Lähteekö suomalainen jalkapallo näillä Palloliiton periaatteilla nousuun? – asiantuntija kyseenalaistaa
Pitääkö suomalaisella jalkapallolla olla jokin tunnistettava identiteetti? Entä onko Suomen mahdollista luoda äärikilpaillussa lajissa kilpailuetua? Joka tapauksessa on tarpeen tehdä täsmennyksiä, mistä keskustellaan, miten puhutaan ja millä tavalla tuo kaikki suhtautuu vallitsevaan suomalaiseen jalkapallotodellisuuteen, peräänkuuluttaa Aition Jesse Saarinen.
Palloliitto julkaisi lokakuun lopulla nuorten maajoukkueiden yhteiset pelin periaatteet. Periaatteiden on tarkoitus luoda nuorten maajoukkueiden toimintaan kentällä ”selkeä, yhteinen identiteetti”.
Periaatteita olivat luomassa kaikki poikien ja tyttöjen ikäkausimaajoukkueita valmentavat U15-ikävaiheesta miesten U21- ja naisten U23-vaiheeseen. Lisäksi työryhmää oli vahvistettu mm. huippujalkapallopäällikkö Marianne Miettisellä ja urheilutoimenjohtaja Aki Hyryläisellä. Periaatteita syntyi neljä: prässi, boksi, taakse ja kiihdytys. Jokaisella periaatteella on allaan neljä toimintoa.
Periaatteiden tavoite on liiton tiedotteen mukaan selkiyttää pelaamista erityisesti yksittäisen pelaajan käyttäytymiseen liittyvissä asioissa.
”En osaa itse ehdottomalla varmuudella vastata edes siihen kysymykseen, tarvitaanko identiteettiä tai onko kilpailuetua edes mahdollista löytää.”
Suomessa on pitkään käyty pintapuolista keskustelua siitä, onko tai pitäisikö suomalaisella jalkapallolla olla jokin identiteetti tai kilpailuetu. Tämän keskustelun laadukkaimpia puheenvuoroja viime aikoina ovat olleet jalkapalloälykkö-podcast Progressaon 16.9.2025 ilmestynyt jakso ”Suomalaisen jalkapallon kilpailuetu” sekä Erkko Meren Aitio-essee ”Suomalainen jalkapallo kärsii perässähiihtäjän syndroomasta”, joka palkittiin Urheilutoimittajain liiton toimesta vuoden parhaana urheilujuttuna.
Keskustelu pyörii usein samojen kysymysten ympärillä. Ensimmäinen ja perustavanlaatuisin niistä on, pitääkö suomalaisella jalkapallolla olla jokin tunnistettava identiteetti? Tai onko Suomen mahdollista luoda äärikilpaillussa lajissa kilpailuetua, kannattaako sellaisen jahtaamiseen käyttää aikaa?
Progressaossa puhutaan pääsääntöisesti kilpailuedusta, mutta keskustelussa näitä kahta termiä on käytetty samansisältöisinä. Mainitussa jaksossa Jani Sarajärvi määrittelee kilpailuedun joksikin pysyväksi. Sama pätee epäilyksettä identiteettiin. Se tekee identiteetin määrittelystä jalkapallon kaltaisessa syklisesti, ennalta-arvaamattomasti ja kiihtyvällä tahdilla kehittyvässä lajissa hyvin haastavaksi. Jos nyt otamme still-kuvan jalkapallon nykyhetkestä, vetäydymme sen kanssa jonkin työryhmän tai komitean kesken miettimään keskeisiä sisältöjä, on todennäköistä, että ulostullessamme tuotoksemme on jo valmiiksi vanhentunut.
”Nyt teemme perässä globaaliksi muuttuneen lajikehityksen trendejä. Vaihtaminen on ollut yhtä helppoa kuin siirtonurmen rullaaminen, sillä millään edellä mainituista ei ole ollut juuria suomalaisuuden tai suomalaisen yhteiskunnan erityispiirteissä.”
