Apu

Laivahylyt Itämeren kätköissä – laivoja johdettiin tahallaan karille

Laivahylyt Itämeren kätköissä – laivoja johdettiin tahallaan karille
Itämeri on hylkyjen aarreaitta ja maailman suurin vedenalainen museo. Myrskyt ja sodat ovat vieneet merenpohjaan tuhansia laivoja keskiaikaisista puualuksista viime sotien sukellusveneisiin. Ennen laivoja vaanivat meri- ja rantarosvot, nykyään niitä voi ihailla hylkypuistoissa.

Itämeri on satojen vuosien ajan ollut tärkeä kauppareitti idän ja lännen välillä. Se on myös toiminut monien sotien näyttämönä. Vaikeakulkuinen meri on vaatinut veronsa ja koitunut tuhansien laivojen kohtaloksi. Puuhylyt säilyvät Itämeressä hyvin, sillä laivamato, eliö, joka maailman merillä nakertaa laivat unohduksiin, ei viihdy Itämeren vähäsuolaisessa ja kylmässä vedessä.

– 1600–1700-luvuilla monet isot kauppalaivat toivat Itämeren satamiin lastia Hollannista. Pietarin perustaminen vuonna 1703 lisäsi merenkulkua entisestään. Pohjanmereltä Suomenlahden pohjukkaan Pietariin vei oman aikansa E4-valtatie, kertoo meriarkeologi Kalle Virtanen Helsingin yliopistosta.

Haaksirikkoja ja onnettomuuksia tapahtui paljon, sillä vedet ovat matalia ja vaikeasti purjehdittavia. Välillä matkaan lähdettiin myöhään syksyllä pimeitä marrasmyrskyjä uhmaten.

Moni Pietariin matkanneista laivoista eksyi reitillään Suomen karikkoisille saaristovesille.

– 1700-luvulla pohjoisella Itämerellä tuli sukellus- ja pelastusseurojen tietoon vuosittain 25–35 isompaa haaksirikkoa. Suurin osa niistä tapahtui kapeilla ja karikkoisilla sisääntuloväylillä. Merenkulun tekniikka oli alkeellista, kompassien tarkkuus ei riittänyt kapeilla väylillä, sanoo Suomen merimuseon intendentti Timo Kunttu.

Haaksirikkoja ja onnettomuuksia tapahtui paljon, sillä vedet ovat matalia ja vaikeasti purjehdittavia. Välillä matkaan lähdettiin myöhään syksyllä pimeitä marrasmyrskyjä uhmaten.

Kirkko- eli votiivilaivat kertovat omaa tarinaansa merenkulun vaatimista uhreista. Vieläkin monen Suomen rannikkokirkon katosta roikkuu puulaivan pienoismalli.

– Niitä lahjoitettiin kirkkoon, kun oli pelastuttu kiperästä tilanteesta tai onnistuttu ehkäisemään ennakolta havereita. Toisaalta meren vaarat tiedettiin, ja merenkulkijoiden kohtalon nähtiin olevan korkeammissa käsissä, Kunttu kertoo.

Laivoja johdettiin väärillä merkkitulilla harhaan

Kun avomerellä pelättiin merirosvoja, väijyivät maalla rantarosvot. Esimerkiksi 1400-luvulla Suomen rannikolla saatettiin jopa johtaa laivoja harhaan väärillä merkkitulilla. Kaikki, mikä vedestä saatiin nostettua ylös, oli rahanarvoista tavaraa laivan köysiä ja mastoja myöten.

– Rantarosvous perustui vanhaan germaaniseen rantaoikeuteen. Sen mukaan rannan omistajalla oli oikeus rantaan ajautuneeseen hylkytavaraan. Kesti monta vuosisataa ennen kuin rosvous saatiin kuriin, Kunttu sanoo.

Haaksirikkolaivojen lasteja pelastettiin rahan kiilto silmissä, ihmishenkien pelastaminen oli toisarvoista.

