkästään pintatasolle kuvailemaan makuja, elämyksiä ja fiiliksiä.”
olen itsekin tehnyt paljon keskinkertaista ruokajournalismia. Ennen kaikkea siksi, että ruoka on hirveän vaikeaa: se ei taivu helposti sanoiksi. Siksi olin niin onnellinen, kun luin ruotsalaiskirjailija Karolina Ramqvistin äskettäin suomeksi ilmestyneen muistelmateoksen Leipää ja maitoa.
Omaelämäkerrallinen kirja (jonka itse luokittelisin kyllä autofiktiiviseksi romaaniksi enkä tieto- tai muistelmakirjaksi) kertoo tarinan perheestä ja sukupolvista, mutta tekee sen ruuan kautta. Kyseessä on oikeastaan gastronominen omaelämäkerta, joka laajenee myös kuvaukseksi suvusta ja luokkanoususta. Toisin kuin ruokakirjat yleensä, tämä teos ei jää pelkästään pintatasolle kuvailemaan makuja, elämyksiä ja fiiliksiä.
Päinvastoin: se näyttää, miten usein kärsimys ja syöminen ovat kiinteässä yhteydessä toisiinsa. Ei ”lohturuoka” ole oikeasti mikään iloinen asia.
”Letut edustavat vaaraa, hylkäämistä.”
leipää ja maitoa -teoksen kertoja kirjoittaa siitä, kuinka hänen äitinsä jätti hänet pikkulapsena usein yksin koko illaksi tai jopa yöksi. Korvaukseksi siitä äiti paistoi aina tyttärelleen lettuja ja ripotteli niiden päälle runsaasti sokeria. Kertoja ei halua lettuja mutta ei voi olla syömättä niitä. Letut edustavat vaaraa, hylkäämistä. Silti ne ovat vastustamattomia.
Sitten hypätään aikuisuuteen. Lettuja yksin ahmivasta lapsesta on tullut aikuinen, joka etsii ruuasta edelleen samaan aikaan pakopaikkaa ja yhteyttä muihin.
”Tunsin itseni metsästäjä-keräilijäksi tutkiessani ruokakaupan ja ruokakomeromme hyllyjä. Ruoan ostaminen, valmistaminen ja syöminen liittivät minut osaksi muita ihmisiä ja jotakin ikiaikaista ja auttoivat minut irti silloisesta olotilastani. Ne tarjosivat hengähdystauon ajatuksistani, tunteistani ja velvollisuuksistani.”
Samaistun tässä melkein kaikkeen. Teen työkseni abstrakteja asioita, jotka häviävät tyhjyyteen. Työstäni puuttuvat usein liike ja aistit, sillä yksinäinen tietokoneen näpyttely on paitsi kliinistä, myös staattista. Siksi on niin mukavaa mennä keittiöön ja alkaa kuoria sipuleita.
Ramqvist kuvailee myös sitä, millaista on kokata omalle lapselle. Koska vanhemman tehtävä on pitää lapsi elossa, liittyy ruoka kuvioon aina ja koko ajan. Sille annetut merkitykset vaihtelevat. Aika moni vanhempi voinee kuitenkin samastua siihen, että ei ole ihan sama, mitä lapselle syötetään. Niin Leipää ja maitoa -kirjan päähenkilökin ajattelee. Koska hänen isoäitinsä valmisti hänelle aina riisivanukasta, hän haluaa opettaa myös tyttärensä rakastamaan tuota omituista, vanhanaikaista ruokalajia.
”Ajattelin, että voisin siten kertoa tyttärelleni isovanhemmistani ja samalla itsestäni jotakin sellaista, mitä hänen olisi hyvä tietää mutta mitä en muuten osannut välittää – en itsekään ollut varma, mitä se oli.”
Käy tietenkin niin, että tytär kieltäytyy edes maistamasta outoa riisimössöä.
Niinpä käsillä on jälleen tilanne, jossa ruualla on valtavan suuri merkitys mutta henkilöillä ei ole mitään keinoa kertoa toisilleen, mikä se on. Minä ajattelen, että meidän arkemme on täynnä sellaisia. Karolina Ramqvistin avulla voimme ehkä tunnistaa niistä edes muutaman.
Karolina Ramqvist: Leipää ja maitoa (Gummerus, 2024)
