Nykyään lapset tekevät harvoin mitään ilman vanhempiaan, ja sillä on seurauksia

Alkuperäisen englanninkielisen The Atlanticin jutun voit lukea tästä linkistä.

Kaksi joulua sitten kirjailija Anna Rollins, joka asuu Huntingtonin kaupungin kupeessa Länsi-Virginiassa, lähti kävelylle tuolloin viisivuotiaan poikansa kanssa. Pojalla oli aina kova hinku tehdä asioita itse, ja tälläkin kertaa hän ilmoitti haluavansa kävellä yksin. Kun Rollins kielsi sen, poika ehdotti kompromissia: hän kävelisi talorivistön toisella puolella ja äiti toisella, ja he tapaisivat kadun päässä. Matkaa oli vain neljän talon verran eikä kadulla ollut läpikulkuliikennettä, joten Rollins suostui ja käski pojan pysyä nurmikon puolella. ”Tämä on hyvä tilaisuus harjoitella itsenäisyyttä”, Rollins mietti kävellessään.

Mutta kun hän saapui tapaamispaikkaan, poika ei ollutkaan siellä. Hän kiersi talojen toiselle puolelle, minne poika oli lähtenyt, mutta katu oli tyhjä. Lopulta hän näki pojan iäkkään pariskunnan seurassa tien toisella puolella.

”Onko tämä sinun pieni poikasi?” nainen kysyi, kun Rollins kiiruhti heidän luokseen. ”Hän oli yksin ulkona.”

Rollins yritti selittää – pojan pyynnön, suunnitelman, itsenäisyyden – mutta turhaan.

”Hyvää joulua”, nainen tokaisi hyytävällä äänellä luovuttaessaan pojan takaisin. Rollinsista kuulosti siltä kuin tämä olisi sanonut, että olisit kiitollinen, kun pelastin lapsesi välinpitämättömältä vanhemmuudeltasi.

Aiempien sukupolvien lapsiin verrattuna useimmat amerikkalaiset lapset varttuvat nykyään tiukan valvonnan alla. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö heillä olisi itsemääräämisoikeutta. Lapsilla on tuskin koskaan aiemmin ollut näin paljon sananvaltaa siihen, mitä he syövät ja miten he pukeutuvat. Heillä vain on erittäin vähän tilaisuuksia ”ottaa tiettyjä riskejä ja kantaa itse vastuuta asioista ilman aikuisten läsnäoloa”, kuten eräs tutkijakolmikko äskettäin totesi.

Monilla vanhemmilla on perusteltuja syitä olla huolissaan lastensa itsenäisestä liikkumisesta. Lapsen kehityksen kannalta olisi kuitenkin tärkeää päästä pois aikuisen tiukan valvonnan alta. Kehityspsykologi ja Human Early Learning Partnership -tutkimuskeskuksen johtaja Mariana Brussoni huomauttaa, että kun aikuiset eivät pörrää jatkuvasti ympärillä, lapset joutuvat ratkaisemaan ongelmia ja selvittelemään riitoja itse. Tämä voi kehittää toiminnanohjausta ja sosiaalisemotionaalista oppimista sekä kasvattaa itseluottamusta ja joustavuutta.

Itsenäisyydellä voi olla merkitystä myös mielenterveyden kannalta. Esimerkiksi eroahdistus, korkeiden paikkojen pelko ja vieraiden tilanteiden jännittäminen ovat kaikki normaaleja kehitysvaiheita, joiden evolutiivinen tarkoitus on pitää lapset turvassa. Nämä tunteet eivät kuitenkaan katoa itsestään. Ne helpottuvat vähitellen kokemusten myötä, jotka vievät lapset kauemmas vanhempien valvonnasta: kun lapsi vaikkapa viettää iltapäivän kaverin luona, kiipeää puuhun tai kävelee yksin bussipysäkille. Näihin saavutuksiin liittyy usein vahvoja tunteita, joita on hyödyllistä opetella käsittelemään. Joidenkin psykologien mielestä amerikkalaisten lasten mielenterveyden heikkeneminen on suoraa seurausta siitä, että heidän vapauttaan rajoitetaan jatkuvasti.