Ruotsissa alettiin perustaa 1600-luvulla sukellus- ja pelastusseuroja, jotka pelastivat haaksirikkolaivojen lasteja ja myivät niitä huutokaupoissa. Työtä tehtiin rahan kiilto silmissä, ihmishenkien pelastaminen oli toisarvoista.

Pelastusseuroista ja lainsäädännöstä huolimatta hylkyryöstöt ja merirosvous olivat voimissaan Itämerellä vielä 1700-luvulla.

Ruotsin kuninkaallisen lippulaivan, Vasa-laivan, keula oli koristeltu värikkäin puuveistoksin. Alus upposi neitsytmatkallaan vuonna 1628 kuljettuaan vain 1300 metriä.

Hylkyjä on kautta aikain tarttunut kalastajien pyydyksiin. Myös sukeltajat löytävät niitä.

–Juuri nyt eletään hylkyjen löytymisen kulta-aikaa, sillä tekniikka on kehittynyt viime aikoina valtavasti. Lähes joka veneen pohjassa on viistokaikuluotain, joka luotaa vedenpohjaa ultraäänen avulla. Saamme joka kesä tietoa kiinnostavista hylkylöydöistä sukellusharrastajilta tai muilta vesillä liikkujilta, toteaa meriarkeologi ja Museoviraston intendentti Päivi Pihlanjärvi.

Viisto- ja monikeilaluotaimet piirtävät merenpohjasta yhä tarkempaa kuvaa. Viistokaikuluotain johti myös haaksirikkoutuneen kauppa-aluksen Vrouw Marian jäljille vuonna 1999.

"Ennen hylylle mentiin mittanauhan, vedenkestävän paperin ja lyijykynän kanssa. Nyt uimme hylyn päällä videokameran kanssa ja ohjelmistot laskevat ja piirtävät videokuvista tarkan 3D-mallin."
meriarkeologi ja Museoviraston intendentti Päivi Pihlanjärvi

Hylkyjen tutkimisessa ja dokumentoinnissa veden alla on niin ikään otettu aimo harppaus eteenpäin.

– Ennen hylylle mentiin mittanauhan, vedenkestävän paperin ja lyijykynän kanssa. Nyt uimme hylyn päällä videokameran kanssa. Ohjelmistot laskevat ja piirtävät videokuvista tarkan 3D-mallin, jota voidaan pyöritellä tietokoneen ruudulla mittojen ottamista varten, Pihlanjärvi kertoo.

Myös kauko-ohjattavat kuvauslaitteet ovat tutkijoiden apuna. 

– Veden alle voidaan lähettää laite, joka välittää kuvaa käyttäjälleen veneeseen. Sauvaohjaimella ohjattava laite on kuin drone veden alla. Se voidaan lähettää paikantamaan hylky, jonka tarkkoja koordinaatteja ei tiedetä, Virtanen sanoo.

Sukeltajat voivat olla pinnan alla entistä pidempään

Tekniikan kehitys näkyy myös sukellusturvallisuudessa. Lyijykengistä ja hengen pidättämisestä on tultu pitkälle. Nyt sukeltajilla on puhelinyhteys toisiinsa ja veneen kannelle. Pinnan alla voidaan olla entistä pidempään.

– Paineilmalla pärjätään noin 50–60 metriin asti. Seoskaasusukelluksessa hengityskaasu sekoitetaan hapesta, typestä ja heliumista, jolloin päästään yli 100 metrin syvyyteen. Suljetun kierron laitteet kierrättävät hengityskaasua suodattimen läpi, ja yhdellä tankillisella pärjää syvällä hyvinkin 1–2 tuntia, kertoo Virtanen.

Hän on tutkijan työnsä ohella ammattisukeltaja ja sukelluskouluttaja.

Tropiikissa ihaillaan koralleja, meillä hylkyjä

Suomen aluevesien hylkyjä suojaa muinaismuistolaki. Sen mukaan yli satavuotiaat hylyt ja niiden esineistö ovat valtion omaisuutta. Hylyille saa sukeltaa, mutta niihin ei saa kajota.

