Suomalainen jalkapallo kärsii perässähiihtäjän syndroomasta: "Millä ilveellä voidaan pysyä kovassa kansainvälisessä kilpailussa mukana?"
Aition jalkapallokirjoittaja Erkko Meri näki Portugalin Madeiralla jotakin, joka pakotti hänet pohtimaan suomalaisen jalkapallon olemusta ja kilpailuetua. Siinä missä puisto- ja pihapelit ovat leimallinen osa portugalilaista jalkapallomaisemaa, Suomi hortoilee identiteettinsä kanssa edelleen hämärässä. Esseessään Meri antaa sapiskaa monelle taholle, mutta esittää myös omat teesinsä.
Heinäkuun kolmas perjantai, noin kello 13.00. Jardins do Lido -puisto, Madeira.
Korkeiden palmujen rajaamalla puistoalueella on käynnissä neljä pienpeliä. Lapsia on pelaamassa yhteensä kolmisenkymmentä. Lisäksi muutamat yksittäiset, kaikkein pienimmät pallottelevat vanhempiensa kanssa puiden varjossa.
Porukat vaikuttavat olevan toisistaan erillisiä, lasten iät vaihtelevat arviolta kuudesta vuodesta noin neljääntoista.
Suurin osa pelaa nurmella paljain jaloin, noin joka toisella näyttäisi olevan jonkin portugalilaisen seurajoukkueen pelipaita päällä. Suosituimmalta vaikuttaa mantereella pelaavan FC Porton sinivalkoraitainen nuttu.
Tasainen palmurivistö tarjoaa verrattain hyvät maalitolpat. Puiston merenpuoleisella sivustalla tosin tarvitaan myös reppuja ja paitoja samaan tarkoitukseen. Kun pallot vierähtävät muutaman kerran ohitseni, huomaan niiden olevan joko varsin kuluneita tai Super Tele -tyyppisiä kevyitä palloja.
”Yllätyn, kun kuulen, ettei yksikään pojista pelaa jalkapalloa seuratasolla.”
En saa katsettani irti puistopeleistä.
Lapset käsittelevät palloa sulavasti, yrittävät jatkuvasti erilaisia harhautuksia, kuten kantapääkikkoja, janoavat maaleja ja elehtivät käsin ja äänin.
Juuri kellään ei vaikuta olevan ainakaan merkittäviä liikunnallisia rajoitteita.
Lähimpänä minua olevalla kentällä ryhmän pienikokoisin poika yrittää kompensoida kokoeroa ja turvautuu toistuviin liukutaklauksiin.
Ehdin lounastaa ja uida meressä, mutta kahdella kentällä pelit jatkuvat vielä kaksi tuntia myöhemminkin.
Jään tarkkailemaan neljän noin 12–13-vuotiaan pojan pelaamista. Idea on yksinkertainen: maalivahdit molemmissa päissä, kentällä yksi vastaan yksi ja maalin jälkeen veskat vaihtoon.
Huomaan selvästi, että pojilla on tavoitteena tehdä maali mahdollisimman hienon harhautuksen jälkeen. Touhu ei silti mene pelleilyksi. Maalin estäminen on vähintään yhtä tärkeää kuin sen tekeminen.
Olen utelias, joten menen vaihtamaan poikien kanssa pari sanaa, kun he ottavat hörppyjä vesipulloista. Kysyn suosikkijoukkuetta, joka paljastuu Portoksi.
Yllätyn, kun kuulen, ettei yksikään pojista pelaa jalkapalloa seuratasolla. Yksi ilmoittaa lajikseen koripallon.
Yllätykseni johtuu siitä, että näkemäni noin 15 minuutin perusteella olin arvioinut, että jokainen nelikosta mahtuisi Suomessa ikäluokkansa korkeimman sarjatason joukkueeseen.
”Millä ilveellä Suomi voisi pysyä kovassa kansainvälisessä kilpailussa mukana?”
Näkemäni puistopelit pyörivät mielessäni seuraavat pari päivää. Sunnuntaina puisto on jälleen täynnä pelaajia.
Pohdin: Jos pienehköllä puistoalueella on viikonloppuisin puolentusinaa pienpeliä käynnissä, kuinka paljon vastaavia pelejä pyörii koko Madeiran saarella? Entä koko Portugalissa, muusta Etelä-Euroopasta puhumattakaan?
