Leijonien päävalmentaja töpeksi pahoin – tyly löyly seurasi: "Samperi soikoon! Mikä kumma siinä on?"

Leijonat kohtasi Karjala-turnauksen kolmannessa ottelussa Tre Kronorin. Isänpäivän peli päättyi ruotsalaisten voittoon maalein 4–2. Turnauksen avausottelunsa Suomi hävisi Sveitsille lukemin 3–1 ja voitti toisessa pelissään Tšekin 4–2.

Ensimmäinen erä

Samperi soikoon! sanon. Mikä kumma siinä on Antti Pennasella, että hänen pitää lähettää Leijonansa pelaamaan joukkueensa ottelun alussa ripauksen liian nopeasti pystyyn!? En ymmärrä, en hyväksy.

Opetan: Aina, kun toinen puolustaja saa kiekon omalla puolustusalueella ja etenee vähänkin eteenpäin, pitää toisen puolustajan vähintäänkin ounastella tarjoavansa pelin alle paikkaa saada pientä pudotuskiekkoa. Nyt näitä ei nähty kertaakaan ensimmäisessä erässä.

Tuo tuollainen paljastaa minulle välittömästi, että pystyyn on lähetetty viisikot pelaamaan. Ei ihme, että ottelun alku oli totaalisesti Ruotsin. Todellista modernisoitua Meidän peliä olisi se, että kiekollinen pakki voi jännittää jousta ja joko kipaista pystyyn tai sittenkin palauttaa.

Vastaavasti Tre Kronor piti kaikki pelaamisen optiot ja rytmit koko ajan auki. Ruotsi pakotti Suomen ottamaan jäähyn ja teki ylivoimamaalin 1–0.

Yli keskialueen hyökätessään Leijonilla ei ollut järjestelmällisesti leveyttä. Tuo on seurausta siitä, kun osaan hyökkäyksistä laitureiden oli viljeltävä ylijuoksuja, osaan tuli pitää peli leveänä. Jonkin Florida Panthersin hyökkääjät osaavat tehdä noissa tilanteissa koko ajan oikeita pelitilannevalintoja, nopeassa maajoukkueturnauksessa yhtälö on mahdottomuus.

Minä panen hyvin selkeästi ensimmäisen erän tapahtumat ja ruotsalaisten 2–1-johdon päävalmentaja Pennasen ja hänen esikuntansa piikkiin. Tre Kronorin päävalmentaja Sam Hallam ei ollut pyytänyt pelaajiaan pelaamaan nopeasti tai hitaasti vaan sitä, mitä milloinkin peli tarjoaa pelaamaan. Panen pääni pantiksi, että Pennanen taas oli vähintäänkin vihjannut pelaajilleen kiirehtiä pelaamista etelä-pohjoinen-suunnassa.

Suomen ensimmäisen erän lopun kavennusmaalin alla pelattiin viivelähtö ristipistoineen lavasta lapaan: Vili Saarijärvi-Mikko Lehtonen-Eemil Erholtz. Maalissa kapellimestarina toimi Sami Vatanen veiveineen ja viimeistelijänä Toni Rajala, joka sai laittaa tyhjiin. Vatanen muuten pelasi kuin pelasikin nousjohteisen turnauksen. Toisin kuin aiemmin sanoin, hänen ovensa olympia-Leijoniin ei ole kiinni.

Oudoksun sitä, ettei Leijonat lähtenyt alusta asti rytmittämällä rytmittämään hyökkäämistään. Tämä on se osa-alue, jossa niin Jukka Jalosen edeltäjä Lauri Marjamäki kuin seuraaja Antti Pennanen ovat ymmärtäneet Jaloseen verrattuna valmentamisen väärin. Ei ole mitään kuviteltavissa olevaa perusteltua syytä rajata pelisuunnitelmalla pois jotakin pelaamisen laajasta Meidän pelin repertoaarista. Rajaaminen on ylivalmentamista, jossa valmentaja tekee itsestään numeron.

Jäin odottamaan Pennasen siirtoja toiseen periodiin. Siinä hänellä on ollut taipumusta peluuttaa liian nopeasti hyökkäyksiä pystyyn turhan pitkillä ja puolipitkillä syötöillä.