Tästä huolimatta alati tarkkaavainen vanhemmuus ei ole Yhdysvalloissa ainoastaan normi, vaan myös odotus, jota voi olla vaikea uhmata. Tätä artikkelia kirjoittaessani sain kuulla lasten vanhemmilta siitä, kuinka muut aikuiset olivat uhanneet soittaa lastensuojeluun, kun he eivät olleet pitäneet kolmevuotiaan lapsensa kädestä ylittäessään katua. Muut aikuiset olivat myös varoittaneet heitä siitä, että heidän viisi- ja seitsemänvuotiaat lapsensa olivat ajautuneet hieman liian kauas heistä leikkipuistossa, sekä moittineet heitä, kun he antoivat teini-ikäisten lastensa kävellä koulumatkat yksin. Lasten itsenäisyys aiheuttaa sosiaalisia kahnauksia, mistä on muodostunut sille este.

”Olen usein enemmän huolissani siitä, mitä muut ihmiset ajattelevat, kuin siitä, miten pidän lapseni turvassa”, Rollins sanoo. ”Jos lasten turvallisuus olisi ainoa päätöksiäni ohjaava tekijä, antaisin heidän luultavasti tehdä paljon enemmän juttuja.”

Tämä on yleinen ongelma, toteaa Brussoni. Hänen tapaamansa vanhemmat kertovat, että erityisesti kolme asiaa herättää heissä huolta lasten vapaamman liikkumisen suhteen: autot, sieppaukset ja muiden ihmisten mielipiteet tai vastareaktiot. Seurauksena on ikävä kierre: nyt kun helikopterivanhemmuudesta on tullut yleinen normi, miten kukaan voi päästä siitä eroon?

Brussonin mukaan lasten itsenäisyyden vähenemisen syyt ovat monimutkaiset. Viime vuosisadan jälkipuoliskolla kasvava taloudellinen epätasa-arvo murensi vanhempien luottamusta lastensa menestymiseen elämässä ja vauhditti intensiivistä suhtautumista vanhemmuuteen.

Muutos tapahtui ensin varakkaampien perheiden keskuudessa ja levisi vähitellen kaikkiin yhteiskuntaluokkiin. Lapset alkoivat viettää enemmän aikaan ohjatussa toiminnassa, kuten viulutunteilla ja jääkiekkoharjoituksissa, ja käyttivät vähemmän aikaa vapaaseen leikkiin. Kaupungistumisen ja autojen ylivallan vuoksi lasten on hankalampaa liikkua yksin turvallisesti ja naapureilla on toisaalta myös vähemmän mahdollisuuksia tutustua toisiinsa, mikä heikentää vanhempien luottamusta vieraisiin ihmisiin. Perhekoot pienenevät ja kahden palkansaajan perheet yleistyvät, mikä merkitsee sitä, että yhä harvempi vanhempi on päivät kotona pitämässä naapurustossa kulkevia lapsia silmällä ja yhä harvempi isompi sisarus katsoo nuorempien perään. Mediankäyttö lisääntyy entisestään, mutta media usein myös lietsoo pelkoja ja on lisännyt ihmisten tietoisuutta riskeistä, joita lapset kohtaavat julkisilla paikoilla.

Lasten vapauden rajoittaminen tämän kaiken seurauksena on saanut aikaan lumipalloefektin. Lapset tekevät yhä vähemmän asioita yksin, mikä on saanut monet meistä luulemaan, että he eivät pärjää yhtä hyvin yksin, Brussoni sanoo. Jokaisen uuden sukupolven myötä on entistä vaikeampaa kuvitella, että lapset kykenevät asioihin, joita he saattoivat tehdä vielä sata vuotta sitten, koska yhä harvemmat vanhemmat muistavat tehneensä noita asioita itse. Tästä on syntynyt laajalle levinnyt käsitys, jonka mukaan lapset tarvitsevat jatkuvaa valvontaa vähintään esiteini-ikään asti.

