Ketä kiinnostaa yhteiskunta, jos voi kirjoittaa omista tunteistaan – Näin minäkeskeisyys pilaa journalismin, kirjoittamisen ja meidät

Äitiiiii!

Epävarmuus, varmuus, epävarmuus, varmuus, tukku kokemuksia, joista seuraa tukku tunteitaaaah!

Lapsi, lapsuus, seksuaalisuus, ihmissuhteet, kasvu, haaaarhaaaailuuuua tutuilla kaduilla, tuloksena memo to myself: onnellisuuteni suurin este on kyvyttömyyteni rakastaa itseäni tarpeeksi!

Menetykset, voitot, kaiho, kaiherrus, kaikki mikä sisälläni kasvaa, kuolee, kasvaa, kaikki se opettaa, olkaa hyvä!

Isäääää!

Alaikäisenä pidin sanojaan näppärästi asetelleesta viihdetaiteilija Juice Leskisestä. Sitten kasvoin koppavaksi aikuiseksi, minkä toin esille mm. pilkkaamalla 1990-luvun ajan Juice Leskistä, koska joskus niin on tehtävä menneisyydelleen.

Vuonna 2001 WSOY julkaisi tekstikokoelmani Teokset I, 709-sivuisen järkäleen, jonka kannessa oli kuva järkäleestä, olisikohan turhautunutta ironiaa pitänyt alleviivata vielä vähän lisää?

Kirjan ilmestyttyä Helsingin Sanomien kulttuuriosasto tilasi Juice Leskiseltä arvostelun kirjasta, jossa ivattiin moneen otteeseen Juice Leskistä, ÄIITIIII!

Leskinen esitti laajassa kirja-arvostelussaan taidokkaasti isoa ihmistä yrittämässä ymmärtää pienempäänsä, jonka pienuudelle ei lopulta voinut mitään. Hän asetteli arvostelun keskiöön vanhempieni kuoleman auto-onnettomuudessa vuonna 1995 ja paljasti, että yritän lyödä matalaksi ”jokaisen itseään suositumman, menestyneemmän ja lahjakkaamman hahmon”, koska Jyrki Lehtola ”kaipaa ja kadehtii isäänsä, jonka mittoihin kirjoittajana hän tuskin koskaan yltää”, ISÄÄÄÄ!

Teeskentelisin itseäni suurempaa blaséistia, jos väittäisin, ettei arvostelu olisi tuolloin häirinnyt, satuttanut, loukannut, tunteita pintaan pukannut.

Asiat olisivat voineet olla huonommin. Tuolloin ei ollut monikansallisia alustoja, joissa kerätä Tuntuu kuin olisin lapsi Gazassa -vertauksilla sydämiä ja kyyneleitä murskattua itsetuntoani kokoamaan. Kukaan ei ollut kuulemassa, kun protestoin pää sähköuunissa: ”Pilkkasin itseäni lahjakkaampia jo ennen isäni kuolemaa!”

Tuossa oli minäesseeavautuminen, yhdentekevä ja teeskentelevä niin kuin ne ovat.

Tässä siitä johdetut kolme opetusta:

Unohtaminen tekee elämästä elämisen arvoista. Tätä kirjoittaessani jouduin etsimään Helsingin Sanomien arkistohausta, mikä oli Leskisen kritiikin ydin, ai niin, isä, äiti, uuuhhh, ja muistin, että itse asiassa Leskisen psykologisointi oli taitavaa ivaa.

Minän kokemukset ovat surkea ponnistuspohja ajatuksille. Nykyiset tunteet omista vanhoista tunteista eivät ole kiinnostavia edes aloittelevalle terapeutille.

Nykyajassa on liian vähän ivaa. Sen seurauksena pienikin kritiikki saa aikaan äänekkään hajoamisen ja totuudeksi nousseen väärinkäsityksen siitä, että omalla herkkyydellä on jotain tekemistä universaalin epäoikeudenmukaisuuden kanssa.

Suru, pelko, ahdistus, trauma, häpeä, järkytys, katumus, syyllisyys, viha, katkeruus, kateus, laakamato osaa kasvattaa uuden pään katkenneen tilalle, ihminen kasvattaa omaa kiinnostavuuttaan korostavia tunteita.

Vitutus on tunteista yhdentekevimpiä, mutta aika on antanut sillekin mahdollisuuden kasvaa traumaksi ja krooniseksi hajoiluksi. Ennen uhrin statuksen saavuttaakseen joutui tekemään itsemurhan tai juomaan itsensä kuolleen oloiseksi, nyt riittää ruutujen täyttäminen tarinoinneilla uupumisesta, riittämättömyydestä ja Feeniks-linnuista.

