Kaikki oli selvää niin kauan, kun taustalla soi musiikki. Aina kovalla, aina synkkää, Rammsteinia, KMFDM:ää, Sonata Arcticaa, Children of Bodomia. Se täytti koko kemiläisen yksiön. Olisi mahtavaa tehdä jotain räväyttävää, Josef Hannu, tuolloin 22, muistaa ajatelleensa. Sellaista, minkä kaikki muistaisivat. Olisi mahtavaa saada huomiota, ja nimeä. Kouluampujat ovat ainoita, joille netissä ei naureta. Heitä vihataan, mutta sekin on parempi kuin nauraminen.
Hannu oli vastikään muuttanut ensimmäiseen omaan asuntoonsa. Hän yritti pitää kämpän siistinä, vanhempien luona oltiin tarkkoja siitä. Silti pizzalaatikot ja tiskivuoret kertyivät. Hän ei koskaan tiskannut, ennen kuin kaikki astiat olivat likaisia. Pienessä metallirunkoisessa sängyssä ei ollut lakanaa. Sisustus tarkoitti paria julistetta seinällä. Toisessa luki Che Guevaran päällä ”Revolutión”.
Hannu pelasi – Counter-Striken tapaisia ammuntapelejä – ja jutteli keskustelupalstoilla. Sen jälkeen kun ammattikoulu oli loppunut muutama vuosi aiemmin, hän oli lähinnä istunut koneella.
Jouluna 2012 Hannu löysi Thorlauta-palstalta viestin, jossa joku suunnitteli jotain muistettavaa. Se ei ollut ensimmäinen kerta, kun hän törmäsi samantapaiseen, salattu Tor-verkko ja sen suurin suomalainen keskustelupalsta ovat täynnä kouluampumishaaveita.
Hannu oli keskustellut neljän tai viiden hierontaketjun aloittajan kanssa vuotta aiemmin sähköpostitse, mutta kaikki olivat hiljenneet, kun hän oli kertonut alustavasti ajatuksistaan.
Hieronta – nettislangia joukkomurhalle – ei ollut ilmeisesti big deal, mutta suunnitelmaan kuulunut asekaupan ryöstäminen oli. Siinä pitäisi tappaa täysin sivullinen myyjä. Hannu oli katsonut Lohjalla sijaitsevan aseliikkeenkin valmiiksi.
Tällä kertaa keskustelun aloittaja vastasi.
Kuulostaahan tuo hurjalta, viestissä luki, mutta toisaalta.
Sitä on vain psyykannut itseään niin kauan hierontafantasioilla ajattelemaan, että se on ”pieni”, ”normaali” tms. juttu, siinä missä perinteisemmät rikokset ovat edelleen tuntuneet yhtä isoilta ja epänormaaleilta jutuilta kuin lapsena.
Olen mukana.
Harva muistaa, missä on ollut jonakin tiettynä päivänä seitsemän vuotta sitten. Ei kukaan muistaisi seitsemättä marraskuutakaan, ellei Jokelassa olisi ammuttu koulussa. Silloin koko Suomi pysähtyi.
Suuttunut ja pettynyt ampuja ei tähdännyt kehenkään, hän tähtäsi kaikkiin. Ampuja kutsui itseään netissä son of a guniksi ja kertoi vihaavansa massaihmisiä ja koko ihmiskuntaa. Tosielämässä hän oli hiljainen ja punasteleva, vain 167 senttiä pitkä.
Josef Hannu katsoi torniolaisessa koululuokassa telkkarista, miten Jokelan koulukeskuksesta paenneet shokissa olevat oppilaat kertoivat ampumisesta. Itkien, paniikissa.
Eduskunta keskeytti täysistuntonsa. Koko tapahtuma oli kestänyt vain runsaat 20 minuuttia, mutta se pyöri kansainvälisissä medioissa päiväkausia, Suomessa viikkoja. Ensimmäinen toimittaja oli ollut paikalla jo ennen kuin poliisi ehti eristää alueen.
Hannu ei muista hätkähtäneensä erityisesti. Ampuja oli varmasti joku hullu. Kunnes sitten illalla varmistui, että tappaja oli koulun oppilas. Se pisti miettimään. Ei kukaan tuollaista tekisi ilman hyvää syytä.
Hänelläkin oli syitä.
Ampuja oli kirjoittanut aikeistaan monille netissä. Hän ihaili Columbinen kouluampujia, trenssitakkeihin ja aurinkolaseihin pukeutuneita 17- ja 18-vuotiaita poikia, jotka tappoivat 12 koulukaveriaan ja opettajan Yhdysvaltojen Coloradossa huhtikuussa 1999. Tappajat eivät olleet tarkoittaneet iskua pelkäksi ampumiseksi, mutta ruokalaan jätetyt itse tehdyt putkipommit eivät räjähtäneet.
