Kuunteleminen on arvokas taito, ja joskus jopa puhumistakin tärkeämpi
Elämän hankalina hetkinä ystäville puhuminen voi helpottaa enemmän kuin psykologi, pohtii vastaava päätoimittaja Iina Artima-Kyrki.
Tuttava kertoi lapsuudenperheestään, jossa kuulemma kaikki paasasivat kovaan ääneen omia mietteitään ja mielipiteitään. Kukaan ei kysynyt muilta mitään, eikä varsinaista keskustelua käyty. Tai siis jokainen kävi sitä omaansa, mutta muiden ohi ja yli.
Sama meininki oli jatkunut vielä aikuisenakin. Kun perhe kokoontui yhteen vaikkapa syömään, jatkui äänekäs yksilöpaasaus illallispöydän ääressä. Ilmiöön oli kiinnittänyt ensimmäisenä huomiota sukuun tullut vävykokelas, jota kukaan ei ollut viitsinyt huomioida, koska jokaisella oli koko ajan niin paljon sanottavaa.
Juttu naurattaisi, ellei se olisi niin valitettavan totta. Tässä lehdessä näyttelijä Janne Reinikainen kertoo muistuttavansa itseään jatkuvasti siitä, että pitää jaksaa myös kuunnella. Samaa joudun tekemään välillä itsekin.
”Vielä enemmän auttoi se, että kuuntelin.”
Muutama vuosi sitten omaa perhettäni kohtasi ikävä ja yllättävä asia. Olimme sokissa, joten sairaalassa meille tarjottiin psykologin apua. Ymmärsin toki, että puhuminen olisi ensiarvoisen tärkeää omien pelkojen ja selviämisen käsittelyssä. Ammattilaisen kysymysten ohjaamana se tuntui kuitenkin kovin teennäiseltä ja vaikealta.
Sen sijaan ystäville ja tutuille puhuminen helpotti. Vielä enemmän auttoi se, että kuuntelin. Jos itsellä oli silloin vaikeaa, niin ymmärsin, että on se elämä paiskonut muitakin. Ja niistäkin tilanteista on aina tavalla tai toisella selvitty. Se auttoi uskomaan, että mekin selviämme!