Erään tuoreen tutkimuksen mukaan yli kaksi kolmasosaa vanhemmista on sitä mieltä, että lasten tulisi olla vähintään 12-vuotiaita ennen kuin heidät voi jättää kotiin yksin ennen koulupäivää tai sen jälkeen. Kaksitoista vuotta on myös mediaani-ikä, jolloin lasten annetaan kävellä tai pyöräillä yksin kouluun tai kaverin luo.

Koska useimmat lapset saatetaan nykyään kaikkialle, monet aikuiset, olivat he sitten vanhempia tai eivät, eivät yksinkertaisesti ole enää tottuneet näkemään pieniä lapsia yksin. Kun he kohtaavat yksin kulkevan lapsen, he olettavat usein jonkin olevan vialla, kuten Rollinsin pojan pysäyttänyt iäkäs pariskunta teki.

”Uskomme sokeasti siihen, että jos lasta ei valvo kukaan, hän on automaattisesti vaarassa”, toteaa Lenore Skenazy, lasten itsenäisyyttä edistävän Let Grow -järjestön toimitusjohtaja.

Tämä käsitys todellisuudesta heijastuu yhä enemmän myös siihen infrastruktuuriin, jolla Yhdysvalloissa pyritään suojelemaan lapsia hyväksikäytöltä ja laiminlyönniltä, sanoo Diane Redleaf, kansalaisoikeuksiin erikoistunut asianajaja ja Let Grow -järjestön oikeudellinen neuvonantaja.

Lasten laiminlyöntiä koskevat ilmoitukset muodostavat valtaosan lasten kaltoinkohtelutapauksista Yhdysvalloissa. Laiminlyöntiä koskevat lait ovat kuitenkin useimmiten yleisluontoisia ja epämääräisiä. Kun joku tekee ilmoituksen laiminlyönnistä, kyse on tyypillisesti siitä, että lapsi (useimmiten 5–9-vuotias, mutta joskus vanhempi) on jätetty ilman välitöntä valvontaa joksikin aikaa. Vanhemmista on tehty ilmoituksia, heitä on tutkittu ja heitä vastaan on nostettu jopa syytteitä sen vuoksi, että he ovat antaneet lastensa leikkiä itsekseen kodin ulkopuolella, kävelyttää koiraa tai juosta korttelin ympäri tai että he ovat jättäneet lapsensa autoon muutamaksi minuutiksi ikkunat auki viileänä päivänä. Seuraamusten uhka on aina läsnä – erityisesti mustien vanhempien kohdalla, jotka päätyvät paljon todennäköisemmin lastensuojelun asiakkaiksi – ja tuo uhka vaikuttaa moniin vanhemmuutta koskeviin päätöksiin, Redleaf sanoo.

Helikopterivanhemmuuden normia vahvistaa myös yleinen epävarmuus siitä, millaista roolia meidän tulisi esittää meille vieraiden lasten elämässä. Taitavatkin lapset vasta opettelevat uusia taitoja. Heidän osallistumisensa yhteiskuntaan ilman saattajaa vaatii kaikilta muilta hieman vastaan tulemista, ei vain suvaitsevaisuutta lapsenomaista käytöstä tai hämmennystä kohtaan, vaan myös valmiuksia auttaa tai opastaa lasta tarvittaessa. Lasten leikin puolesta puhuva Tim Gill, joka on kirjoittanut kirjan No Fear: Growing Up in a Risk Averse Society, arvelee, että monet meistä eivät ole tottuneet tällaiseen sosiaaliseen sopimukseen ottaen huomioon, kuinka vähän lapset osallistuvat yhteiskuntaelämään. ”Olemme vaarassa luopua käsityksestä, jonka mukaan koko kylä kasvattaa”, Gill toteaa.