Ihailua ampujat halusivatkin. He jättivät toisen pojan makuuhuoneeseen poliisille löydettäväksi mediapaketin, jossa he käsikirjoittivat itsensä kylmäverisiksi ja moraalista piittaamattomiksi poikkeusyksilöiksi. He kuvailivat yksityiskohtaisesti suunnitelmansa ja motiivinsa, kirjoittivat listoja vihaamistaan ihmisryhmistä ja julistivat aloittavansa vallankumouksen. He kertoivat haluavansa mainetta niiden keskuudessa, jotka ajattelevat samoin. He halusivat luoda ikään kuin kultin.
Pojat olivat nauhoittaneet kellarissa kotivideoita, joilla he keskustelivat siitä, kuka ohjaisi heistä kertovan elokuvan, Spielberg vai Tarantino. He painottivat, että teko ei ollut kenenkään muun syy, ei musiikin eikä elokuvien. Teko oli original, ei muualta matkittu.
Ampujat tiesivät, että kun show alkaisi Columbinen koulussa, tiedotusvälineet etsisivät epätoivoisesti syitä ja julkaisisivat heidän mainoksensa. He hallitsisivat koko maailman mediatilaa.
Niin kävi. Columbinen koulusurma oli Yhdysvalloissa koko 1990-luvun seuratuin uutinen heti O. J. Simpsonin oikeudenkäynnin jälkeen.
Niin kutsuttuja kellarinauhoja, basement tapesejä, ei ole koskaan julkaistu edes tutkimuskäyttöön, mutta ne on näytetty muutamalle valikoidulle medialle. Pojilla oli myös kuvia, nettisivuja ja päiväkirjat. Ne levisivät sellaisinaan nopeasti, vaikka keskusrikospoliisi FBI sulki sivut saman tien.
Tiedotusvälineet väittivät, että tappajat ajoittivat iskupäivän Hitlerin syntymäpäiväksi, mutta Jokelan ampuja tiesi paremmin.
Oikeasti päivämäärä oli valittu industrial rockia soittavan KMFDM:n Adios-levyn julkaisupäivän mukaan, joka vain sattui olemaan sama kuin Hitlerin. Hän tunsi päiväkirjamateriaalin hyvin.
Jokelan ampuja käytti videoillaan samoja angstisia ja vihaisia biisejä, joista Columbinen tappajat kirjoittivat. KMFDM:n Son of a Gunia esimerkiksi, Nine Inch Nailsia, Rammsteinia, Marilyn Mansonia ja Columbinesta kertovaa Alice Cooperin kappaletta. Hän teki kaiken esimerkin mukaan.
Jokelan tappaja kirjoitti manifestiinsa saman kuin Columbinen ampujat: ”Ja muistakaa, että tämä on minun sotani, minun ideani ja minun suunnitelmani. Älkää syyttäkö ketään muuta teostani kuin itseäni.”
Toisin oli vain se, ettei hänen tarvinnut odottaa, että poliisi löytäisi hänen mediapakettinsa. Hän latasi sen suoraan Rapidshareen ja YouTubeen. Kumpaakaan ei ollut olemassa vielä vuonna 1999.
Hannu ei kertonut uudelle keskustelukumppanilleen juuri mitään itsestään, vain vuodella alaspäin kaunistellun ikänsä ja asuinpaikkansa epämääräisesti. Keskustelukumppani kertoi olevansa tyttö ja asuvansa yksin. Puhe oli alusta alkaen vain suunnitelmasta. Molemmille oli tärkeää, että toinen oli tosissaan.
Hannu kirjoitti: Toivon sitten, ettet ole mikään trolli tai vastaavaa, koska olen tosissani ja keskustelet oikeasti tulevan hierojan kanssa, toivottavasti minäkin keskustelen. Olisi hienoa päästä toteuttamaan tämä.
Tyttö vastasi: Olet oikeassa, yhdessä tekeminen on todella hyvä motivaation kannalta. Vaikka olenkin lievästi sanottuna epävakaa ja yliemotionaalinen normaalielämässä, niin pystyn kyllä kylmähermoisesti toteuttamaan jotain ennalta laadittua suunnitelmaa. Mikä oli muuten sen rikostaustattomuuden vaatimuksen tarkoitus tässä?
Hannu oli ilmeisesti kirjoittanut Thorlaudan keskustelussa, ettei rikoskumppani saisi olla poliisin vanha tuttu.
Kuvailit juuri minut täydellisesti, Hannu vastasi. Uskon että ollaan molemmat samassa tilanteessa ja tunnetaan samoin tästä kaikesta.
Tyttö kertoi omistavansa kemistin välineet, jotka oli hankkinut räjähteiden valmistamista varten. Hannu ehdotti heti putkipommeja, toivottavasti paremmin seurauksin kuin Columbinessa.
Hän halusi pukeutua trenssitakkeihin ja ”perinteiden mukaan” maihareihin, mutta he eivät päässeet yhteisymmärrykseen siitä, miten takkeihin suhtauduttaisiin kouluissa. Joissain maissa sellaiset on kielletty, tyttö muisti lukeneensa.
