"Ajatellaankohan meidän olevan niin köyhiä, että meillä ei ole varaa ostaa lapselle ehjiä housuja”, miettii puoliso yhtenä iltana, kun operoin jälleen kerran yhtä neljävuotiaan puhki leikkimää housunpolvea. Olen juuri kysynyt, millaisenkohan viestin lapsemme ainaiset paikka­polvet meistä antavat.

Alun perin en ollut huolissani. Keräsin naapurustosta pikkuvikaisia kivoja housuja lapseni koossa ja ajattelin neulan ja langan avulla hoitaa tulevat housutarpeet pitkäksi aikaa. Miten kätevää!

Mutta nyt ymmärrän puolison huolen. Lapsi kasvaa. En koskaan näe hänen kavereillaan paikkapolvia. Päiväkodissa ja leikkipuistossa muiden lasten vaatteet näyttävät minun silmiini oudon iskemättömiltä.

Oman lapseni housunpolvet vaativat huomiota lähes joka ilta, koska ne ovat aina uudestaan rikki. Se kertoo hänen elämän­tyylistään mutta mahdollisesti myös paikkaustaidoistani, vaikka olen kyllä harjoitellut: kokeillut parsimista ja visible mendingiä, silitettäviä vaatepaikkoja ja vastaavia tarraversioita.

Oli miten oli, motivaationi päättymättömään korjausurakkaan laskee ajatellessani sitä päivää, kun lapsi saa köyhien housuistaan ilkeän kommentin joltakulta kaveriltaan. Teenkö hänelle vääryyttä oman ympäristöahdistukseni tähden? Olemme ehkä pienituloisia, mutta olisihan meillä varaa housuihin.

Vastaan perheessäni lastenvaatteista. Väitän, että tämä johtuu rakkaudestani vaatteisiin – innostun niiden etsimisestä, silittelystä ja korjaamisesta. Tosiasiassa työnjako on heteroparisuhteissa mitä stereotyyppisin. Jos lastenvaatteiden kierrätyspalstoilla pyörivistä nimistä uskaltaa mitään päätellä, miehet ovat siellä äärimmäinen harvinaisuus, ja lukemieni lastenvaateaiheisten tutkimustenkin vastaajat ovat yksinomaan naisia. Vaikka vanhemmuus on tasa-arvoistunut, lastenvaatetyö ei.

Koska haluan vaateteollisuuden ongelmista ahdistunutta omaatuntoani rauhoitellakseni hoitaa vaatetarpeet kirpputoreilta ja korjaamalla, hommaan menee melkoisesti aikaa. Arvioin varovasti, että jopa puolisen tuntia illassa. Se tarkoittaa reilua 24 työpäivää vuodessa. Tämä nolottaa minua. Ikään kuin olisin parempi ja tuottavampi kansalainen, kun en hukkaisi ajatuksiani vaatteisiin vaan hoitelisin lasten­vaatehommat tuosta vaan, tehokkaasti toisella kädellä.

Nolotukseni, niin uskon, liittyy siihen, että vaatteet ovat naisten aluetta. Niiden ostaminen leimautuu helposti yhteen turhamaisuuden, hupishoppailun ja harrastamisen kanssa. Lastenvaatevalintojen poliittisuutta ei kovin helposti nähdä.

Silti moni suomalainen tietää jo paljon vaateteollisuuden saastuttavuudesta ja ihmisoikeusrikkomuksista. Molemmat ovat globaalisti valtavia ongelmia. Kuka oikeasti haluaisi pukea lapsensa uiguurien pakkotyöllä tuottamiin vaatteisiin? Ei kukaan. Ja silti teemme niin, koska se on helpointa. Kaksi kokoa vuodessa kasvaville ihmisille on pakko ostaa vaatteita jostakin, ja arkireittien varrella sijaitsevien kauppojen rekit ovat pullollaan pukineita, joiden tuotanto­-olot ovat hämärän peitossa. Hyväksymme sen, koska emme muuta jaksa. Kurapuku on taas rikki, ja huomiseksi on saatava uusi jostakin.

Lastenvaatevalinnat saattavat tuntua sattumanvaraisilta, mutta ne ovat kaikkea muuta. Niiden tutkijalle tarjoutuu herkullinen näköala yhteiskunnallisiin arvostuksiin ja normeihin. Kuten kansatieteilijä Päivi Roivainen huomauttaa väitöskirjassaan: lapsen vaate on ehkä arkinen kovan kulutuksen esine, mutta se kantaa isoja kulttuurisia merkityksiä ja emotionaalista latausta.

