Apu

Poliisipastori: "Olen tavannut peräkkäisinä päivinä murhamiehiä ja heidän uhriensa omaisia"


Eläkkeelle jäänyt poliisipastori Carita Pohjolan-Pirhonen, 69, vei vuosikymmeniä kuolinviestejä läheisensä menettäneille. Työ vei keskelle Estonian, Myyrmannin pommi-iskun, Kauhajoen koulusurmien ja Turun puukotusten katastrofeja sekä arkisia surutilanteita.
Kuvat Petri Mulari

Kaksi pyreneittenpaimenkoiraa haukahtelee pihatarhassaan, ja kukko kiekaisee äänekkäästi kanalassa maalaistalon kupeessa. Idyllisen vanhan maalaistalon etuovi aukeaa, ja paikan emäntä Carita Pohjolan-Pirhonen, 69, tulee verannalle vieraitaan vastaan.

– He ovat minun ovikellojani, Pohjolan-Pirhonen hymähtää ja toivottaa peremmälle sisätiloihin.

Tuvassa tuoksuu vastaleivottu pulla ja tuore kahvi.

– Nyt on aikaa vaikka leipoa joka päivä. Sohvaperunaa minusta ei saa millään, vaan tykkään puuhata kaikenlaista. Kanala, kasvihuone ja mehiläispesät pitävät eläkeläisen toimeliaana. Meillä on myös vireä kyläyhteisö. Toimitamme omaa lehteäkin.

Suomen ensimmäinen poliisipastori

Carita Pohjolan-Pirhonen jäi eläkkeelle poliisipastorin ammattistaan runsas vuosi sitten. Hän oli toimessaan aikoinaan Suomen ensimmäinen ja ainoa. Työnkuva oli lähes 20 vuotta viedä kuolinviestejä läheisensä menettäneille.

Poliisipastorina toimiessaan Pohjolan-Pirhosen puhelin oli päällä 24 tuntia vuorokaudessa seitsemänä päivänä viikossa.

Työ vei muiden muassa keskelle Estonian, Myyrmannin pommi-iskun, Kauhajoen koulusurmien ja Turun puukotusten katastrofeja. Pohjolan-Pirhosen tehtäviin kuului myös kyseistentapahtumien kommentoiminen mediassa.

Poliisipastorina toimiessaan Pohjolan-Pirhosen puhelin oli päällä 24 tuntia vuorokaudessa seitsemänä päivänä viikossa.

– Suruviesti on vietävä omaisille aina mahdollisimman nopeasti. Lähdin heti liikkeelle, oli sitten viikonloppu tai vuosiloma.

Yhtenä tärkeimpänä asiana suruviestin viejänä Pohjolan-Pirhonen sanoo oppineensa sen, että auttajan ei ikinä pidä olettaa mitään.

– Jokainen menetys on omalla tavallaan niin ainutlaatuinen, että auttamiseen ei ole mitään yleisreseptiä.

– Pidän uraani kutsumuksena, ehkäpä myös johdatuksena. Olen saanut tehdä työtä, jota olen pitänyt tärkeänä. Tietysti välillä se on ollut raskasta ja henkisiä voimia on koeteltu äärirajoille asti. Uskon siihen, että kaikella, mitä minulle on tapahtunut,  on ollut tarkoituksensa, Pohjolan-Pirhonen kertoo.

– Voisi kiteyttäen sanoa, että suru ja kuolema on ollut minulle jokapäiväistä 43 vuoden ajan.

– Kanala, kasvihuone ja mehiläispesät pitävät eläkeläisen toimeliaana, Carita Pohjolan-Pirhonen sanoo.

Toisten auttaminen osoittautui kutsumukseksi

Nuoruudessaan Pohjolan-Pirhonen haaveili urasta taiteen parissa. Äitinsä luvalla hän hakeutui ja pääsi Savonlinnaan perustettuun maamme ensimmäiseen taidelukioon. Opiskelujensa aikana hän joutui ensimmäistä kertaa kohtaamaan suuren surun, kun hyviä ystäviä kuoli traagisessa onnettomuudessa.