– Suomessa on tosi aktiivinen hylkysukellusporukka. Kun tropiikissa sukelletaan ihailemaan värikkäitä kaloja ja koralleja, niin meillä on aivan erityisiä puulaivojen hylkyjä, Pihlanjärvi sanoo.

Yli satavuotiaat hylyt ja niiden esineistö ovat valtion omaisuutta. Hylyille saa sukeltaa, mutta niihin ei saa kajota.

Suomen aluevesillä on jo useita hylkypuistoja, joissa hylkyihin voi tutustua vedenalaisten opastaulujen ja köysireittien avulla. Puistoissa on poijut veneiden kiinnittymistä varten.

Itämeren ensimmäinen hylkypuisto avattiin vuonna 2000 Kronprins Gustav Adolf -linjalaivan hylylle Helsingin edustalle. Porkkalan hylkypuisto johdattelee sukeltajan peräti neljän hylyn luo.

Hangon hylkypuistossa merenkulkijoiden jälkiä voi ihailla myös maan päällä. Hangon Hauensuoli oli jo 1200-luvulla luonnonsatama, jonka suojissa merenkulkijat odottivat suotuisampia purjehdussäitä.

– Entisaikaan merimiehet kaiversivat aikansa kuluksi kirjoituksia kallioiselle luodolle. Kaiverruksia on 650, ja ensimmäisen vuosiluku on 1508, mutta osa on varmasti vielä sitäkin vanhempia, jatkaa Pihlanjärvi.

Merionnettomuuksien syinä ovat kautta aikojen olleet vaikeat olosuhteet, inhimilliset virheet ja tekniikan pettäminen.

– Nykyään satelliitit auttavat navigoinnissa ja meriturvallisuus on muutenkin kehittynyttä. Tekniikka voi silti pettää, ja inhimillisiä virheitä sattuu. Onnettomuuksia valitettavasti tapahtuu, Kunttu toteaa.

Onnettomuudet uhkaavat myös luontoa

Onnettomuuksista otetaan myös opiksi. Lähes kaikki modernin ajan suuret onnettomuudet ovat johtaneet teknisiin parannuksiin ja turvallisuussäädöksien muutoksiin.

Titanicin tuho vuonna 1912 johti huomattaviin parannuksiin aikansa meriturvallisuudessa. Estonian uppoamisen jälkeen turvallisuussäännöksiä tiukennettiin, ja laivojen keulaportteihin tuli teknisiä muutoksia.

Paitsi ihmishenkiä, voivat nykyajan onnettomuudet uhata myös Itämeren luontoa.

– Matalan ja pienen Itämeren ekosysteemi on hyvin herkkä. Merellä kulkee paljon isoja öljytankkereita. Iso öljyonnettomuus olisi valtava katastrofi alueen ekosysteemille ja ympäristölle. Onneksi sellaiselta on toistaiseksi vältytty, sanoo Kunttu.

Merenkävijät kaiversivat Hangon Hauensuolen kallioihin kirjoituksia, vaakunoita ja merkkejä, kun he odottelivat purjehduskelien paranemista. Kaiverruksia on peräti 650. Varhaisin vuosiluku on 1508, mutta osa voi olla tätäkin vanhempia.

Ruotsalaisilla on Vasa-laivansa ja sen ympärille rakennettu museo, jossa kävi viime vuonna yli 1,5 miljoonaa ihmistä. Voisiko myös Suomi nostaa ja museoida yhden tuhansista hylyistään? Vrouw Marian löytyessä asiasta käytiin kiivasta keskustelua, mutta hanke jäi toteutumatta.

– Kyllä Suomi ja Helsinki ansaitsevat yhden hylkymuseon, joka toisi esille ainutlaatuista ja rikasta kulttuuriperintöämme. Vrouw Maria -keskustelun yhteydessä selvitettiin, että nostokehikko sille olisi rakennettavissa. Toki nostettava hylky voisi olla jokin muukin, Virtanen perustelee.

Hollannissa nostettiin hiljattain ylös joen pohjaan keskiajalla uponnut kookas hansalaiva.