Itse olen aina miettinyt paljon omaa pukeutumistani, mutta se on myös tuonut esiin jatkuvan sosiaalisen epävarmuuteni. Osaanko valita vaatteeni oikein, poikkeanko liikaa muista, ymmärränkö koodin? Mietin, millaisia viestejä muut ihmiset vaatteistani lukevat, vaikka tajuankin, että he lukevat niistä eri viestejä omista taustoistaan riippuen. Tanakka pellavatunika kertoo yhdelle huolellisesta materiaalihaukasta, toiselle tätimäisestä säkkiin pukeutujasta.

Nyt samat kysymykset liittyvät neljä­vuotiaani vaatteisiin. Mietin, mitä päiväkodissa tai leikkipuistossa ajatellaan koulutuksestamme tai taloudellisesta tilanteestamme niiden perusteella. Sillä tällaisia asioita vaatteista päätellään, vaikka sitä harvoin kukaan ääneen myöntää.

Muodintutkimuksen professori Annamari Vänskä muistuttaa muotimainos­kuvien lapsia käsittelevässä kirjassaan, että ”vaatetettu keho on manifesti, konstruoitu ja valittu identiteetti”. Lasten pukeutumisesta on kautta aikain luettu merkkejä siitä, onko perhe kunniallinen vai moraaliton.

1800–1900-lukujen vaihteessa vaikuttanut taloustieteilijä ja sosiologi Thorstein Veblen esitti uusrikkaita koskevassa tutkimuksessaan, että naiset ja lapset kertovat perheen statuksesta ja kulutuksesta kaikkein parhaiten. Asia ei ainakaan lasten­vaatteiden osalta vaikuta suuresti muuttuneen. Pikemminkin yhteys on ehkä entisestään voimistunut: kulutus lastenvaatteisiin on kaksinkertaistunut viimeisten kolmenkymmenen vuoden aikana, vaikka lasten määrä on samassa ajassa vähentynyt. Yksittäinen lapsi kertoo siis ulkoasullaan perheestään ja sen arvoista entistä enemmän. Siinä missä omassa lapsuudessani 1980-luvulla lähes kaikki taaperot kulkivat serkuilta perityissä Enstexeissä, nyt ulkovaatteet monine teknisine ominaisuuksineen ovat iso lapsia ja perheitä erotteleva tekijä.

Puistossa istuessamme tiedustelen ystävältäni, kahden pienen lapsen äidiltä, millaisin periaattein hän valitsee lastenvaatteet. Hän sanoo ensin, että erityisiä periaatteita ei ole, eikä ihme. Useimmat meistä kokevat ostavansa ”normaaleja” lastenvaatteita, samanlaisia kuin muillakin ympärillämme. Silti on selvää, että normaalit vaatteet ovat erilaisia riippuen kulttuurista, sosiaaliluokasta, kaupungista ja ajasta, ainakin. Marketti- ja halpaketjuvaatteet ovat ehkä Suomessa tämän ajan selvin normaali, koska ne ovat helposti saavutettavissa ja kohtuuhintaisia.

Pian ystävä kuitenkin palaa aiheeseen. Hän on juuri ostanut taaperolleen paljasjalkakengät, koska on alkanut pelätä, että on pilannut kaksivuotiaan jalat tavallisilla kengillä. Hän sanoo tämän vähän vinosti hymyillen, mutta kuitenkin siinä määrin tosissaan, että ostos on tehty.

Huomaan omankin normaalini liikkuneen samaan suuntaan, tunnistan nimittäin huolen. Facebook-feediini on ilmestynyt mainos, jossa paljasjalkakenkiä markkinoiva yritys kysyy, onko lapseni jalkojen terveys tärkeää. Auts! Olen kiinnittänyt huomiota artikkeliin tavallisten kenkien vaaroista jopa kotiini kolahtavassa isossa sanomalehdessä. Silti lapsellani ei ole paljasjalkakenkiä. Tunnen piston sydämessäni, vaikka tiedän sen johtuvan ympäristön paineelle herkistyneistä reseptoreistani ja lisäksi toisesta asiasta, johon tiedän lastenvaatevalintojen läheisesti liittyvän.