Ja jos organisoidun seuratoiminnan ulkopuolella palloilevat paikalliset vesselit ovat näinkin hyviä, kuinka vielä paljon parempia löytyy maan lukuisista pienistä, keskisuurista ja suurista seuroista?
Mietin myös Suomea. Meillä on liiton laatujärjestelmiä, seurakehityshankkeita, kattavia valmennuslinjoja ja paljon muuta.
Piha- tai puistopelikulttuuria meillä sen sijaan ei ole. Tässä suhteessa sosiokulttuurinen takamatkamme vaikkapa Portugaliin on valtava.
Yhtä Suomessa palloa yksin syöttöpenkkiin hinkkaavaa nuorta kohden on viisitoista puistossa palloilevaa portugalilaislasta.
Portugalin ja Suomen kaltaisten jalkapallomaiden vertailu voi olla hedelmätöntä, mutta eroa meillä on paljon Portugalia pienempiinkin futismaihin, kuten suurimpaan osaan muista Pohjoismaista.
Millä ilveellä Suomi voisi pysyä kovassa kansainvälisessä kilpailussa mukana?
Mielestäni tätä keskustelua ei ole kunnolla edes aloitettu.
Perusteellinen makrotason arviointi siitä, mikä voisi olla kilpailuetumme ja millä konkreettisilla keinoilla voisimme erottua muista, on loistanut poissaolollaan.
Julkisessa puheessa ei ole päästy riittävän syvälle tai konkretiaan, eikä Palloliitosta ole valitettavasti ollut johtamaan tätä keskustelua.
Kilpailuetumme ei voi olla sellainen, jonka muutkin maat hallitsevat tai joka kuuluu jalkapallossa menestymisen vähimmäisedellytyksiin.
Arjen perustason nostaminen on luonnollisesti aivan välttämätöntä, mutta sen rinnalla tarvitaan myös joitakin suomalaisia erityispiirteitä, jotka voisivat vähitellen luoda pohjaa jopa laji-identiteetin muodostumiselle. Ilman sitä olemme ikuisia perässähiihtäjiä.
Se, joka vain kopioi, on aina askeleen jäljessä.
Sanottu ei tietenkään tarkoita, etteikö muualta voisi oppia – päinvastoin.
Toiminnan rakentaminen yksinomaan muualta otetun varaan ei kuitenkaan riitä.
”Kilpailuetumme ei toisin sanoen voi olla sellainen, jonka muutkin maat hallitsevat tai joka kuuluu jalkapallossa menestymisen vähimmäisedellytyksiin.”
Esimerkiksi liiton Pelille heittäytyvät lapset -tavoite on helposti myytävissä eikä kukaan liene päämäärästä eri mieltä, mutta siinäkin tapauksessa, että Suomessa alkaisi näkyä enemmän pelille heittäytyviä lapsia, olisimme kärjistäen päässeet vasta lähtöviivalle muiden osallistujien rinnalle.
Pasi Rautiainen todennäköisesti sanoisi, että ”nehän on, perkele, peruskiviä jalkapallossa”.
Toiseksi esimerkiksi kelpaa Etelä-Euroopasta Suomeen rantautunut Ekkono-metodi, joka herätti kiinnostusta lajiväen keskuudessa noin 5–10 vuotta sitten.
Metodista muodostui jonkinlainen toiveiden tynnyri ja se sai osakseen jopa kohtuuttomia odotuksia. Itsekin naiivina nuorena valmentajana uskoin ainakin hieman, että nyt pelaajista tulee taikaiskulla taitavampia.
Ne, jotka Ekkonoon jaksoivat perehtyä, kiistatta oppivat jäsentämään ajatuksiaan kirkkaammin. Tiedonjanoiset valmentajat halusivat kättä pidempää, ja kun liitolla ja seuroilla ei sitä ollut tarjota, Ekkono antoi vastakaikua.
Silti Ekkono-metodinkin kohdalla on helppo nähdä tiettyä suomalaista perässähiihtäjän syndroomaa. Otimme vastaan sen, mitä meille ensimmäisenä tarjottiin.
”Suomalainen jalkapallo on usein pyörinyt kuin tuuliviiri siihen suuntaan, mikä milloinkin on ollut pinnalla.”