Isku Helsingin yliopistoon oli tytön idea, hän kirjoitti siitä jo toisessa sähköpostissaan. Luentosaleihin olisi helppoa roudata pommeja kenenkään huomaamatta. Kumpikaan ei ollut koskaan käynyt kampuksen rakennuksissa, mutta Hannu piti ajatusta hyvänä.
Jos esim. ruokasaliin sijoittaa tasaisesti pommit taktisesti ympäri salia niin veikkaan jopa yli 100 kuollutta kun ne räjähtävät.
Itse hieronnassa olisi hienoa saada varsinaisen iskun jälkeen panttivankeja, voidaan seurata siinä samalla aiheuttamaamme paskamyrskyä ennen panttivankien teloitusta & itsemurhaa.. tulisi varmaan melko seurattu tapahtuma maailmanlaajuisesti, jos pidetään panttivankeja muutama tunti, hän kirjoitti.
Columbinen ampujatkin olivat puhuneet panttivangeista.
Tyttö vei ajatusta pidemmälle. Hän kirjoitti miettineensä, että he pakottaisivat poliisit allekirjoittamaan sopimuksen, jossa luvattaisiin, että he saavat seurata mediaa. Panttivangit voisi pakottaa antamaan salasanan yliopiston langattomaan nettiin.
Mun mielestä tästä iskusta pitää saada sellainen, jota halutaan kopioida, olisi hienoa päästä samanlaiseksi kulttihahmoksi, Hannu vastasi. Ei näitä kahden ihmisen hierontoja ole tainnut olla maailmassa kovin montaa (tietääkseni 2), joten voitaisi viedä tapahtumat aivan uusiin svääreihin.
Hän kysyi, ajatteliko tyttö kirjoittaa manifestin. Hän itse kirjoittaisi menneisyydestään, ihmisten vihaamisesta, tilanteista, jotka ajoivat tähän.
Pitäisikö meidän tehdä jotain videoita, sitten kun ollaan yhdessä? Esim. pommien testailua, vihan julistusta jne.
Etukäteen niitä ei kannattaisi laittaa nettiin, se on idioottimaista nykyään, Hannu jatkoi. Jokelan ampujan aikaan niitä ei otettu kovin tosissaan, mutta nyt poliisit ovat heti evakuoimassa rakennusta.
Tyttö oli samaa mieltä. Videosta pitäisi tehdä sellainen, mistä samanmieliset voivat löytää jotain fanitettavaa.
Pitäisikö meidän sopia päivämäärä? Hannu kysyi.
Ajattelin säästää elämäntarinani siihen kun tavataan.
Suomi pysähtyi Jokelan ammuskelun jälkeen, sillä sellaisen ei pitänyt olla mahdollista meillä. Amerikassa ehkä. Sieltä kouluammuskeluita on raportoitu 1800-luvulta saakka, mutta ei muutaman tuhannen asukkaan Jokelassa.
Jokela ei ollut ensimmäinen tapaus Suomessa. Silloin, kun ambulanssi ajoi Raumanmeren yläasteen pihaan tammikuussa 1989, paikalla ei vain ollut yhtään toimittajaa. Nettiä ei käytännössä ollut, Yleisradio avaisi maan ensimmäiset uutissivut verkossa vasta kuuden vuoden kuluttua. Ambulanssimiehiä tuli vain kaksi, vaikka hätäkeskus oli antanut A-hälytyksen, eli kiireisimmän mahdollisen. Yläasteen käytävällä seisonut Sampsa Simpanen muistaa toisen miehistä huutaneen radioon, että ”täällä on oikeasti tilanne päällä, vähän äkkiä tänne”. Tai jotain sen tapaista, ei hän varma voi olla, hän oli 13-vuotias ja tuosta aamusta on melkein kolmekymmentä vuotta.
Simpanen oli tullut kouluun ajoissa, kello kahdeksan aamunavaus ei ollut vielä alkanut. Hän istui eturiviin parhaan kaverinsa Samin viereen. Sampsa oli hyvä, kunnollinen ja tunnollinen oppilas. Keskiarvo oli kahdeksan ja puolen hujakoilla, toisin kuin Samilla. Sami oli Sampsan mielestä huippuälykäs, luki kirjoja ja oli kiinnostunut keskiajasta. Todistus pelkkää kymppiä.
Sami ja Sampsa olivat tunteneet melkein neljä vuotta, siitä saakka, kun he päätyivät samalle luokalle viidennellä. He alkoivat kaveerata, koska muutakaan vaihtoehtoa ei ollut: he olivat lyhyitä ja ujoja jännittäjiä, stereotyyppisiä nörttejä, vaikka ei vuonna 1989 niin sanottu. Raumalla priimuksia haukuttiin opoiksi.
Suositummat, kuten Timo ja Jari esimerkiksi, flirttailivat sujuvasti, mutta Sampsalle ja Samille se oli sula mahdottomuus. He hehkuttivat rakkauksiaan toisilleen – Sampsa oli lamaannuttavan ihastunut takapulpetin Annikkiin, joka oli vahingossa hymyillyt väärässä kohdassa – mutta eivät tosipaikassa saaneet sanaa suustaan.