Haluaisin nimittäin olla hyvä vanhempi. Lastenvaatehankintoja perustellaan niin arkipuheessa kuin haastatteluissa usein lapsen rakastamiseen liittyvin argumentein, samoin joilla niitä mainostetaan: Koska hänen terveytensä on minulle tärkeää, ostan paljasjalkakengät. Koska haluan, että hän voi leikkiä huoletta myös lätäköissä, ostan aina käyttämättömät ulkovaatteet, joiden tekninen kalvo ei ole pilalla. Koska haluan, että hänellä on mukava olo, ostan luonnonkuituisia vaatteita, ja koska en halua hänen altistuvan kaupallisuudelle, meillä ei näy hahmopaitoja. Argumenteissa näkyvät pohjoismaiset ihanteet joka säässä aktiivisesti leikkivästä, viattomasta ja melukylämäisissä olosuhteissa toimivasta lapsesta.

Myös lastenvaateostoksiin käytetty aika voidaan keskiluokkaisissa ihanteissa nähdä panostuksena vanhemmuuteen. Muotilastenvaatteita harrastavia äitejä tutkineiden Erica Åbergin ja Jarna Huvilan haastattelemat naiset käyttävät niin sanotun oman aikansakin lapsille vaatteita ostellen. Näiden ponnistusten ansiosta lapsi saa kauniit vaatteet ja esittää äitinsä sosiaalisesti kiinnostavana yksilönä, jonka ympäristössä asiat ovat hallinnassa.

Tällaiset, usein tiedostamattomat vaatteisiin liittyvät ajatuskulut ovat kiinnostavia, koska ne vaikuttavat kaikkiin. Kukaan ei ehkä tarkoita sitä, mutta ne normittavat hyvää vanhemmuutta: vähän liian suurissa ja jo parhaat ominaisuutensa menettäneissä ulkovaatteissa läträävä lapsi näyttäytyy sinä onnettomana, joka ”ei voi vapaasti leikkiä” ja josta ei välitetä kuten toisista. Samoin ikitahraisissa vaatteissa kulkeva lapsi on aina näyttäytynyt huonommin hoidettuna kuin puhdas ja siisti lapsi. Päivi Roivainen muistuttaa väitöskirjassaan tutkimuksista, joiden mukaan aikuiset pitävät vähemmän viehättäviä lapsia myös huonommin käyttäytyvinä ja kyvyiltään heikompina kuin sieviä.

Hyvän vanhemmuuden ja oikeanlaisen lapsuuden toteuttaminen siis liittyy yllättävän paljon myös vaatteisiin, ja siinä onnistuminen vaatii monenlaisia resursseja: rahaa, aikaa, osaamista, riittävää mielenterveyttä ja mielenkiintoa näiden asioiden ajattelemiseksi. Ei ihme, että vaatehommat tuntuvat usein vähän vaikeilta.

Eräänä päivänä puen lapseni harmaaseen collegehuppariin, joka ei ole mikä tahansa huppari. Se on se suomalaisyrityksen sivuvetoketjullinen, yksinkertainen mutta mielenkiintoisesti leikattu vaate, jossa on vähän korkea kaulus. Jokainen, joka on seurannut leikki-ikäisten lasten vaatetrendejä, tietää tapauksen.

Olen ostanut vaatteen käytettynä, mielestäni kohtuulliseen 15 euron hintaan. Nyt huomaan, että se kantaa mukanaan merkityksiä, jotka askarruttavat minua. Lastenvaatteethan ovat jännittävä sosiaalinen koodi, jonka avulla etsitään samanmielisiä, turvallisia yksilöitä esimerkiksi leikkipuistoista. Niitä, jotka kuuluvat minun heimooni. Liittääkö vastuullinen huppari minut muotilastenvaateäiteihin?

Åbergin ja Huvilan tutkimus esittää, että lasten muotivaatteita harrastavat naiset pitävät lapsiaan omina jatkeinaan. Se kuulostaa alkuun pinnalliselta ja hölmöltä, mutta kun ajattelen asiaa pidemmälle, on myönnettävä, että toki itsekin vaatetan lapseni omien toiveideni ja arvojeni mukaan. Ehkä hän on minun jatkeeni, halusin sitä tai en. Samalla minä äitinä – vaatteiden ostajana – osallistun valinnoillani sen määrittelemiseen, miltä hyvän lapsuuden kuuluu näyttää.