Hanke- ja projektihumppaa on suomalaisessa jalkapallossa muutoinkin riittänyt.
Eräs kokenut jalkapallovalmentaja kysyi aikanaan osuvasti – liiton kanavien pursutessa erilaisia Kannusta mua-, Ilmianna futisäiti- ja muita vastaavia kampanjoita – että ”milloin Suomessa nähdään Eläköönhikoilu -kampanja”.
Yhteistä erilaisille, pääasiassa liiton käyntiin polkaisemille kampanjoille ja projekteille on ollut, että a) ne eivät ole liittyneet juuri millään tavalla pelaajakehitykseen tai b) jos side on ollut olemassa, vaikutus on ollut liian heikko tai lyhytaikainen.
Edellä mainitut seikat ovat vain vahvistaneet liiton luonnetta enemmän kansanterveydellisenä järjestönä kuin huippujalkapallo-organisaationa.
Moni haaste linkittyy myös kunnianhimoon.
Sen sijaan, että Suomessa olisi aidosti edes pohdittu, mitä asioita voisimme tehdä systemaattisemmin tai laadukkaammin kuin verrokkimaat, olemme ihannoineet milloin Islantia, milloin Tanskaa, milloin Belgiaa ja milloin mitäkin maata.
”Suomalainen jalkapallo on usein pyörinyt kuin tuuliviiri siihen suuntaan, mikä milloinkin on ollut pinnalla.”
Se on näkynyt leimallisesti myös mediakirjoituksissa ja muissa julkisissa puheenvuoroissa: milloin tarvitsemme parempia ohittajia, milloin parempia puolustajia, milloin lisää halua ja kaksinkamppailuita, milloin lisää kaaosta.
Vastakysymyksenä on mahdollista esittää: no, missä suomalaiset sitten ovat keskimääräistä parempia? Niinpä, emme käytännössä missään.
Yksittäisten ominaisuuksien kaipuu hämärtää kokonaiskuvaa ja johtaa, kovin tutusti, taas ainoastaan yhdelle ladulle.
Oivan esimerkin edellä kuvatusta diskurssista tarjosi Palloliiton huippujalkapallopäällikkö Marianne Miettinen, joka naisten EM-kisojen yhteydessä esitti Helsingin Sanomien (vai oliko se ensin Urheilulehdessä vai Ilta-Sanomissa – ei näissä enää pysy kärryillä) jutussa pitkän listan kehitettäviä asioita: lisää pitkien syöttöjen osaamista, koko ison kentän havainnointia ja niin edelleen.
Erikoisen haastattelusta teki ensinnäkin se, että kehitysehdotuksia esitti Miettinen – siis sama henkilö, joka on jo vuosikausia ollut suomalaisen jalkapallon yksi keskeisimmistä vaikuttajista, johtajista ja päättäjistä.
Kritisoiko Miettinen siis omaa työtään?
Toiseksi Miettinen syyllistyi jutussa siihen tuttuun perässähiihtämisen ideologian toistamiseen, joka on vaivannut suomalaista jalkapalloa jo pitkään.
– Meillä tutkitaan tällä hetkellä erilaisia pelimuotoja ja pyritään luomaan jopa yksi vastaan yksi -turnauksia. Belgiassa yksi vastaan ykkönen on ollut iso teema jo 15 vuotta, Miettinen kertoi.
Oho ja wau! Vai jo 15 vuotta. Ja nyt meillä siis aletaan vasta tutkimaan mahdollisuutta.
Joku voisi kysyä, miksi vasta nyt.
Suomalainen pelitapa vaatisi vahvan kulttuurisen selkänojan ja pitkät perinteet, joita esimerkiksi Ruotsista voidaan tunnistaa.
Suhtaudun jossain määrin kriittisesti myös tavoitteeseen määrittää suomalainen tapa pelata.
Maajoukkuetasolla, alkaen alle 15-vuotiaista ja päättyen Huuhkajiin ja Helmareihin, sellainen voisi ehkä toimia.
Se vaatisi kuitenkin, että Palloliitosta löytyisi sellainen henkilö tai henkilöjoukko, jolla olisi sekä osaamista että auktoriteettia luoda raamit. Tällä hetkellä sellaisia tekijöitä ei Urheilukadun toimistolla ole.