Pojat harrastivat yhdessä judoa, mistä molemmat pitivät, vaikka lihasmassa ei kasvanut toivottua tahtia. Suosittu Timo oli 180-senttinen ja 90-kiloinen, sellainen, jonka oli helppoa ottaa päätä lyhemmät hintelät pojat kainaloon ja kurmottaa nyrkillä päänahkaa. Niin kävi usein.
Aamunavauksessa puhuttiin hengellisistä asioista, kuten melkein joka aamu. Sami kumartui kaivamaan jotain koululaukustaan. Äidinkielen opettaja täytti samalla päiväkirjaa poissaolijoista. Nimenhuutoa ei tarvittu, vain yksi kahdestakymmenestä oppilaasta oli poissa ja opettaja tunsi kaikki nimeltä.
Sami pani pulpetin ääressä lippaan Lugeriin, ohutpiippuiseen käsiaseeseen, latasi ja tähtäsi Timoon. Sampsa katsoi suu auki, hän näki miten Samin kädet tärisivät. Sami painoi liipaisinta. Ei mitään. Aseesta ei tullut mitään ulos.
Joku alkoi nauraa, toinenkin. Koko luokka nauroi. Tämäpä hupaisaa, varmaankin jokin esitelmän alku. Sami oli edellisenä vuonna tuonut kouluun kolme vaarattomaksi tehtyä venäläisvalmisteista käsikranaattia esitelmää varten, ehkä nyt oli pistoolien vuoro. Hänen isänsä harrasti vanhoja aseita.
Sami kumartui uudelleen laukulleen. Toinen ase oli erinäköinen, toisen maailmansodan natsi-Saksassa tehty sekin, mutta Mauser-merkkinen. Sami latasi ja tähtäsi uudelleen. Tällä kertaa luoti lensi Timon otsaan. Hän tähtäsi uudelleen, Jaria otsaan.
Sampsa ei osannut juosta ulos luokasta, vaikka kaikki muut olivat menneet. Hän näki, miten yksi luokkakaveri tarttui Samiin ja yritti saada aseen pois, mutta joutuikin Samin alle ja sai piipun rintaansa. Poika sanoi, ettei halua kuolla. Sami vastasi, ettei hän aio poikaa tappaa. Hän halusi tappaa vain suositut, heidät, jotka ovat kohdelleet häntä väärin. Pilkanneet ja kiusanneet ilman, että hän on pystynyt tekemään minkäänlaista vastarintaa.
Poika juoksi luokasta ja Sampsa hätkähti. Olisi mentävä ulos. Hän pääsi käytävään, kun huomasi, että Sami otti sinisen toppatakin naulakosta ja käveli kohti takaovea. Sampsa meni takaisin luokkaan. Lattialla on kaksi hylsyä, kaksi patruunaa, kaksi ruumista ja oksennusta. Veri on tummaa ja siirappista, kuin elokuvissa.
Yksittäistapaus, iltauutisissa sanottiin. Puolen minuutin sähkeessä kerrotaan, että nuori tekijä on saatu kiinni karkumatkalta. Ei nimiä, ei kuvia, ei itkeviä luokkatovereita. Ei dramatisointia aivan tavallisesta perheestä. Seuraavana päivänä piti mennä kouluun. Helsingistä oli tilattu paikalle psykologi, jolla oli mukanaan pari näyttelijää. Luokka pantiin esittämään tapahtumaa: yksi näyttelijä esitti Samia, toiset uhreja, muut esittävät itseään. Se auttaa kuulemma trauman käsittelemisessä.
Simpaselle painajaiset tulivat vasta yksitoista vuotta myöhemmin. Hän oli joka kerta luokkahuoneessa, melkein joka yö. ”Ei meillä ollut minkäänlaisia välineitä käsitellä tuollaista asiaa, eikä ollut kellään aikuisellakaan”, Simpanen sanoo nyt. Hänestä tuli pappi, joka tekee ammatikseen stand up -keikkoja.
Kun Simpanen kuuli Jokelan ammuskelusta, hän sanoo ajatelleensa ensimmäiseksi koulussa olleita. ”Sami oli paras kaverini, joku siinä luokassa on ollut minä. En pystynyt puhumaan omista tuntemuksistani oikein kenellekään silloin nuorena. Mietin vuosikausia, että olisiko pitänyt tietää ja olisiko voinut tehdä jotain toisin.”
”Vanhempani olivat äärettömän fiksuja siinä, että laittoivat minut psykiatrille. Kävin siellä neljä vuotta.”
Hän olisi halunnut kertoa oppilaille, ettei ole mitään, mitä olisi voinut tehdä toisin. Kenenkään ei pitäisi ajatella, että olisi voinut mennä väliin, yrittää estää. Sellaisessa tilanteessa ei voi kuin juosta.
Simpanen tapasi Samin kerran ampumisen jälkeen. Hän meni Uudenkaupungin psykiatriseen sairaalaan juttelemaan, hänen muistaakseen Sami oli pyytänyt tapaamista äitinsä kautta.