– Tuntui siltä, että en saanut oikein mistään lohtua suruuni. Hakeuduin seurakuntaan, joka oli minulle jo tuttu paikka. Siellä viimein tunsin saavani lohdutusta. Samoihin aikoihin aloin myös pohtia, että ehkäpä en haluakaan taiteilijaksi, vaan papiksi.

Pohjolan-Pirhonen pääsi opiskelemaan teologiseen tiedekuntaan. Opiskeluaikana hän työskenteli hoitajana ja valmistumisensa jälkeen useassa sairaalassa teologina.

– Työssäni sairaalateologina olin tekemisissä hyvin vakavien asioiden parissa. Kohtasin saattohoidossa olevia potilaita ja läheisensä menettäneitä omaisia. Naisten klinikalla toimiessani jaoin surun ja tuin muiden muassa lapsensa menettäneitä äitejä. Tuolloin minulle vahvistui se, että toisten auttaminen ja tukeminen on minun elämäntehtäväni.

Vuonna 1999 Pohjolan-Pirhonen palasi Suomeen opiskeltuaan Amerikassa katastrofityötä. Hänen silmiinsä osui lehti-ilmoitus, jossa Helsingin seurakuntayhtymä haki palvelukseensa Suomen ensimmäistä poliisipastoria.

– Jotenkin tajusin sillä istumalla, että tuo on minun paikkani. Alunperin virka perustettiin kolmevuotisena kokeiluna, mutta taisin onnistua työssäni hyvin, koska olin toimessa melkein 20 vuotta.

Miten surun kanssa työskennellään?

Millainen on työ, johon kuuluu olla mukana kaikessa, mikä liittyy jollakin tavallasuruun ja kuolemaan? Kun työ vie katastrofeista ja onnettomuuksista surutaloihin viestiä viemään.

Kuolinviestiä ei kerrota koskaan silloin, jos omainen seisoo.

– Ei tietenkään ole helppoa mennä talon ovelle soittamaan ovikelloa ja kertoa vanhemmille, että heidän lapsensa on kuollut. Se on myös viestin viejälle järkyttävä paikka, Pohjolan-Pirhonen kertoo ja korostaa, että omaisen ovelle täytyy saapua mahdollisimman hyvin valmistautuneena.

– On erittäin tärkeää, että suruviestin kertovat viranomaiset ymmärtävät kuka on menehtynyt, millä tavoin ja kenelle viesti kerrotaan.

Pohjolan-Pirhonen valistaa, että kuolinviestiä ei kerrota koskaan silloin, jos omainen seisoo.

– Surun kohdannutta omaista pyydetään aina ensin istumaan. Ja sen jälkeen me kerromme, että hänen läheisensä on kuollut. Emme puhu menehtymisestä, vaan suoraan kuolemasta.

Suruviesti kerrotaan rauhallisesti, selkeästi ja kiirehtimättä. Poliisi pysyy suruviestin tuojan rinnalla ensimmäiset hetket siltä varalta, että reaktio uutiseen on hallitsematon tai väkivaltainen. Sen jälkeen poliisi lähtee, mutta poliisipastori jatkaa ihmisen tukena.

Poliisipastorina Carita Pohjolan-Pirhosen puhelin oli päällä 24 tuntia vuorokaudessa seitsemänä päivänä viikossa.

– Istuin sokkivaiheessa olevan ihmisen kanssa kahden niin pitkään, että tilanteeseen tulee mukaan joku hänelle läheinen ihminen. Lopulta on niin, että sureva ihminen kaipaa toiselta vain läsnäoloa. Minun päätehtäväni oli mennä siihen surun ja kauheuden maailmaan, missä toinen ihminenkin oli.