”Suomalainen pelitapa vaatisi myös vahvan kulttuurisen selkänojan ja pitkät perinteet, joita esimerkiksi Ruotsista voidaan tunnistaa.”
Siis sen, että riittävien kokemusten, jatkuvuuden, selkeyden ja asioihin paneutumisen kautta on tunnistettu, mitkä peruspalaset täytyy olla kunnossa, jotta tuloksen tekeminen on mahdollista.
Lisäksi keskeisten tekijöiden täytyy sitoutua niihin ja osata viedä ne käytäntöön.
Suomessa ongelma on se, että oraalla olevat linjaukset murenevat viimeistään siinä vaiheessa, kun avainhenkilöt vaihtuvat. Kulttuuri elää pintatasolla, ei syvärakenteessa.
Seurarajat ylittävien yhtenäisten pelillisten linjausten tekeminen taas on turhaa ja epätarkoituksenmukaista.
Seurojen välinen kilpailu nimittäin pitkälti perustuu siihen, että ne pyrkivät repimään eroa toisiinsa muun ohella myös tavalla pelata ja harjoitella.
Yhtenäisen pelillisen sapluunan etsimisen sijasta Suomessa olisi tärkeämpää kääntää katse pyramidin alimmille portaille.
Kuinka saamme nuoriin ikäluokkiin entistä enemmän parempia joukkueita ja parempia pelaajia? Millaiset strategiset valinnat voisivat tukea tätä isoa päämäärää?
”Olen hahmottanut kolme kokonaisuutta, joihin panostaminen voisi luoda Suomelle edes jonkinlaista kilpailuetua suhteessa samankokoisiin jalkapallomaihin.”
Uskon suomalaisen jalkapallon kehittämisessä sovellettuun skenaarioajatteluun, toisin sanoen mahdollisten kehitysvaihtoehtojen kartoittamiseen.
Omassa päässäni olen hahmottanut kolme kokonaisuutta, joihin panostaminen voisi luoda Suomelle edes jonkinlaista kilpailuetua suhteessa samankokoisiin jalkapallomaihin. Kenties ne voisivat olla vastineita ”portugalilaiselle puistopelikulttuurille”.
Ensimmäisenä kehityskohteena esitän, että Suomeen luodaan Palloliiton johdolla tukiohjelma jalkapalloilevien lasten ja nuorten vanhempia varten.
Syy on yksinkertainen: Suomalainen pelaajakehitys nojaa kaikkein voimakkaimmin perheiden varaan. Käytännössä jokaisen suomalaisen laatupelaajan taustalta löytyy ja on löytynyt sitoutuneet ja omistautuneet vanhemmat.
Mitä enemmän saamme vanhempia, jotka osaavat tukea nuorta jalkapalloilijaa, sitä useammassa perheessä on olemassa lähtökohdat urheilijan polulle.
Maineikkaan unkarilaislähtöisen viulunsoiton opettajan Géza Szilvayn ajatusta mukaillen: kaikkein paras lapsen kehitystä ennustava tekijä on vanhempien myönteinen suhtautuminen ja kokonaisvaltainen tuki lapsen harrastukseen.
Hahmottelemaani tukiohjelmaan sisältyisi kuhunkin ikävaiheeseen suunnittelut koulutukset ja tietoiskut vanhemmille, vertaistukifoorumien luonti ja best practice -kokemusten jakaminen.
Myös vanhempien väliselle mentorointimallille saattaisi olla tarvetta.
Aiheet voisivat vaihdella muun muassa pettymysten käsittelyn tukemisesta yhteisten liikkumisrutiinien muodostamiseen.
Miksi vanhemmat voisivat olla Suomi-futiksen kilpailuetu?
Äitien ja isien vaikuttavuuden lisäksi toinen syy piilee siinä, että harva seura esimerkiksi Pohjoismaissa on vielä edes havahtunut kokonaisuuteen.
Kun olen keskustellut vaikkapa tanskalaisten akatemiaseurojen valmentajien kanssa, monet ovat myöntäneet suoraan, että yhteistyö vanhempien kanssa voisi olla säännöllisempää ja avoimempaa. Meidän momentumme on nyt.
”Vastaväitteenä on mahdollista esittää, että onhan futsalin hyödyt tiedetty jo pitkään. Mutta onko mahdollisuuteen aidosti tartuttu, otettu härkää sarvista?”
