Olen nykymääritelmän mukaan vanhahko, en vielä vanha. Käytännössä ikänsä kokee, kun tutkii kuolinilmoituksia. Tuttuja siirtyy ajasta ikuisuuteen, kuten kauniissa lausahduksessa todetaan. Yli 80-vuotiaana on pakko nähdä itsensä lähtölaiturilla.

Hienosti myös sanotaan, että kuolema on osa elämää. Elämme tietäen elämän rajallisuuden. Kukaan ei kuitenkaan voi elää kuollakseen. Usein nuorempana kokee itsensä jopa ikuiseksi ja haavoittumattomaksi. Kuolemanajatukset ovat kaukana.

Ihminen kokee jo elämänsä aikana joukon luopumisia: hän luopuu lapsuudesta, nuoruudesta, työstä, ystävistä, läheisistä ja terveydestään. Luopuminen on aina pieni kuolema, kun jotakin jää taakse. Parhaimmillaan luopumisen kautta saa uutta energiaa. Sen sitominen uuteen on taituruuslaji, mutta persoonan kannalta hyödyllistä.

Kuolemassa luovutaan elämästä ja itsestä. Rajan yli lähdetään yksin. Edessä on tuntematon. Kuolemanpelko on tervettä, jopa tarpeellista. Jokaisen pitäisi kuitenkin välttyä kärsimykseltä ja kivulta kuolinhetkellään, myös ennen sitä. Lääketieteessä on onneksi hyväksytty ajatus, että kipua ei ole pakko kestää, vaan sitä voidaan hillitä lääkkein. Enää ei rohkaista kärsimään kirkkaamman kruunun saamiseksi. Turvallisuutta tuo, kun saa takeen avusta mahdollisena kivun ja kärsimyksen hetkenä.

Usko tai vakaumus on avuksi. Jos uskoo kuoleman jälkeiseen elämään, on edessä siirtymähetki, ei kuolema. Monet meistä myös valmistautuvat kuolemaan: sovitaan hoidoista, tehdään hoitotahtoja, etsitään edunvalvojat, suunnitellaan jopa hautajaiset ja hautapaikka sekä pyritään toimimaan niin, että jälkeen jäävien on hyvä ja helppo jatkaa. Osa sopii kuolinavustakin, jota jossakin muodossa jo saa. Tämä kaikki helpottaa ahdistusta ja pelkoa.

Näitä ajatuksia käyvät läpi sydän- ja syöpäpotilaat sekä muut vakavasti sairaat, mutta myös vanhukset. Edessä oleva kuolema ja siihen liittyvä pelko rajoittavat elämää, etenkin jos tuntee pelkoa jo nuorena.

Kuolemanpelkoa on vaikea hallita. Joidenkin on hankalaa puhua siitä läheistenkin kanssa. Hoitohenkilöstö käsittelee asiaa potilaan kanssa, jos tämä ottaa sen esille. Toki nykyään lääkäreiden tapana on tiedustella omaisilta, elvytetäänkö potilas, jos sellainen tilanne tulee. Omaisen ei ole helppo vastata kysymykseen, sillä tunne ja järki kulkevat usein eri tahtia.

Muotisana resilienssi tulee kuoleman läheisyydessä mitatuksi. Sehän tarkoittaa mielen joustavuutta ja kykyä selviytyä vaikeista tilanteista. Kuolema on useille jo sanana pelottava, ja siksi on keksitty kiertoilmauksia, kuten viikatemies ja noutaja. Jokaisen pitäisi oppia olemaan armollinen itselleen. Ei aina tarvitse olla täydellinen, vaan pitää sallia myös herkkyys, hauraus ja haavoittuvuus.

Ihminen voisi olla itselleen uskollinen ja ystävällinen ja osoittaa itseään kohtaan inhimillisyyttä. Yleensä meiltä edellytetään näitä tunteita lähimmäisiä tai sodan uhreja kohtaan. Hätä lisää avuttomuuden kokemusta, mutta oman pelon voi kohdata lempeydellä. Tutuksi ovat minulle tulleet lauseet: ”En haluaisi vielä lähteä, pelkään kuolevani” ja toisaalta: ”Haluaisin jo lähteä, en enää jaksa.” Molemmat aitoja tunnekokemuksia ja kuoleman työstämistä.

Kirjoittaja on psykologi ja eläkeläinen.