Eniten muotilastenvaateäidin leimassa kuitenkin häiritsee se, että se tuntuu viestivän väärin rahankäytöstäni. Haluaisin antaa ympäristölleni kuvan, että käytän vaatteisiin rahaa vähän ja harkiten, ja kirjoittaa 70 euron merkkihupparin selkään isoin kirjaimin, että ”ostettu käytettynä”. Tämä viesti on ilmeisesti minulle tärkeämpi kuin se, että vaatteeni ovat säällisissä oloissa ja ympäristö huomioiden tehtyjä. En ole ajatuksineni yksin. Turkulaisen sosiologiryhmän pari vuotta sitten ilmestynyt Ulkonäköyhteiskunta-kirja vahvistaa, että ulkonäkö kyllä vaikuttaa vähän kaikkeen, mutta Suomessa on suuri hyve käyttää siihen mahdollisimman vähän rahaa.

Tosiasiassa lastenvaatteet eivät tietenkään ole ilmaisia, eivät edes ne epäilyttävissä oloissa tehdyt. Useimmilla ihmisillä menee niihin rahaa enemmän kuin he kysyttäessä arvioisivat. Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa laaditun kohtuullisen minimin viitebudjetin (2018) mukaan 2–5-vuotiaan lapsen vaatteiden ja jalkineiden ostamiseen marketista on varattava vähintään 61 euroa kuussa. Omalla äärimmäisellä kirpputorikulutuksellani olen päässyt noin 40 euroon. Kahden työpäivän vaivannäköni on siis tuottanut minulle 20 euron kuukausittaisen säästön. Tuntipalkalla toimintaa ei totta vie voi perustella, mutta lohduttaudun sillä, että ihmisen valintoihin liittyy muutakin, paljon tärkeämpää: arvot.

Kolmevuotiaana lapseni kysyi minulta kerran: ”Äiti, onks mun hammasharja ostettu kirpputorilta?” Se oli minusta hykerryttävän hauskaa, ja jaoin lausahduksen Facebookissa. Mutta lapselle se oli vain kysymys muiden joukossa, neutraali. Hän oli havainnoinut, että meidän perheessä useimmat asiat ostetaan kirpputorilta eikä ehkä edes erottanut sitä muunlaisesta kaupasta. Ei hän olisi pitänyt hammasharjan hankkimista sieltä kummallisena. Se olisi ollut kummallista minulle.

Tajusin silloin jotakin sellaista, mikä ehkä on minua fiksummille itsestään selvää: lapseni oppii minulta kuluttamista koko ajan, ilman mitään erillistä oppituntia. Hän osaa jo kolmen vanhana paljon ja on loputtoman kiinnostunut siitä, mistä tavarat hänen ympärillään ovat tulleet. Hän pitää jo jotakin tapaa tehdä ostoksia muita tavallisempana; hän rakentaa normeja, mutta vielä ne eivät ole kivettyneet. Samalla hän tietenkin sosiaalistuu ja oppii vertaamaan vaatteitaan ja valintojaan muihin.

Mielessäni pyörii taannoin lukemani Kristiina Kumpulaisen, Jenny Bymanin, Jenny Renlundin ja Chin Chin Wongin tutkimus­artikkeli. Opin siitä, että lasten luontosuhde on tyypillisesti luontaisesti vahva ja että ihmisen vahva luontosuhde kietoutuu sosiaaliseen ja ekologiseen oikeudenmukaisuuteen. Artikkelissa yksi haastatelluista pikkukoululaisista sanoo: ”[Luonto] lainaa meille puuta et me saadaan meille kodit... [---] Mut me ei vaan haluta antaa niitä puita takas, koska ihmiset, siis mä en nyt tarkota ihan näitä aikuisia, mutta jotku aikuiset on sellasii, et ne ajattelee vaan itteensä.” Lapsi olisi todennäköisesti luontaisesti minua paljon järkevämpi ja ympäristöystävällisempi kuluttaja. Omalla toiminnallani voin vahvistaa tätä ominaisuutta tai kitkeä sen pois.

Kun illalla televisiota katsellessani taas paikkaan yhtä housunpolvea, mietin, miten toimin lapseni vaatteiden kanssa tästä eteenpäin. Millainen tapa ostaa ja käyttää lastenvaatteita on se, jota juuri minä, tällaisine arvoineni, haluan suosia ja opettaa eteenpäin?