Yksittäisenä esimerkkinä periaatteiden ja pelaamisen määrittelyn elohopeamaisuudesta on viime kauden Euroopan paras seurajoukkue PSG. PSG:n peliä esimerkiksi Mestarien liigan loppupeleissä määritteli tiivistäen kaksi asiaa: sen elävän organismin kaltaisesti lähellä toisiaan joustavasti liikkunut keskikentän kolmikko Joao Neves, Fabian Ruiz ja Vitinha, sekä juoksuvoimainen kärkikolmikko, jossa keskushyökkääjänä pelasi puhtaasti laitapelaajana aiemmin tunnettu Ousmane Dembele.
Näistä elementeistä kumpikaan ei ollut läsnä pariisilaisten pelaamisessa kauden alussa. Dembele pelasi ensimmäisen pelinsä keskushyökkääjänä lokakuun lopussa Marseillea vastaan, ja Ruiz-Neves-Vitinha oli kasassa ensimmäisen kerran vasta marraskuun alun Lens-ottelussa. Seurajoukkuejalkapalloon pätevät toki eri lait – PSG:n pelissä loppukaudesta tärkeäksi palaseksi osoittautunut Kvitsha Kvaratshkelia ostettiin vasta tammikuussa– , mutta lopulta PSG:n pelaaminen ja sen periaatteet olivat toukokuussa erilaisia, kuin mitä Luis Enrique tiimeineen kauden alla oli suunnitellut.
PSG-esimerkissä on toki myös kyse selkeämmin pelitavasta ja taktiikasta, kun taas Palloliiton periaatteissa keskitytään muodostamaan tavoitteita ja mittareita yksittäisen pelaajan käyttäytymiselle. Marianne Miettinen myös kertoo liiton tiedotteessa, että periaatteita päivitetään tarvittaessa noin vuoden välein. Pelillisen identiteetin määrittely on silti liikkuvaan maaliin ampumista, jossa edes osuman mahdollisuudesta ei ole varmuutta.
”Suomessa pelattava ja harjoiteltava jalkapallo oli täysin vastakkaista, kuin mitä kansalliset erityispiirteet antoivat odottaa.”
Myös työryhmän koostumuksesta herää kysymyksiä. On luonnollista, että kansainvälisiä otteluita paljon seuraavat juniorimaajoukkuevalmentajat ovat mukana ryhmässä. Mutta asuuko osaaminen ja tietotaito tässäkään asiassa eksklusiivisesti liiton sisällä? Tai Suomen?
Se, että jokin on hankalaa, ei automaattisesti tarkoita, ettei sitä pitäisi tavoitella. Mutta voittavatko hyödyt haitat, jos Suomen kaikki juniorimaajoukkueet tyttö- ja poikapuolella pelaavat samalla tavalla?
Miettinen korostaa liiton tiedotteessa useaan otteeseen, että periaatteet eivät ole joukkueiden taktiikkaa, ja että valmentajat tekevät jatkossakin omat päätöksensä joukkueiden pelaamisesta.
Korostamisen tarpeestakin voi päätellä, että pelitavan, joukkuetaktiikan, periaatteiden ja yksittäisen pelaajan käyttäytymisen erottelu toisistaan ei ole yksinkertainen tehtävä. Hähmäisemmäksi rajanvedon tekee se, että periaatteet kuulostavat kovasti Mika Lehkosuon EM-kisoihin selvinneen Pikkuhuuhkajat-ryhmän pelikirjalta.
Esimerkiksi ”taakse” on kotimaisessa jalkapallotermistössä täysin Lehkosuon Norjan tuliainen, ja vaikka taakse voi mennä esimerkiksi eri vaiheessa hyökkäystä ja eri alueilta, ripustetaan suomalaisten junnumaajoukkueiden pelaamista ainakin osin menneisyydessä menestyneen joukkueen pelaamiseen.
Ristiriitaisemmaksi tilanteen tekee se, että Lehkosuo itse kertoi EM-kisojen alla Helsingin Sanomien haastattelussa priorisoivansa nykyään sitä, että saa kulloisenkin joukkueen avainpelaajat laitettua rooleihin, joissa he voivat loistaa. "Heidän kanssaan ei voi tehdä kompromisseja, koska muuten ei voi voittaa", Lehkosuo sanoo.
”Suomessa pelattiin hidasta, kärsivällistä pallonhallintaa, jota Munnelly piti kuumempien ilmastojen jalkapallona, jota pelattiin siksi, että läkähdyttävässä helteessä se oli järkevin vaihtoehto.”