– On outoa, ettei Helsingissä ole tällä hetkellä yhtään merimuseota. Täällä sille olisi sekä kysyntää että hienoja tontteja, Pihlanjärvi toteaa. 

Hylyn nosto ja konservointi vaatisi sekä aikaa että rahaa.

– Nostossa puhutaan miljoonista, mutta ei kuitenkaan kymmenistä miljoonista euroista. Yhdistelmä yksityistä ja julkista rahoitusta olisi varmasti rakennettavissa. Nykytekniikan avulla myös nosto-operaatiota ja konservointia voitaisiin esitellä yleisölle monin tavoin, Virtanen jatkaa.

Tarinoita hylkyjen uumenista

Vasa-laiva

Sunnuntaina 10. elokuuta 1628 tunnelma Tukholmassa oli riehakas. Tuhannet kaupunkilaiset olivat kokoontuneet juhlistamaan kuninkaallisen lippulaivan neitsytmatkaa. Värikkäin puuveistoksin koristellun Vasa-laivan 64 tykkiä olivat paraatiasennossa, ja kunnialaukaukset kajahtivat ilmassa. Neljä kymmenestä purjeesta oli nostettu ylös, kun kuningas Kustaa II Adolfin tilaama Ruotsin sotamahdin ylpeys lipui hitaasti ulos satamasta.

Yhtäkkiä tuulenpuuska tarttui purjeisiin, ja laiva kallistui rajusti. Vesi alkoi valua sisään avonaisista tykkiaukoista. Muutaman minuutin kuluttua laiva oli uponnut. Laivalla olleista 150 ihmisestä ainakin 30 kuoli. Ennen uppoamistaan Vasa ehti kulkea vain 1300 metriä.

Vasa-laivan rakentamiseen kului kaksi vuotta. Vaikka asialla olivat aikansa parhaat ammattilaiset, alus oli kooltaan ja varustukseltaan heillekin jotakin aivan uutta. Kustaa II Adolfin vaatimukset kasvoivat rakentamisen aikana, ja sota-aluksesta tuli alkuperäisiä suunnitelmia suurempi.

Rakentamista valvonut suomalainen amiraali Klaus Fleming oli huolissaan laivan vakaudesta. Hän komensi 30 miestä juoksemaan laivan kannella puolelta toiselle, jolloin alus alkoi uhkaavasti kallistua. Asiasta ei kerrottu eteenpäin, koska paineet laivan saamiseksi merille olivat kovat.

Vasasta tuli 69 metrin pituinen, ja se painoi 1200 tonnia. Keulaa koristi nelimetrinen loikkaava leijona, ja kyljissä oli onnea tuovia puuveistoksia.

Vasa makasi meren pohjassa 333 vuotta, ennen kuin se nostettiin huhtikuussa 1961. Mittavien konservointitöiden jälkeen Vasa on maailman parhaiten säilynyt 1600-luvulta peräisin oleva laiva. Sitä voi ihailla Tukholman Djurgårdenin Vasa-museossa.

Vasa-laivan rakentamiseen kului kaksi vuotta. Alus upposi neitsytmatkallaan, kun tuulenpuuska tarttui purjeisiin ja laiva kallistui äkisti.

Huis te Warmelo

Hollanti oli 1600-luvulla merten valtias, ja Itämeren alueen kaupankäyntiä kutsuttiin maassa kaikkien kaupankäyntien äidiksi. Riskejä otettiin ja kauppaa tehtiin, vaikka merirosvot vaanivat aluksia.

Erityisen turvaton Itämeri oli Suuren Pohjan sodan aikaan 1700–1721. Kesäkuun 1. päivänä 1715 Hollannista lähti matkaan 200 kauppa-aluksen saattue, jota turvasi 12 hollantilaista sota-alusta.

Yksi niistä oli 40 tykillä varustettu fregatti Huis te Warmelo. Kööpenhaminassa mukaan liittyi brittien 85 kauppa-alusta ja niitä suojelleet 18 linjalaivaa.