”Ei se missään nimessä helppo paikka ollut, mutta jostain syystä halusin sen tehdä. Kaipasin jotain selitystä. En saanut mitään järjellistä, vain sen, minkä kaikki muutkin”, Simpanen sanoo.
”Sami koki, että häntä on kiusattu ja se oli se hänen oikeutuksensa. Siinä vaiheessa totesin, että meillä on niin erilainen käsitys siitä, mitä hän on tehnyt, että on parempi, ettemme ole tekemisissä.”
Kouluampumisista on syytetty milloin mielenterveysongelmia, milloin naisen puutetta. Vielä ennen 1990-luvun loppua niitä pidettiin yksittäisten kaupunkien yksittäisinä tragedioina. Sittemmin niistä alettiin puhua yhteiskunnallisena ongelmana. Heräsi kysymyksiä aselaeista. Peleistä, netistä, musiikista, leffoista, Nietzschestä, Pentti Linkolasta.
Columbinen jälkeen Marilyn Manson joutui puolustautumaan The Rolling Stone -lehdessä inspiroimissyytöksiltä. Hän kirjoitti perustaneensa bändin kritiikiksi kaikelle epätoivolle ja tekopyhyydelle, ei juhliakseen niitä. Manson syytti tiedotusvälineitä. Ne olivat nostaneet Columbinen ampujat jalustalle: älkää ihmetelkö, jos jokaisella tölvityllä nuorella on nyt kaksi uutta idolia, hän kirjoitti.
Eniten on syytetty juuri tölvimistä, siitä puhuttiin jo Raumanmeren aikaan. Suurin osa ampujista tuntuu olleen parinkympin kieppeillä olevia miehiä, jotka ovat kokeneet tulleensa kiusatuiksi.
Aiheesta on tehty valtava määrä tutkimuksia, joista iso osa on keskenään erimielisiä. Ainoa kokoava selvitys on saatu aikaan Berliinin yliopistossa. Tutkijat vertailivat viime vuonna 126 ampumistapausta 13:sta eri maasta ja totesivat, että jonkin muotoista sosiaalista hylkimistä löytyi 54 prosentissa tapauksista.
Melkein puolet ampumisista ovat siis olleet sellaisia, joissa kiusaamisella ei ole osaa. Yksittäisiä syitä ei kerta kaikkiaan ole. Silti Jokelan jälkeen tuli Kauhajoen kouluampuminen vuonna 2008, lähes samanlainen tapaus kuin Jokelan.
22-vuotias tappaja ampui ammattikorkeakoulun luokassa kymmenen opiskelijaa ja itsensä. Tämäkin murhaaja oli ladannut nettiin kuvia itsestään ja kuvannut aseentestausvideoita ampumaradalla. Hänkin kirjoitti mediapaketissaan vihaavansa ihmiskuntaa.
Kauhajoen jälkeen tuli yli 200 kouluampumisuhkausta.
Josef Hannun tarinaa ei ole vaikea arvata: hänestä puhuttiin selän takana koulussa eikä hänellä ollut juuri ystäviä. Hän istuu tammikuussa 2015 Jokelan vankilan tapaamishuoneessa. Hän on lyhyt, ehkä korkeintaan 170-senttinen. Päällä on shortsit ja Red Hot Chili Peppers -paita. Poliisi on hakenut ne hänen asunnoltaan pidätyksen jälkeen tai vanhemmat ovat lähettäneet. Hannu on ollut putkassa ja vankilassa yhteensä kymmenen kuukautta.
Jokelassa hän on eristyksessä. Ei siksi, että yleisellä puolella olisi ollut ongelmia, mutta koska vartijat olivat ehdottaneet. Se sopi Hannulle, hän sai oman huoneen. Suurimman osan haastattelusta hän istuu kädet puuskassa, eikä juuri elehdi. Hän vastailee mielellään, kun ei täällä ole muutakaan tekemistä ja tietysti siksi, että katsoo olevansa syytön, muttei oikein osaa selittää sitä. Hän kertoo masennuskausistaan, mutta kaikelle hän ei keksi syytä. Se nyt vain meni niin.
Jos kysymykseen miksi ei pysty vastaamaan, ei auta kuin kysyä, että miksi juuri kouluampuminen.
”Kyse on niin sanotusta kulttuurisesta käsikirjoituksesta, jota ampujat seuraavat”, kouluampumisia tutkinut nuorisotutkimusseuran Tomi Kiilakoski sanoo.
Käsikirjoituksen pelit, leffat, musiikki tai keskustelupalstat eivät ole selityksiä teoille, vaan ne ovat identiteetin rakennuspalikoita. Ne eivät aiheuta mitään, vaan niiden ääreen hakeudutaan.
”Se on yhteisöllisyyden rakentamista aiempia tekoja matkimalla. Siihen kuuluu, että tekijä on vahva, itsellinen, ajatteleva ja väkivaltaan kykenevä ihminen”, Kiilakoski selittää.
”Ja että seuraaja ylittää edeltäjän pääluvun. Se on muiden epäinhimillistämistä, toisten ihmisarvon alentamista.”