Toinen kilpailuvaltti on tiivistettävissä kuuteen kirjaimeen: futsal.
Kun moni Euroopan maa vasta heräilee futsalin tarjoamiin mahdollisuuksiin, Suomi voisi ainakin Pohjoismaiden tasolla olla pioneeri siinä, kuinka futsalia hyödynnettäisiin osana jalkapalloharjoittelua.
Kulmakivet olisivat Suomessa jo olemassa. Futsal on alati kasvava osa Palloliittoa ja koulujen liikuntasalit tarjoavat oivalliset puitteet varsinkin nuorimpien ikäluokkien harjoittelulle.
Talvikaudet ovat pitkiä ja pimeitä, ja ikäluokkien pienetessä futsal rajatumpine pelaajamäärineen voisi tarjota monella paikkakunnalla sopivan toimintaympäristön.
Silti huomattavan pieni osa suomalaisista juniorijoukkueista hyödyntää futsalia. Se ei ole mitään muuta kuin menetetty mahdollisuus.
Lajin hyötyjä jalkapallon pelaajakehitykselle ei tarvinne erikseen alleviivata: päätöksenteko ja toiminta pienissä tiloissa ja lyhyissä aikaikkunoissa, intensiteetti, kilpailullisuus, tilanteenvaihdot ja paljon muuta.
Pääkaupunkiseudun yksittäisten ikäluokkien yksittäiset joukkueet ovat pilottimielessä ottaneet futsalin osaksi talven pelitoimintaa. Kokemukset ovat olleet myönteisiä.
Malli, eräänlainen futsalin ”miniliiga”, pitäisi monistaa niin moneen ikäluokkaan kuin mahdollista, niin laajalle kuin mahdollista.
Joissakin seuroissa futsal on myös avannut ovia yhteistyölle. On perustettu yhteisjoukkueita, jotta kaikki innokkaat ovat päässeet parketille. Myöskään tästä toimintatavasta on vaikea keksiä kriittistä sanottavaa.
Vastaväitteenä on mahdollista esittää, että onhan futsalin hyödyt tiedetty jo pitkään.
Mutta onko mahdollisuuteen aidosti tartuttu, otettu härkää sarvista? Pyritty repimään kaikki hyödyt konkreettisesti irti?
Seurojen aktivoimiseksi olisin valmis esittämään jopa niin radikaalia ideaa, että tietyistä ikäluokista ylöspäin futsalista olisi mahdollisuus saada esimerkiksi lähtöpisteitä kevään jalkapallosarjoihin.
”Suomessa on Euroopan mittapuulla poikkeuksellisen syvällisesti ja pitkäaikaisesti lasten valmennukseen sekä tieteen että käytännön tasolla perehtynyt kouluttaja, jonka teesit ovat jääneet kultahipuiksi kuitenkin vain pienelle piirille valmentajia.”
Kolmas ehdotukseni herättää tietyissä piireissä varmasti vastustusta. Sanon sen silti ääneen.
Mahdollisimman monen seuran aloittaviin ikäluokkiin pitäisi jalkauttaa Pertti Kemppisen luomaan Neurotanoke-metodiin sisältyviä liikkuvuus-, koordinaatio-, kehonhallinta- ja pallonkäsittelyharjoitteita.
Tämän tulisi tapahtua valmentajien autonomiaa kunnioittaen, mutta silti riittävää yhdenmukaisuutta vaalien.
Harjoitteiden ei tarvitsisi muodostaa edes leijonanosaa harjoitusten kokonaiskestosta, mutta niitä olisi kuitenkin jatkuvasti viikkoarjessa.
Uudistus ei myöskään romuttaisi seurojen mahdollisuutta profiloitua ja muovata toimintaa jäsenistönsä tarpeiden näköiseksi.
Muutoksen mahdollistamiseksi leikkaisin nuoruusvaiheen valmennus- ja talenttitukia ja suuntaisin ne sellaisten valmentajien palkkaamiseen, jotka ovat Kemppisen opissa perehtyneet lasten motoristen taitojen opettamiseen. Tällaisia nimiä voisivat olla esimerkiksi Abdi Somane, Abdi Mohamed tai Erno Kaskinen.