Saattueesta jäi laivoja Itämeren satamakaupunkeihin, ja osa jatkoi Suomenlahden perukoille Pietariin. Elokuun 6. päivänä Huis te Warmelo ankkuroitui neljän muun sota-aluksen kanssa Suursaaren itäpuolelle odottamaan kauppalaivoja palaavaksi Pietarista. Kotimatka alkoi elokuun 24. päivä.

Yöllä puhalsi voimakas koillistuuli ja rankkasade heikensi näkyvyyttä. Puolenyön jälkeen Huis te Warmelo sai kosketuksen kiveen ja upposi pian sen jälkeen.

Se ehti ampua kolme tykinlaukausta, mutta niitä ei ymmärretty hätäkutsuksi. Fregatin 200 miehestä 75 pelastui brittien kauppa-aluksiin.

Porvoon edustalle uponnut Huis te Warmelo makaa lähellä Kalbådagrundin matalikkoa. Kolmimastoinen hylky löytyi vuonna 2002 poikkeuksellisen hyväkuntoisena. Sen tykkikannet ovat edelleen pystyssä, ja leijonaa esittävä keulakuva on tallella.

Vrouw Maria

Kaksimastoisen hollantilaisen kauppa-aluksen Vrouw Marian matka Amsterdamista Pietariin alkoi 5. päivänä syyskuuta 1771. Lastina oli sokeria, kahvipapuja, sinkkiä, kankaita ja muuta kauppatavaraa.

Laivassa oli myös keisarinna Katariina Suurelle vietäviä arvokkaita taide-esineitä ja hovin tilaamia ylellisyystavaroita, joiden olemassaolosta miehistö ei välttämättä tiennyt. Juutinraumassa tehdyt tullikirjatkaan eivät kerro taideaarteista, sillä hovin tavaroilla oli tullivapaus. Alustyypiltään Vrouw Maria oli alun perin koffi, mutta se takiloitiin nopeammaksi snauksi.

Lokakuun 3. päivän illan pimeydessä kannella oli kaksi miestä. Kapteeni ja muu miehistö pitivät sisällä rukoushetkeä. Nauvon saaristossa kova tuuli nosti nopeasti korkean aallokon, ja laiva iskeytyi karille täydellä kuuden solmun nopeudella.

Yhdeksänhenkinen miehistö ja Jurmosta apuun tulleet saaristolaiset pumppasivat kuusi päivää vettä pois laivasta. Lastina ollut sokeri makeutti veden ja kahvipavut tukkivat pumppuja. Kun miehistö lokakuun 8. päivän aamuna saapui haaksirikkopaikalle, Vrouw Maria oli kadonnut. Osa lastista ehdittiin pelastaa, mutta keisarinnan taide-esineet jäivät meren armoille.

Kauppalaivan hylkyä etsittiin aikanaan tarmokkaasti. Vaikka 600 riksin löytöpalkkio kaksinkertaistettiin, tulosta ei tullut. Etsinnät jatkuivat 1970-luvulta lähtien sukeltamalla, naaramalla ja kaiuttamalla.

Kesäkuussa 1999 Pro Vrouw Maria -yhdistyksen etsintäryhmän viistokaikuluotaus paikansi aluksen. Se makaa 41,5 metrin syvyydessä karikoiden ympäröimänä. Laivasta puuttuu peräsin, mutta mastot ovat paikoillaan. Hylystä on nostettu aluksen tunnistamiseksi muutamia esineitä, kuten kangaspakkauksen sinetti, Trierin terveyslähteen savinen kivennäisvesipullo ja pitkävartisia liitupiippuja.

Vrouw Marian hylystä on nostettu muutamia esineitä aluksen tunnistamiseksi. Nuuskarasiat ja kellot ovat esillä Merikeskus Vellamossa.

St. Nikolai

Ruotsin kuningas Kustaa III:n uhkarohkea sodanjulistus Venäjää vastaan johti Ruotsinsalmen kahteen meritaisteluun 1788–1790. Jälkimmäinen on suurin Itämerellä koskaan käyty taistelu. Siinä nykyisen Kotkan edustalle kokoontui 320 sota-alusta, joista reilut 170 oli ruotsalaisia. Ankaran tykkitulen aikana ruudinsavu sumensi näkyvyyden paikoin kokonaan.