Kirjoittelu on silti eri asia kuin ampuminen. Aikuisena helposti unohtaa, miltä tuntuu pelätä, että kaikki nauravat. Kouluikäisenä ajattelee niin paljon sitä, mitä muut ajattelevat. Kun sama toistuu viitenä päivänä viikossa, ja kun 18-vuotiaana päivät ja vuodet tuntuvat pidemmiltä kuin 30-vuotiaana, tukea täytyy hakea jostain. Ajatuksista, joiden mukaan kaikki muut ovat tahdotonta massaa.
Sellainen ei ole välttämättä yli-ihmisajattelua, vaan oman arvon nostamista edes jollain. Se ei tee kenestäkään massamurhaajaa. Identiteettileikin ja varsinaisen teon välillä on jyrkkä portaikko.
”Ajatukset ’mä voisin tehdä’, ’mun pitää tehdä’ ja ’mä teen’ ovat kaukana toisistaan, ja niissä kaikissa on epävarmuuden ja varmuuden hetkiä”, sanoo nuorisopsykiatrian professori Riittakerttu Kaltiala-Heino. ”Usein ajatuksista vihjaillaan ikätovereille, niitä ikään kuin testataan. Ampujilla on hirveä narsistinen vääristymä siitä, että vihdoin kaikki näkee minut. Raja voi ylittyä tai sitten ei, kaikista ajatuksista voi perääntyä.”
Rajat ylittäneisiin tekoihin voi tutkija Kiilakosken mukaan suhtautua kahdella tavalla: niitä voi pitää täysin arkitodellisuudelle vieraina, jolloin niihin ei oikeastaan tarvitse suhtautua, ne tapahtuvat jossain muualla. Tai sitten ampumisia voi pitää jatkumona kouluväkivallalle, olivat ne kuinka äärimmäisiä tahansa. Ei auta vaieta niitä kuoliaaksi, niitä tapahtuu joka tapauksessa. Ratkaisevinta on, että asioita pystytään käsittelemään niin, että ikätoverit kertovat kuulemistaan suunnitelmista eteenpäin.
Hannun oli tarkoitus tavata tyttö jo tammikuussa 2013. Hän oli hankkinut Glock-pistooliin sopivia ammuksia ja lippaan, jalkajousen ja tilannut Varustelekasta molemmille kaasunaamarit ja varusteliivit.
Tyttö kertoi, että hänellä oli erilaisia kemikaaleja ja että hän oli yrittänyt tilata elohopeaa, jota voisi valella yliopistoluokkiin. Elohopeamyrkytys tappaa hitaasti.
Suunnitelmat kävivät yhä hurjemmiksi. Kaksikko ehdotteli vuorotellen iskupaikaksi yökerhoa, elokuvateatteria, anime-tapahtumaa, musiikkifestivaaleja ja Linnan juhlia. Oli puhe kaasuiskusta, napalmista, tuhopoltosta, unilääkkeistä ja lentokonekaappauksesta.
Mielestäni kouluammuskelut ovat muutenkin vähän liian ”mainstream”, jos niin voi edes sanoa… olisi hienoa keksiä joku aivan uusi juttu, Hannu kirjoitti.
Oikeastaan lentokonekaappaus ei ollut uusi idea, Columbinen tappajat haaveilivat sellaisesta päiväkirjoissaan. Koneella oli tarkoitus lentää päin rakennusta New Yorkissa.
Joka kerta, kun Hannu astui ulos asunnostaan, suunnitelma lakkasi tuntumasta todelliselta. Ei ollut elokuvallista joukkosurmaa, vaan S-marketin myyjä ja kierrätyskeskukseen pesukoneita rahtaavia asiakkaita, jotka piti rahastaa. Hannu oli saanut uudesta palkkatukityöstään pari kaveria, joiden kanssa kävi reilaamassa. Tytölle hän kirjoitti, että oli yksin lomalla Amsterdamissa.
Tapaaminen tytön kanssa peruuntui monta kertaa. Myös tytön ajatukset teosta vaihtelivat, toisinaan hän oli mukana, toisinaan hänellä meni paremmin.
14. tammikuuta 2014 Hannu otti varusteensa mukaan ja astui yöjunaan. Hannu ja tyttö olivat päätyneet alkuperäiseen suunnitelmaan. Hannu oli kuvannut uudenvuodenaattona mediapakettiinsa poseerauskuvia varusteliivi päällä ja kirjoittanut tekstin, jossa kertoi jännittävänsä tapaamista enemmän kuin verilöylyä. Hän oli kirjoittanut myös listan vihaamistaan ihmistyypeistä.
Helsingin Rautatieasemalla Hannu sai tytöltä tekstiviestin, jossa tämä kertoi tuntomerkkinsä: valkoinen takki, vaaleanpunaiset hanskat ja pipo. Hannu tunnisti hänet heti. He eivät esittäytyneet, vaan puhuivat niitä näitä ja menivät syömään leivät aseman kahvilaan.