Periaate ”viiva”, eli rangaistusalueen rajan puolustaminen on taas melko lailla puhtaasti taktinen valinta. Se on sitä siinä määrin, että englantilainen jalkapallotoimittaja Michael Cox, joka on erikoistunut taktisten nyanssien avaamiseen artikkeleissaan, ja on kirjoittanut Valioliigan taktisesta kehityksestä kirjankin, on antanut boksin rajan puolustamiselle oman nimityksensä ”The Pellegrini Offside Trap”.
Nimi viittaa mm. Real Madridia ja Manchester Cityä valmentaneeseen chileläisluotsi Manuel Pellegriniin, jonka joukkueet ovat puolustaneet näin. Pellegriniltä tavan on kopioinut mm. hänen alaisuudessaan pelannut Enzo Maresca, nykyinen Chelsea-käskijä.
Progressao-podcastissa pohdittiin Sarajärvelle ja JP Savolaiselle ominaiseen syvälliseen tapaan sitä, mikä tekee kulttuurista vahvan. Yksi kriteeri oli, että kulttuuri on moninainen. Juniorimaajoukkueiden kanssa toimiessa aikaa: päiviä, harjoituksia ja palavereita, on vähän.
Selkeät yhteiset periaatteet, joihin pelaajat tutustuvat jo aluetoiminnassa ja maajoukkueleireillä, nopeuttavat varmasti sitä, että kentällä kaikilla on yhteinen ajatus. On myös olemassa riski, että ne yksipuolistavat pelaamista ja pakottavat juniorimaajoukkuevalmentajia tekemään avainpelaajiensa kanssa Lehkosuon kammoamia kompromisseja.
Lisäksi kun liiton suulla kerrotaan, että nämä periaatteet nostavat todennäköisyyksiä sille, että pelaaja pärjää kansainvälisen ottelun ympäristössä, on vaarana, että seuroissa lähdetään pelaamaan ja valmentamaan samoilla periaatteilla.
Silloin suomalainen jalkapallokulttuuri olisi vaarassa menettää monipuolisuuttaan, Miettisenkin mainitsemia ”seuran uniikkeja ympäristöjä”.
”IFK:ssa ruvettiin esimerkiksi pelaamaan lapsuusvaiheessa pienemmällä pelaajamäärällä, vastoin Palloliiton kilpailuohjeita, koska tutkitun tiedon mukaan näin pelaajat saavat enemmän pallokosketuksia.”
Kun tarpeellisuuskysymystä on pohdittu, päästään sisältökeskusteluun. Jos identiteettiä tarvitaan, mikä sen pitäisi olla?
Erkko Meren mukaan perusteellinen makrotason arviointi kilpailuedusta ja sen konkreettisista keinoista on loistanut poissaolollaan.
”Mielestäni tätä keskustelua ei ole kunnolla edes aloitettu”, Meri kirjoittaa esseessään.
Palloliiton tavoitteena ei periaatteiden julkaisemisella ole todennäköisesti ollut aloittaa keskustelua, johon Meri viittaa. Sen sijaan sen tavoitteena on tiedotteen mukaan ”herättää keskustelua suomalaisesta pelaajakehityksestä.”
Meri toivoo kilpailuedulta arjen vaatimustason nostamisen lisäksi myös ”joitakin suomalaisia erityispiirteitä”, joiden päälle laji-identiteetti voisi ajan kanssa muodostua. Kilpailuetu eikä myöskään tämän kirjoituksen tarpeiksi identiteetti, olettaen että identiteetillä pyritään pelaajakehityskontekstissa myös erottumaan muista, voi olla ”sellainen, jonka muutkin maat hallitsevat tai joka kuuluu jalkapallossa menestymisen vähimmäisedellytyksiin".
”Vaikka joskus olisi olemassa menestyksekäs, suomalainen tapa pelata jalkapalloa, sanotaan esimerkiksi vihamielisen tiivis matala blokki ja vaaralliset vastaiskut laitakaistojen kautta, ei ole sanottua, että juniorimaajoukkueiden kannattaisi pelata näin.”