Sodan hävinnyt Venäjä menetti yli 60 alusta, Ruotsi vain kuusi. Yksi venäläisaluksista oli soutufregatti St. Nikolai. Tuntikausia kestäneen tykkitulen jälkeen sen 400 hengen miehistöstä oli hengissä enää 80. Pahoja iskuja saanut alus alkoi kallistua, ja se upposi hetkessä. Vain muutamia miehiä pelastui.

Upouusi St. Nikolai edusti Venäjän saaristolaivaston tulivoimaisinta kalustoa. Hylky löydettiin 1948, ja se sai vaurioita nostoyrityksissä. Se lepää meren pohjalla yhdessä jopa 60 Ruotsinsalmen taisteluun osallistuneen hylyn kanssa. Hylkykeskittymä on lajissaan maailman suurimpia.

Kotkan Merikeskus Vellamoon avattiin kesäkuun alussa laaja Kohtalona Ruotsinsalmi -näyttely: Siellä St. Nikolai on läsnä hylyn osina, esineinä ja interaktiivisena multimediateoksena. Näyttelyssä voi tutustua neljään Ruotsinsalmen hylkyyn digitaalisten 3D-mallien avulla. Monivuotinen näyttely on avoinna joka päivä 16.8. asti, minkä jälkeen se on maanantaisin suljettu.

St. Nikolai upposi Ruotsinsalmen toisessa meritaistelussa vuonna 1790. Kuva on Merikeskus Vellamon Savua aalloilla -virtuaaliteoksesta.

Meriturmia torpedoiskuista Estonian mustaan yöhön

Torpedovene S2

Suomen Merivoimien rauhanajan suurin onnettomuus tapahtui Reposaaren edustalla 1925, kun käynnissä oli Rannikkolaivaston harjoituspurjehdus.

Torpedoveneiden S1 ja S2 sekä kahden tykkiveneen saattue lähti Uudestakaupungista kohti Vaasaa lokakuun 3. päivänä. Iltaa kohti tuuli yltyi myrskylukemiin.

Aamuyöllä S2 lähetti SOS-sanoman. Aamulla se ilmoitti uppoamisvaarasta ja keulaosan tulipalosta. Reposaaren luotsi havaitsi aluksen kamppailun aallokossa, isompi aalto kaatoi aluksen ensin kyljelleen ja sitten ylösalaisin.

Puolenpäivän jälkeen S2 upposi mukanaan koko 53 hengen miehistönsä. Alus löydettiin kahdeksan kuukauden kuluttua.

Hylky makasi merenpohjassa ylösalaisin 15 metrin syvyydessä. Se nostettiin ylös elokuussa 1926.

S2 oli vuonna 1901 Venäjän laivastolle rakennettu Sokol-luokan torpedovene, jonka kulkuominaisuuksia myrskyssä ei tunnettu kunnolla. Haverin jälkeen S-luokan veneillä ei enää kuljettu. Tragedia osoitti Suomen laivaston kaluston huonon tilan ja johti sen kehittämiseen. Torpedovene S2:n miehistön muistoksi Reposaaren kirkon edustalle on pystytetty Wäinö Aaltosen suunnittelema muistomerkki. Suomen merivoimat muistaa uhreja vuosittain laskemalla muistomerkille seppeleen.

Panssarilaiva Ilmarinen lähdössä merelle elokuussa 1941. Kahden kuukauden päästä se osui miinaan ja upposi.

Ilmarinen

Toisen maailmansodan aikaan Suomenlahti oli maailman miinoitetuimpia merialueita. Alueelle laskettiin yli 100000 merimiinaa.

Yksi niistä koitui panssarilaiva Ilmarisen kohtaloksi jatkosodan alkupuolella. Suomi taisteli Saksan rinnalla Neuvostoliittoa vastaan. Hämäysoperaatio Nordwindissa (Pohjatuuli) puna-armeijan huomio oli määrä kiinnittää Ilmarisen johtamaan laivasaattueeseen samalla, kun Saksa nousisi maihin Saarenmaalla ja Hiidenmaalla.