Tyttö oli hiljainen. Hannu ehdotti käyntiä Alkossa ja he hakivat Kampista lonkeroita ja rommia. Sitten he ottivat junan tytön asunnolle Korsoon. Vasta siellä Hannu sai tietää tytön nimen. Hän näki sen pöydällä lojuneesta Kela-kirjeestä. Nita-Minttu Tirkkonen oli väliaikaisella sairauseläkkeellä. Hän oli opiskellut Joensuun yliopistossa sosiologiaa, mutta koulu oli jäänyt kesken.
Kämpässä oli sotkuista ja tunkkaista. Keskustelusta ei tullut mitään, kumpikaan ei ollut hyvä jutustelemaan. Hannu katsoi enimmäkseen telkkaria, Tirkkonen istui koneella. Hannu näki, että hän kirjoitteli viestejä Suomi24.fi-palstalle, nimimerkinkin hän näki. Hän ei kysellyt asiasta enempää, ei ajatuksista, ei muustakaan elämästä. Suomi24.fi:ssä Tirkkonen tunnettiin paremmin. Hän oli kirjoittanut sinne tuhansia viestejä vuodesta 2010 alkaen. Niissä hän kertoi, että muutamat transihmisten foorumilla kirjoittaneet nimimerkit olivat tuhonneet hänen elämänsä, yksi erityisesti, ilmeisesti se, josta hän puhui eksänään.
Hän syytti sukupuolenkorjausprosessinsa keskeyttänyttä lääkäriä siitä, että oli joutunut sairauseläkkeelle. Kuka kantaa vastuun tällaisessa tilanteessa?? hän kirjoitti Suomi24.fi:hin huhtikuussa 2013.
Ja vastasi itse useaan otteeseen: Mielipide että raa’an, pitkäkestoisen ja systemaattisen henkisen väkivallan uhrilla on oikeus tappaa piinaajansa ei ole rikollista.
Ylläpito poisti viestejä, sillä ne olivat väkivaltaisia ja uhkaavia. Tirkkonen oli bannattu transfoorumilta pari vuotta aiemmin, koska hän oli rikkonut kaikkia sääntöjä ja terrorisoinut muita käyttäjiä. Hän oli lähettänyt moderaattoreille tappouhkauksen, jonka jälkeen he pohtivat, pitäisikö siitä ilmoittaa poliisille. Niin ei koskaan tehty.
Tirkkonen kertoi yhtenä iltana Hannulle, että oli uhannut iskeä omaan lukioonsa Lauritsalaan jo kuusi vuotta aiemmin. Hän oli kirjoittanut Wikipediaan artikkelin, jossa kehui Jokelan ampumista hienoksi ja varoitti, ettei se jäisi viimeiseksi. Hän näytti aiheesta uutisenkin. Tirkkosen uhkaus oli ensimmäinen Suomessa, josta annettiin tuomio: 240 euron sakot.
Ennen Jokelaa poliisi ei juuri kiinnittänyt huomiota nettikirjoitteluun. ”Jokelan ja Kauhajoen jälkeen suhtautuminen uhkauksiin muuttui ihan täydellisesti”, sanoo keskusrikospoliisin internettiedusteluvastaava Veli-Pekka Loikala. Hän ei mielellään puhuisi kouluampumiskeskusteluista, ”turha niitä on ruokkia”.
Sellaisista kuitenkin tulee poliisille vinkkejä, kuten paljon muustakin. Loikala ei suostu sanomaan, minkä suuruinen osa kaikista 10 000 vuosittaisesta ilmiannosta koskee koulu-uhkauksia, vain sen, että noin 14 prosenttia kaikista vinkeistä menee eteenpäin, yleensä tiedoksi paikallispoliiseille.
”Keskusteluita on niin eritasoisia. On tarkastelijan omasta ammattitaidosta kiinni nähdä, onko kyse vitsistä, fantasiasta vai onko uhka todellinen”, Loikala sanoo.
Thorlaudalta löytyy pari keskustelua, joissa puhutaan joukkosurmista. Yksi kirjoittaja kertoo suunnittelevansa laajennettua itsemurhaa Rovaniemen ilmatorjuntarykmenttiin ja kyselee, missä vaiheessa palvelusta armeijassa aletaan ampua oikeilla panoksilla. Neuvojakin tulee, mutta vastaanotto ei ole suoranaisesti ihailevaa:
Haista muna. Niele munaa. Ime munaa. Lutkuta munaa.
Jumalauta että te saatanan pellet, jotka olette tottuneet saamaan kaiken, olette rasittavia. Kun jokin todellisuudessa ei mene kuin haluaisi, niin voi sitä itkua.
Nyt vittu Viljami takas Pleikkarin ääreen.
Poliisin työtä on muuttanut henkirikoksen valmistelun kriminalisoinut laki. Sitä ehdotettiin jo Jokelan onnettomuuslautakunnan raportissa, mutta se toteutui elokuussa 2013.