Kouluttajat kiertäisivät Kemppisen heitä sparratessa seuroissa pitämässä malliharjoituksia, antamassa palautetta ja kouluttamassa. Olennaista olisi varmistaa, että niin monessa joukkueessa kuin mahdollista toteutuisi määrätyt minimivaatimukset: määrällisesti riittävästi ja mahdollisimman monipuolisesti erilaisia liike- ja aistiärsykkeitä.
Asetelma on jossain määrin jopa nurinkurinen. Suomessa on Euroopan mittapuulla poikkeuksellisen syvällisesti ja pitkäaikaisesti lasten valmennukseen sekä tieteen että käytännön tasolla perehtynyt kouluttaja, jonka teesit ovat jääneet kultahipuiksi kuitenkin vain pienelle piirille valmentajia.
Kemppinen ei ole persoonana mutkattomin ja hänen toimintansa perustuu tinkimättömyyteen, mutta juuri hänen kaltaistaan herättelijää suomalainen lasten valmennus kaipaisi.
Ilman Palloliiton tukea ja panosta muutos ei kuitenkaan olisi mahdollinen.
Se, mitä voisimme saada, olisi moneen muuhun maahan verrattuna erityisen korkealaatuinen seuratoiminnan startti aloittelevissa ikäluokissa. Osaltaan kehityskohde nivoutuisi myös vanhempien parempaan osallistamiseen ja futsalin laajempaan hyödyntämiseen. Synergiaa, toden totta.
”Mikä on pahinta, mitä voi tapahtua? Se, että FIFA-rankingimme miehissä putoaa sijalta 69 pari pykälää alaspäin?”
Suomalaista jalkapalloa on vaivannut jo pitkään sekoitus kunnianhimottomuutta ja haluttomuutta nostaa esille epäkohtia. Se on yhdistelmänä vaarallinen.
Emme tajua, kuinka paljon meillä on tekemistä, ja vaikka jotain ymmärtäisimmekin, varomme isoja muutoksia.
Olemme puoliksi sokeita ja toinen jalkamme on amputoitu.
Paradoksaalisesti juuri Suomen kaltaisen jalkapallomaan pitäisi kuitenkin olla helppo ryhtyä muutoksiin.
Pieni laiva kääntyy ketterämmin kuin iso. Historian painolasti ei ole liian raskas.
Haasteen ratkaisemisessa ei valitettavasti auta, ettei juuri millään taholla vaikuta olevan rohkeutta tai osaamista olla kriittinen äänitorvi tai muutosprosessien käynnistäjä.
Mikä on pahinta, mitä voi tapahtua? Se, että FIFA-rankingimme putoaa sijalta 69 pari pykälää alaspäin?
Seurat keskittyvät ymmärrettävästi ”omaan tekemiseen”, vaikka etenkin moni iso seura voisi olla huomattavasti nykyistä vahvempi alueellinen veturi.
Jalkapallotoimittajiin en ole oikein uskonut – enkä usko. Liian monen julkinen profiili ja työnäyte tuo enemmän mieleen ”influensserin” kuin epäkohtia esille nostavan journalistin.
Rakenteiden ravistelua ja syvällistä paneutumista tärkeämpää on jakaa kivoja maaliklippejä, hehkuttaa suomalaispelaajien onnistumisia tai ”pöhistä” muulla tavoin. Aina en erota toimittajan sosiaalisen median postauksia Palloliiton markkinointi- ja mediatiimin ulostuloista.
Näkemykseni Palloliiton väen kompetenssista on varmaankin tullut edellä jo esille.
Siksi käännän katseeni yksittäisiin näkemyksellisiin valmentajiin niin juniori-kuin aikuistasolla, seurajohtajiin, johtokunnan jäseniin, pelaajien vanhempiin, kannattajiin ja muihin lajitoimijoihin.
Tulkaa esiin, ottakaa kantaa, älkää päästäkö mahdollista potaskaa läpi (koskee tarvittaessa myös tätä tekstiä), vaatikaa perusteluja, haastakaa vallitsevia näkökantoja, hakekaa vaativampiin pesteihin, älkää luovuttako.
Pienistä puroista voi kasvaa suuria jokia.
Muutoin vaarana on, että olemme myös seuraavat vuosikymmenet muita kopioiva, kunnianhimoton perässähiihtäjä.