Operaation kärkialus, 93-metrinen Ilmarinen lähti Naantalista avomerelle lokakuun 9. päivänä 1941. Takana tulivat sen sisarlaiva Väinämöinen ja useita muita aluksia.

Kääntöpisteessä Utön edustalla huomattiin, että Ilmarisen sivulla olevaan miinankeräimeen oli tarttunut miina, mahdollisesti kaksi. Seurasi voimakas räjähdys.

Ilmarinen kallistui, kaatui kyljelleen ja pyörähti ylösalaisin. Suomen laivaston lippulaiva upposi seitsemässä minuutissa. Turmassa kuoli 271 merisotilasta.

Ilmarisen sisaralus Väinämöinen palveli Suomen laivastoa vuoteen 1947, kunnes se osana sotakorvauksia luovutettiin Neuvostoliitolle.

Viime vuosisadalla Itämeri vaati tuhansia ihmisuhreja niin rauhan kuin sotienkin aikana.

Ilmarinen vei mukanaan 271 merisotilasta. Pelastettua saatiin 132 miestä, kuvassa osa heistä.

Hävittäjäalukset Z35 ja Z36

Merimiina tappoi yli 500 saksalaista sotilasta Inkoon Fagerön saaren edustalla joulukuun 12. päivänä 1944. Valtaosa uhreista oli nuoria kadetteja.

Saksa halusi laskea miinoja Viron rannikolle, jotta Neuvostoliiton laivaston liikkuminen vaikeutuisi. Narvik-luokan hävittäjäalukset Z35 ja Z36, hävittäjäalus Z43 sekä kaksi torpedovenettä lähtivät Gdyniasta kohti Suomenlahtea.

Merenkäynti oli kovaa ja näkyvyys huono. Osasto ajautui väärälle reitille Suomen rannikon tuntumaan.

Hävittäjät Z35 ja Z36 joutuivat keskelle Porkkalan vuokra-alueen tuntumassa olevaa miinakenttää, jonka saksalaiset itse olivat tehneet. Z35 tuhoutui täysin ja vei koko miehistön mukanaan. Z36:sta pelastautui 67 miestä, ja he hakivat apua Inkoon lähisaarilta. Aseleposopimuksen mukaan Suomi luovutti heidät Neuvostoliitolle. Merestä tuli 300 sotilaan hauta.

Turmassa kuolleista 200 haudattiin ensin Stora Fagerön saarelle, ja sieltä haudat siirrettiin 1960-luvulla Honkanummen saksalaiselle sotilashautausmaalle Vantaalle. Hylyt paikallistettiin kevättalvella 1994.

Saksalaiset hävittäjäalukset Z35 ja Z36 tuhoutuivat miinakentällä Inkoon edustalla. Kuvassa niiden kaltainen alus.

Wilhelm Gustloff

Itämeren ja samalla koko historian suurin laivaturma sattui tammikuussa 1945, kun Saksa evakuoi siviilejään turvaan neuvostojoukoilta.

Gdynian satamassa seisoi Wilhelm Gustloff, risteilyalus, jonka oli määrä viedä arviolta 10500 saksalaista Kieliin.

Ennen sotaa alus toimi natsipuolueen jäsenten risteilylaivana. Sodassa se palveli sairaalana ja sukellusvenemiehistön majoituspaikkana. Saksalaislaiva oli nimetty Sveitsin natsipuolueen johtajan mukaan.

Laiva lähti matkaan 30. tammikuuta puolilta päivin. Se oli ääriään myöten täynnä. Suuri osa oli natsisotilaiden perheenjäseniä ja omaisia. Pikkulapsia oli tuhansia.

Alun perin laivueeseen piti kuulua neljä laivaa, mutta teknisten ongelmien vuoksi Wilhelm Gustloffia saattoi vain pieni miinanraivaaja Löwe. Avomerellä alusta väijyi Neuvostoliiton S13-sukellusvene, jonka ampumat kolme torpedoa saivat aikaan valtavaa tuhoa. Laivalla syntyi kaaos.