Aika vantaalla ei ollut hohdokasta. Hannu nukkui lattialla hupparinsa päällä, päivisin käytiin Korsossa pizzalla. Parina iltana tultiin Alkon kautta, kännissä oli helpompi jutella. Tuli puhetta Columbinesta ja muista väkivaltarikoksista. Vähän selattiin ampumisia uhrimäärän mukaan rankkaavaa Spreekillers.ch-sivustoa.
Iskupäivämäärä oli sovittu neljän päivän päähän.
Toisena tai kolmantena päivänä oli vuorossa se, mistä oli niin pitkään yhdessä kirjoiteltu: vierailu Helsingin yliopistolle. Tirkkonen ja Hannu googlailivat sijaintia ja tilatietoja.
He menivät sisään päärakennukseen Senaatintorin puolelta; siltä puolelta rakennus on kuvattu netissä. Jos kumpikaan olisi tuntenut taloa, he olisivat ehkä harkinneet korttelin toista, uudempaa puolta, jossa suurin osa luennoista pidetään.
Eivät he yliopistolla mitään tehneet, katselivat vain. Viipyivät viitisen minuuttia, kymmenen korkeintaan.
Lattialla nukkuminen alkoi pikkuhiljaa riittää Hannulle. Hän halusi kunnon sängyn ja varasi puhelimitse huoneen keskustan Omenahotellista. Se kuului alkuperäiseen suunnitelmaan, ja sen pohjaltahan tässä mentiin. Yhteistä ei tuntunut löytyvän. Toinen Hannun valmiiksi katsoma asekauppa sijaitsi aivan lähellä.
Huone oli samanlainen kuin kaikki Omenahotellien huoneet: punainen ja parisängyllinen. Jääkaappi oli, ja telkkari. Hannu haki iltapalaksi kebabit, ja he katsoivat yhdessä elokuvan Subilta.
Tirkkonen heräsi seuraavana aamuna Hannua aiemmin. Hän veti verhot auki. Oli iskupäivä.
”No, mitäs nyt?” hän kysyi.
Hannu mutisi jotain miettimisestä ja yritti esittää nukkuvaa. Tirkkonen ilmoitti, että hän on miettimisensä tehnyt. Hän menisi ostamaan sinappikaasutarvikkeita.
Hannu makasi hetken sängyssä. Ehkä hän todella mietti asekaupan ryöstämistä, ehkä ei, mutta ei kauppa olisi ollut edes auki. Se on suljettu aina maanantaisin.
Ennen kuin Tirkkonen ehti takaisin, Hannu oli ostanut lipun Kemin-junaan. Hän lähetti tekstiviestin: Meen kotiin vielä miettimään. Ehkä meidän pitäisi viel suunnitella paremmin ja hankkia tarvittava etukäteen. Toivon että jaksaisit odottaa. Kai meil on aikaa? Nyt ollaan kuitenkin tavattu ja tää on helpompaa jatkossa.
Ei tullut jatkoa, tuli poliisi ja toisenlainen mediaspektaakkeli, johon ei ole käsikirjoitusta.
Hannu oli kertonut hänen ja Tirkkosen suunnitelmasta Thorlaudan hierontakeskusteluun osallistuneelle 17-vuotiaalle tytölle, joka oli vaikuttanut kiinnostuneelta lähtemään mukaan.
Mitä olette suunnitelleet massacren lopuksi? Itsemurha, kiinnijääminen vai miten? tyttö kysyi.
Me molemmat ollaan ajateltu tehdä itsemurha, Hannu vastasi.
Facebook-profiilista näkee selvästi, että tyttö on kiinnostunut Columbinesta ja Jokelasta, mutta se ei estänyt häntä kertomasta Hannun viesteistä kaverilleen.
Kaveri kertoi poliisille.
Kun kolme poliisia koputti kolmasti kemiläisen yksiön oveen myöhään illalla maaliskuussa 2014, Josef Hannu pelästyi niin, että oli hakea keittiöstä veitsen itsepuolustukseksi. Tai niin hän sanoo, ehkä niin kuuluu sanoa. Ehkä hän vain istui koneella.
Lööpeissä hehkutettiin karmivaa ja karua yksityiskohtaista massamurhasuunnitelmaa, aivan kuin toivoa saattoi. Julkaistiin kuvia ja osia keskusteluista, analysoitiin käytöstä ja motiiveja.
Hannu peitti oikeudenkäynnissä kasvonsa hupulla. Kukaan hänen ihailemistaan kouluampujista ei joutunut kohtaamaan havittelemaansa julkisuutta. Siinä ei ole taustamusiikkia. ■
Josef Hannu ja Nita-Minttu Tirkkonen tuomittiin käräjäoikeudessa kolmeksi vuodeksi vankilaan törkeästä henkeen ja terveyteen kohdistuvan rikoksen valmistelusta ensimmäisinä Suomessa. Molemmat kiistävät syyllisyytensä. Kirjoitus perustuu Hannun haastatteluun, käräjäoikeuden tuomioon ja poliisin esitutkintamateriaaliin. Samin ja uhrien nimi on muutettu.
Juttua muokattu 20.12.2021 kello 12:10: muutettu otsikkoa.