Valitut periaatteet eivät kestä kovin hyvin tämän kriteerin valossa tehtyä tarkastelua. Esimerkiksi ”boksi”-periaatteen toiminnot ”tolpat”, jolla tarkoitetaan puolustajien sijoittumista maalitolppien väliselle alueelle, sekä ”portti”, joka on maalivahdin ja yleensä pallonpuoleisen topparin muodostama este sille, ettei vastustaja voi syöttää palloa matalana suoraan maalin editse, ovat kovin kevyttä kamaa, ja sisältyvät menestymisen vähimmäisedellytyksiin.
Epäilen, että ne olivat läsnä myös Meren todistamissa portugalilaisissa puistopeleissä, ja se, että niitä joudutaan korostetusti valmentamaan nuorten maajoukkueympäristössä kertoo, kuinka kaukana olemme siitä, että boksissa toimiminen voisi olla kilpailuetumme.
Pohdintaa käytännön pohjalta
En osaa itse ehdottomalla varmuudella vastata edes siihen kysymykseen, tarvitaanko identiteettiä tai onko kilpailuetua edes mahdollista löytää. Kun en tiedä kannattaako edes etsiä, en luonnollisesti tiedä, mistä moinen löytyisi. Ajattelen kuitenkin, että mikäli identiteetti on mahdollista löytää tai luoda, sen pitäisi sisältää Meren ja Progressaon mainitsemia asioita.
Kerron kaksi kokemusta vuodestani talenttivalmentajana, jotka liittyvät mielestäni aiheeseen.
Tuolloin, vuonna 2023, Suomessa vietti pelaajakehitystä ja talentintunnistamista tarkkailemassa FIFA:n talenttivalmentaja, lontoolainen Eddie Munnelly. Munnelly piti monia koulutustilaisuuksia ja luentoja havainnoistaan.
Yksi havainto oli, kuinka erilainen jalkapallomaa Suomi oli Munnellyn ennakko-oletuksiin nähden. Suomessa pelattava ja harjoiteltava jalkapallo oli täysin vastakkaista, kuin mitä kansalliset erityispiirteet antoivat odottaa. Suomessa pelattiin hidasta, kärsivällistä pallonhallintaa, jota Munnelly piti kuumempien ilmastojen jalkapallona, jota pelattiin siksi, että läkähdyttävässä helteessä se oli järkevin vaihtoehto.
”Mitkä sitten ovat erityispiirteitä, joiden päälle voisi jalkapallotekemistä rakentaa?”
Ei ole yllätys, että olemme nyt väkivalloin repimässä itsemme irti suurimmasta osasta siitä, mitä viime vuodet kentillä on puuhattu. Suoraviivainen jalkapallo kopioitiin aikanaan YLE:n kautta jalkapallotietoisuuteen tunkeutuneilta Britteinsaarilta, 4-4-2 ja tiivis aluepuolustus Ruotsista, pallonhallinta lajia 2010-luvun taitteen ympärillä hallinneelta Espanjalta.
Nyt teemme perässä globaaliksi muuttuneen lajikehityksen trendejä. Vaihtaminen on ollut yhtä helppoa kuin siirtonurmen rullaaminen, sillä millään edellä mainituista ei ole ollut juuria suomalaisuuden tai suomalaisen yhteiskunnan erityispiirteissä.
Mitkä sitten ovat erityispiirteitä, joiden päälle voisi jalkapallotekemistä rakentaa? Suomi on turvallinen maa, koulutuksen edelläkävijä. Täällä vallitsee kylmä ilmasto ja protestanttinen työetiikka. Olemme myös sosiaalisesti kiusallisia, katsomme ovisilmästä ettei naapuri ole rapussa ennen kuin poistumme asunnostamme, mutta ehkä vastaukset kuitenkin löytyvät ensimmäisen listan asioista.
”Olemme vähäväkinen, harvaan asuttu saari.”
Toinen kokemus oli tutustumismatka IFK Mariehamnin toimintaan. IFK:n talenttivalmentajana ja junioripuolen sportchefinä toimi tuolloin nykyisin liigajoukkuetta valmentava Gary Williams. Williams kertoi, että Maarianhaminassa oli pohdittu tuttua kysymystä. Olemme vähäväkinen, harvaan asuttu saari, mistä voimme saada kilpailuetua jalkapallossa? Vastaus oli löytynyt kysymyksestä. Olemme vähäväkinen, harvaan asuttu saari.