Pelastusvälineitä oli vain 5000 ihmiselle, ja pelastusliivit olivat aikuisten kokoa. Pimeässä pakkasyössä menehtyi yli 9300 ihmistä. Vain 1239 onnistuttiin pelastamaan. Huhu kertoo, että laivan lastina olisi ollut tsaariperheen teettämä mittaamattoman arvokas meripihkahuone.

Wilhelm Gustloffin vierellä Puolan edustalla lepää kaksi muuta saksalaisalusta. Venäläisten torpedot tuhosivat myös rahtialus Goyan ja matkustaja-alus Steubenin. Ne olivat viemässä saksalaisia siviilejä ja loukkaantuneita sotilaita turvaan puna-armeijalta keväällä 1945. Goyan turmassa kuoli 6000, Steubenin turmassa 2700 matkustajaa.

Kolme alusta olivat osa Saksan operaatio Hannibalia, historian suurinta merievakuointia. Siinä siirrettiin kaksi miljoonaa saksalaista Itä-Preussista länteen.

Neuvostoliiton sukellusvene upotti risteilyalus Wilhelm Gustloffin. Turmassa kuoli tuhansia saksalaisia, myös lapsia.

Saksalaiset hävittäjäalukset Z35 ja Z36 tuhoutuivat miinakentällä Inkoon edustalla. Kuvassa niiden kaltainen alus.

Neuvostoliiton sukellusvene upotti risteilyalus Wilhelm Gustloffin. Turmassa kuoli tuhansia saksalaisia, myös lapsia.

M/S Estonia

Itämeren suurin rauhanajan onnettomuus on matkustaja-autolautta M/S Estonian uppoaminen syyskuun 28. päivänä 1994.

Virolainen Estonia oli matkalla Tallinnasta Tukholmaan mukanaan 803 matkustajaa ja 186 miehistön jäsentä. Avomerellä riehui syysmyrsky, kun keulavisiiri repeytyi irti noin kello 1.15. Autokannelle alkoi virrata runsaasti vettä, ja alus kallistui pahoin. Ensimmäinen hätäkutsu lähetettiin noin klo 1.20, toinen pian sen jälkeen.

Ihmiset rynnivät pakokauhun vallassa ylös portaita. Kannelle päässeet hyppäsivät tai huuhtoutuivat mereen.

Pelastusveneitä ei laivan kallistumisen vuoksi voitu laskea, mutta osa ihmisistä onnistui kiipeämään hyisestä vedestä pelastuslautoille. Sumusireeni herätti nukkuvia matkustajia, mutta monella ei ollut mitään mahdollisuuksia päästä ulos hyteistä. Alus painui pohjaan perä edellä. Se katosi muiden laivojen tutkakuvista kello 1.50.

Ensimmäiset apuun hälytetyt matkustaja-autolautat saapuivat paikalle noin tunti uppoamisen jälkeen, pelastushelikopterit hieman myöhemmin. Yön ja aamun aikana vedestä pelastettiin 138 ihmistä. Uhreja oli 852, heidän joukossaan 501 ruotsalaista, 285 virolaista ja 10 suomalaista. Kateissa on edelleen 757 ihmistä.

Hylky makaa 60 metrin syvyydessä kansainvälisillä vesillä noin 40 kilometriä Utöstä eteläkaakkoon. Irronnut visiiri löytyi parin kilometrin päästä. Hylkyä suojelee hautarauha.

Hautarauha suojelee Estonian hylkyä, mutta irti repeytynyt keulavisiiri on nostettu ylös.

Lähteet: itameri.fi, hylyt.net, B. Hagberg, J. Dahm ja C. Douglas: Hylkysukeltajat Itämerellä (Nemo 2008) ja R. Koivusaari ja M. Heikkilä: Suomen rannikon aarrelaivat (Otava 2000).

Julkaistu: 2.7.2020
Kommentoi »