Kirjoittaja ja historiantutkija Dixie Dillon Lane, joka asuu Virginian Front Royalissa, kertoo, että kun hän muutti Pariisiin 11-vuotiaana, hänen vanhempansa antoivat hänen vaeltaa kaupungilla mielensä mukaan, mikä oli tavallista hänen ikätovereidensa keskuudessa. Lane arvelee, että tällainen itsenäisyys oli osittain mahdollista sen vuoksi, että ainakin tuohon aikaan pariisilaiset aikuiset eivät epäröineet ojentaa vierasta lasta.

Kun Lane livahti kerran istumaan ruuhkabussissa vapautuvalle penkille, lähellä seisova mies käski hänen luovuttaa paikkansa iäkkäälle naiselle. Lanen kokemuksen mukaan monet amerikkalaiset ovat epävarmoja siitä, millaista määräysvaltaa he voivat käyttää muihin kuin omiin lapsiinsa. Brussoni sanoo samaa: sivulliset ja varsinkaan miehet eivät yleensä uskalla puuttua vieraiden lasten tekemisiin, jotta heitä ei epäiltäisi pahoista aikeista. Vanhemmat eivät luota vieraisiin, ja vieraat tietävät sen.

Meidän on vaikea päästä yli tästä ”sosiaalisesta ahdistuksesta liittyen lapsiin ja heidän paikkaansa yhteiskunnassa”, kuten Gill ilmiötä luonnehtii. Kaupunkien infrastruktuurin parantaminen, esimerkiksi kaventamalla katuja autojen hidastamiseksi tai perustamalla perheille suunnattuja tiloja kävelyetäisyydelle kodeista, voi tehdä julkisista tiloista lapsiystävällisempiä, Brussoni toteaa. Lasten laiminlyöntiä koskevia epämääräisiä lakeja voi muuttaa sallivampaan suuntaan, kuten kahdeksan Yhdysvaltain osavaltiota on jo tehnyt, ja tämä voi vähentää vanhempien epäröintiä koskien lasten vapaampaa liikkumista. Kansanterveysjärjestöjen tiedotus lapsuusajan itsenäisyyden merkityksestä voi vaikuttaa päätöksiin kouluissa, kirjastoissa, puistoissa ja muilla julkisilla paikoilla.

Vanhemmat voivat yrittää edistää lasten itsenäisyyttä myös omassa lähipiirissään. Brussoni ja useat muut lähialueen vanhemmat päättivät antaa lastensa leikkiä aivan kuten ennen vanhaan. Niinpä hänen nykyään teini-ikäiset lapsensa elivät hyvin samankaltaisen lapsuuden kuin hänkin: he juoksentelivat ympäri naapurustoa, menivät puistoon kavereidensa kanssa ja piipahtivat usein toistensa luona. Tällainen sopimus ei voi kattaa kaikkia ihmisiä, joita lapsi saattaa arjessaan kohdata, ja niinpä vanhemmat voivat neuvoa, miten lasten tulisi puhua vieraille aikuisille. Tässä kohtaa Rollins teki omasta mielestään virheen: hän varoitti poikaansa autotiestä, muttei kertonut, mitä vieraalle vastaantulijalle tulisi sanoa.

Toisaalta Rollins ei voi vaikuttaa siihen, miten muut ihmiset reagoivat hänen yksin kävelevään lapseensa. Hänen kokemuksensa on osa laajempaa kulttuurista ilmiötä, eivätkä kulttuurit muutu yhdessä yössä. Ainakin toistaiseksi tilanne on se, että jos lapselle antaa tilaa ottaa riskejä, saattaa ottaa riskin myös itse.

©2023 The Atlantic Monthly Group. Kaikki oikeudet pidätetään. Jakelu: Tribune Content Agency, LLC.

Käännös: Apropos lingua.