En halua tukea saastuttavaa ja ylituottavaa vaateteollisuutta yhtään enempää kuin on äärimmäinen pakko, mutta en toisaalta jaksa (tai halua, tai minulla ei ole varaa) roikkua iltakausia internetissä kyttäämässä sopivankokoisia, -näköisiä, -kuntoisia ja -hintaisia käytettyjä vaatteita. 24 työpäivää vuodessa on aika paljon.

Yllätyksekseni merkkihuppari ehdottaa vastauksia. Se unohtuu tomaatti­kastikkeeseen tahriintuneena pyykkikoriin muutamaksi päiväksi ja arvelen sen jo täysin menetetyksi, olenhan tottunut lastenvaatteisiin, jotka jäävät tahraisiksi vaikka pesisin ne miten. Pyykkikoneesta paljastuu kuitenkin täysin puhdas vaate. Mittailen hupparin kuidun pituutta ja koskettelen sen sileää pintaa. Päättelen, että ne tosiaan kertovat jotakin laadusta.

Olen vaikuttunut, sillä lastenvaate­rumban raskauteen vaikuttaa tietysti nykyinen onneton laatunormi: se, että vaatteita tehotuotetaan sellaisella vauhdilla, että minkään yksityiskohdan kestävyyteen ei ole kannattavaa kiinnittää huomiota. Otamme tämänkin asiaintilan annettuna, vaikka se lisää niin vaatteen ympäristö- ja ihmis­kuormitusta kuin sen käyttöön ja hävittämiseen liittyvää vaivaa. Jos vaatteen napit irtoavat toisella napituskerralla, aikaa kuluu sen pohtimiseen, mitä seuraavaksi tekisi. Korjaisiko vaatteen, tekisikö siitä rättejä, lahjoittaisiko sen toiveikkaana hyväntekeväisyysjärjestön vaivoiksi vai nakkaisiko kaapin perälle pois harmittamasta? Harva ruuhkavuosivanhempi jaksaa valittaa.

Päätän yrittää sanoutua irti laaduttomuudesta ja pärjätä vastaisuudessa pienellä vaatevarastolla mahdollisimman hyviä vaatteita. Hyväksyn sen, että tästä johtuen perheessämme pyörii pesukone usein. Paikkaan sen, minkä osaan, koska minulle se on ajan säästöä verrattuna ostamiseen. Paikkaan myös siksi, että arvostan tekijyyttä korkeammalle kuin kuluttajuutta. Käsillä koskettamisesta, asioiden konkreettisesta käsittelystä, saan syvää tyydytystä ja merkityksen tunnetta, jota elämässäni ei ole koskaan liikaa. Kun hipelöin saumaa, jonka joku kaukana täältä on omin käsin ommellut, tunnen etäistä yhteyttä häneen ja voin edes yrittää harjoittaa empatiaa. Sellainen oppitunti ei koskaan toteudu vain ostamalla, ei vaikka vaate olisi kuinka laadukas, vastuullinen ja kaunis.

Jos jotakin haluan opettaa lapselleni, niin sen, että vaate on arvokas ja että sitä voi, pitää ja suorastaan kuuluu käyttämisen lisäksi korjata. Että se on resursseista huolehtimista, sellaista toimintaa jolle tulevaisuudessakin on käyttöä.

Kaikki eivät voi korjata, se on selvä. Sekin vaatii resursseja: aikaa, osaamista ja mielenkiintoa esimerkiksi. Itsekin viskaan hyvän vaatteen toisinaan pikaistuksissani sekaroskikseen, kun korjauksestani tulee susiruma räpellys. Siksi odotan sitä päivää, kun R-kioskien vierillä on pieniä korjauspajoja, sellaisia joista saa nopeita parsinta­palveluja kauppakäynnin ohessa, tai kun käytetyn vaatteen ostaminen tarkoittaa yhtä arkista kauppareissua kuin nyt uuden markettivaatteen hankinta. Silloin, niin uskon, korjaamisella ei enää ole tekemistä köyhyyden leiman kanssa, ja päiväkodissa voi näkyä joka päivä tyylikkäästi parsittuja polvia ja uudistettuja takinliepeitä.

Silloin normaali on muuttunut.