Toinen erä

Leijonat oli noin 11 minuuttia lähes totaalisessa alakynnessä. Pelin kuva oli jatkuvan liikkeen jääkiekon kuva puolin ja toisin. Se suosi ruotsalaisia. Tosin tulkitsen siten, ettei varsinaisesti kyse ollut taktisista asioista sen suhteen, että Tre Kronorilla oli peliotetta, Leijonilla ei.

Tuo 11 minuuttia makseltiin ensimmäisessä erässä tehtyjä pelillisiä velkoja Suomen puolelta. Ruotsalaisten itseluottamus oli peruja ensimmäisen erän hallinnasta. Sen tiimoilta Tre Kronor oli pelinopeampi hyökkäämään ja puolustamaan, ja se vei myös valtaosan kaksinkamppailuista.

Vaan yksi tilanne voi kaiken muuttaa. Tuli vihdoin Leijonillekin kiekkokontrollihetki. Siinä Rasmus Rissanen pudotti alaspäin kiekon Oskari Laaksoselle, joka nosti hieman, ja "puolitti" takaisin alas Rissaselle, joka taas syötti upeasti alhaalta hakeneelle Rajalalle, joka pelasi päätykiekon, jonka jatkopeleistä Rissaselle tuli paikka tehdä lävitse Erholtzin loistavan maskipelin tasoitus 2–2.

Sen jälkeen psyykkeen vaaka kallistui Tre Kronorilta Leijonille. Yhdeksän erän viimeistä minuuttia mentiin täysin Suomen komennossa. Leijonat pelasi kourallisen lisää kontrollilähtöjä ja piti totaalisesti peliotteen itsellään.

Kolmas erä

Päätöserä näytti, että yksittäinen peli on aina tai useimmiten erä erältä rakentuva tarina, joka vaikuttaa kasvavasti pelaajiin. Tre Kronorilla oli valmiutta mennä kolmanteen erään pelaamaan sitä lätkää, jota se pelasi ensimmäisessä erässä eli Deras spelin versiota Meidän pelin rytmeistä. Kun taas Leijonilla oli uusi tilanne edessä, se ei ollut pelannut ottelussa pelitapaa, jota kolmas erä mentiin. Seuraus oli, että Ruotsi hallitsi kolmannen periodin ensimmäistä viittä minuuttia 3–2-voittomaaliinsa asti. Leijonat ei saanut rytmistä kiinni, Tre Kronor sai.

Ruotsin voittomaalinkaan jälkeen Suomi ei saanut välittömästi takaa-ajovaihdetta silmään normaalilla tavalla. Ruotsi oli asiansa päällä, Suomi ei. Leijonat sai kuitenkin erän puolivälistä alkaen peliotetta, kun Tre Kronor alkoi suojella johtoaa trapilla, jossa se ajatti Suomen pakin ulos maalin takaa. Siinä kohtaa Leijonat pelasi niin kuin pitääkin, rytmittäen nopeaa, puolinopeaa ja hidasta, vaan maito oli jo kaatunut maahan.

Loppulause

Vetää hieman sanattomaksi Leijonien ja Antti Pennasen osalta. Peli Ruotsia vastaan oli eräänlainen pienoiskuva koko turnauksesta. Hetkittäinen hyvä pelaaminen ei riitä. Pelaaminen ja jopa pelitapa ei saisi varioitua näin paljon.

Pennanen ei osaa valmentaa perusperiaatteiden kautta. Sellaisten periaatteiden kautta, jotka olisivat koko ajan pelaamisessa läsnä pelaajien turvana riippumatta siitä, miten vastustaja pelaa.

On olemassa kaksi yhtä huonoa vaihtoehtoa Pennasen kanssa. Kyse on eräänlaisista Kiuas-podcastin karhunraudoista.

Jos Pennanen antoi väärät pystysuunnan ohjeet pelaajilleen ennen Ruotsi-peliä, se on huono homma. Jos hän ei antanut niitä, se on yhtä huono tai vielä huonompi homma – koska pelaajat pelasivat pystyyn.