Kuolinviestin saaneen ihmisen kaikki sen hetkinen energia menee ainoastaan tilanteesta selviämiseen.

– Samalla mieleen nousevat lukuisat miksi-kysymykset. Uudestaan ja uudestaan. Minä olen onnistunut työssäni, jos ihminen on selviytynyt vaikkapa tunnin elämässään eteenpäin.

Moni menetyksen kohdannut haluaa tietää, milloin ja missä kuolema on tapahtunut. Melkein kaikki esittävät yhden ja saman kysymyksen:

– Halutaan tietää, kärsikö heidän läheisensä kuollessaan. Me vastaamme siihen niin rehellisesti kuin pystymme. Usein olemme voineet kertoa, että kuolema on ollut nopea.

Pitkät lenkit luonnossa palauttavat

Annettuaan läsnäoloaan ja tukeaan surevalle poliisipastori alkoi työstää raskaan tapaamisen esiin nostamia tunteita kotimatkalla omassa mielessään.

– Paras tapa työstää vaikeitakin asioita oli se, että lähdin koirien kanssa luontoon tavanomaista pidemmälle lenkille. Minulla on myös erittäin läheinen ystävä, ja olemme toisillemme tukena ja kuuntelijoina tarpeen vaatiessa. Raskas työ ei omassa tapauksessani ole vaatinut raskaita huveja.

Pohjolan-Pirhosen työnkuvaan on kuulunut myös tukea katastrofien keskelle joutuneita poliiseja ja palomiehiä. Hänen ”asiakkainaan” on ollut myös rikollisia, esimerkiksi murhaajia.

– Olen tavannut peräkkäisinä päivinä murhamiehiä ja heidän uhriensa omaisia. Minun tehtäväni ei ollut toimia tuomarina eikätai moraalinvartijana. Tapasin molempia osapuolia täysin yhdenvertaisina, eli en asettunut kenenkään puolelle. Työni on opettanut minut pitämään omat tunteeni kurissa, neutraaleina.

Mieltäisin Aarniosta lähtenyttä tapahtumaketjua myös suruksi.

Viime vuosina Helsingin poliisilaitoksella on puhuttu pastorin kanssa muustakin kuin surun saartamista työtehtävistä. Pohjolan-Pirhonen kertoo, että esimerkiksi tapaus Jari Aarnio aiheutti paljon keskustelua ja hämmennystä. Ja niiden tuottamista tunteista haluttiin keskustella myös työpaikkapapin kanssa.

– Mieltäisin Aarniosta lähtenyttä tapahtumaketjua myös suruksi. Siinä joudutaan tekemään tietynlainen surutyö. Menetykset eivät aina ole vain kuolemantapauksia.

Carita Pohjolan-Pirhosen vaatekaapissa on yhä pestynä, silitettynä ja lähtövalmiina papin musta kaapu. Vuonna 2018 eläkkeelle jäänyt Pohjolan-Pirhonen ei ole enää poliisipastori, mutta papin oikeudet hänellä on edelleen. Hän voi vihkiä hääpareja ja siunata vainajia.

– Olen yhä toiminut kouluttajana. Olen aina pyrkinyt tuomaan esille, kuinka tärkeää ihmiselle on myös henkinen huolto. Ryhtyessäni aikoinani virkaani eräs amerikkalainen kollegani ihmetteli, kuinka lapsenkengissä meillä tässä asiassa ollaan Suomessa. Vuosia myöhemmin sama henkilö ihmetteli, että onpas meillä Suomessa henkisen huollon asiat kehittyneet ihan maailman huippuluokkaan. Koulutuksella on ollut suuri vaikutusasiaan.

Carita Pohjolan-Pirhonen kipaisee keittiöön ja hakee kotiintuliaisiksi oman mehiläistarhansa hunajaa. Pyreneittenpaimenkoirat haukahtelevat pihatarhassa.

– Jaahas, onkin aika lähteä lenkille!

Julkaistu: 5.11.2019