Maarianhaminassa oivallettiin, että koska kilpailijoita ei käytännössä ole, he voivat tehdä asioita eri tavalla, ilman että Valioliiga-unelmia jahtaavat vanhemmat vievät jälkikasvunsa toiseen seuraan, mikäli paikka sikiöiden Suomen mestaruus -turnauksessa ei aukea.
IFK:ssa ruvettiin esimerkiksi pelaamaan lapsuusvaiheessa pienemmällä pelaajamäärällä, vastoin Palloliiton kilpailuohjeita, koska tutkitun tiedon mukaan näin pelaajat saavat enemmän pallokosketuksia. Tämä oli mahdollista, sillä IFK ei vielä lapsuusvaiheessa osallistu Palloliiton sarjoihin tai kilpailuihin.
Näen ympäristöön liittyviä erityispiirteitä ja niiden hyödyntämistä, kulttuurista moninaisuutta ja uskoa koulutuksen ja tutkitun tiedon voimaan.
Kyky sopeutua
Palloliiton julkistamien periaatteita voidaan tarkastella myös lempeässä valossa. Vaikka joskus olisi olemassa menestyksekäs, suomalainen tapa pelata jalkapalloa, sanotaan esimerkiksi vihamielisen tiivis matala blokki ja vaaralliset vastaiskut laitakaistojen kautta, ei ole sanottua, että juniorimaajoukkueiden kannattaisi pelata näin.
Kuten Aitiossa elokuussa kirjoitin, tehokkain tapa saada nuoria suomalaisia pelaajia ulkomaille on juniorimaaotteluissa annettujen näyttöjen kautta. Laaditut periaatteet antavat ainakin teoriassa yksittäiselle pelaajalle paremman mahdollisuuden näyttää kansainvälisissä otteluissa sellaista osaamista, josta joku on valmis merkittäviä summia maksamaan.
Ehkä periaatteiden ei tarvitse olla yhtään yksityiskohtaisempia. JP Savolainen heittää Progressaossa ilmoille mielenkiintoisen ajatuksen, joka voisi kätellä kansallisten erityispiirteiden kanssa kohtalaisen hyvin. Mitä jos suomalaisen jalkapallon kilpailuetu olisi kykyä sopeutua, kyky mukautua erilaisiin pelin kehityksestä nouseviin ilmiöihin? Silloin periaatteiden voisi ajatella kattavan jalkapallopelin ydinasiat, tarjoavan ikään kuin kulmakivet, joiden päälle voi kussakin ympäristössä tarvittavia asioita rakentaa.
”Erkko Meren kaipaamaa keskustelua makrotason konkreettisista keinoista ei näillä eväillä potkaista käyntiin.”
Periaatteiden laatimisen ja julkaisun myötä kolikko on ilmassa. Toisella puolella on pienen sisäpiirin vaillinaisin tiedoin laatima lista, joka ei ole riittävän yksityiskohtainen erottuvaksi identiteetiksi, harhailee yksittäisen pelaajan käytöksen ja joukkuetaktiikan välimaastossa, ja on helposti unohdettavissa ja korvattavissa seuraavan työryhmän vastaavalla mietinnöllä.
Toisella puolella on huolella laadittu lista ydinasioista, jotka valmennuskieleksi muutettuna takaavat sen, että suomalaiset juniorimaajoukkueet pelaavat vähillä harjoituskerroilla yhtenäistä jalkapalloa, jossa yksilöiden on mahdollista korottaa arvoaan kansainvälisillä pelaajamarkkinoilla.
Ajan kanssa näemme, kummin päin kolikko laskeutuu. Erkko Meren kaipaamaa keskustelua makrotason konkreettisista keinoista ei näillä eväillä potkaista käyntiin.
Lähteet:
https://www.nytimes.com/athletic/5912943/2024/11/11/chelsea-pellegrini-offside-trap-maresca/
https://www.hs.fi/urheilu/art-2000011228550.html
https://www.palloliitto.fi/ajankohtaista/nuorten-maajoukkueiden-yhteiset-pelin-periaatteet-julki