Hipaisusta on kasvanut tönäisy ja horjahduksesta kaatuminen. Jossain vaiheessa aikuiset keksivät Suomen polarisoitumisen syyksi, että täällä on ”liikaa ivaa”, ja media täyttyi minäherkistelyistä, koska aikuiset halusivat näyttää olevansa alempien ihmisten harjoittaman ivan yläpuolella. Sen pystyi onneksi blokkaamaan niin, että ”Lähden Twitter-tauolle” -ilmoituksesta tuli länsimaisen kestokyvyn motto.

Väärinkeskustelu, eli iva, pilkka, mitätöinti, henkilökohtaisuudet, kostaminen ja niin edelleen, olivat julkisia keskustelutapoja vielä 2000-luvun alkuun asti. Loukkaavimmat vuosikymmenet koettiin 1980- ja 90-luvuilla, jolloin kirjoittajien luonneviat korvasivat poliittiset rajariidat.

Miesten tapa käsitellä ongelmiaan on miesten tapa käsitellä ongelmiaan, joten pilkkaajan ääni oli useimmiten miehen ääni. Misogynia oli tuolloin vain japanilainen ruokalaji, eikä potkimisen huumassa ollut aikaa pysähtyä miettimään, missä on alas-, missä ylöspäin.

Mattiesko Hytönen, Jukka Kajava, Seppo Heikinheimo, tuntemattomammat kulttuurikriitikot, Hesarin Nyt-liitteen NytTen, Aarno Laitinen, Ilkka Kylävaara, Ylioppilaslehden eri toimitukset, kaltaiseni yritteliäät nuoret miehet. Journalismi oli vihollisten muuttamista urakehitykseksi.

Lopputuloksena oli sekä ilahduttavaa että kiusallista aikalaisahdistelua.

Seppo Ahdin, Ilkka Kylävaaran ja Timo Mäkelän lyhytaikaisessa Kutka-vuosikirjassa julkaistiin moninkertaisesta ministeristä Marjatta Väänäsestä kuva, jonka kuvateksti oli ”Kaikkea se kireä aborttilaki teettää”. Iltalehden Stadin Mafia -palstallaan Ilkka Kylävaara havainnollisti alaspäin lyömistä pilkkaamalla monisanaisesti niitä kahviloiden työntekijöitä, joilta oli saanut vain keskinkertaista palvelua.

Nykyään ensimmäinen, parempi, vitsi, on mahdoton. Jälkimmäiseen, alipalkatun työntekijän julkiseen halventamiseen törmää sosiaalisessa mediassa liki päivittäin, koska palvelijan alamaisuuden esittämisen taso on suorassa suhteessa palveltavan onnellisuuden tasoon.

Edellisvuosisatojen aikalaisjokeltelulle on nykyään tunteikkaampikin nimi, ”koulukiusaaminen”, koska ihmisyys kukoistaa aikuisen asetellessa itsensä itkevän lapsen eteen.

Yhä huonompi keskusteluilmapiiri täällä Twitterissä! Vanhasta mediasta koulukiusaaminen on siirtynyt sosiaaliseen mediaan, jossa lyödään alhaalta ylös eikä ylhäällä pidetä siitä ollenkaan, häviäjienkin sananvapaudella on oltava rajansa.

Enää ei riitä pilkaksi lakoninen aborttivitsi, onhan alhaalta kumpuavan vihan kohteena sentään ruma huora kommunistilesbo äitiäskin kaduttaa ettei tehnyt aborttia en ees raiskais.

Keskellä teknologista ja yhteisöllistä optimismia elämme sottaista sotasimulaatiota muistuttavassa tilassa, jossa toinen on aina jo mahdollisuus raiskaamiseen. Jonakin kehityksen alkuvaiheen hetkenä olisi ollut pieni mahdollisuus sanoa jotain ylimalkaisen ilmiselvää ihmisluonnosta, teknologian kehityksestä sekä niiden syy- ja seuraussuhteista, mutta ei ollut aikaa, voimia, kun oli käsiteltävä yhteisen kohtalon sijasta omaa kohtaloa tunteidensa kylpyvedessä.

Internetistä löytyi onneksi jotain kannustavaakin ihmisen polulla oman itsensä analysoijaksi. Internet tulvi blogeja, päivityksiä, päiväkirjoja, tunnelmointeja, esseitä, jotka pohdiskelivat, miten minusta tuli minä.

Horinaa minästä? Oman kasvun tarinallistamista? Autofiktio, jossa voin valehdella kirjoittaessani totuuteni? Kuulostaa sen verran antavalta, että otetaanpa yleisempään käyttöön!

Samoihin aikoihin oli käynyt niin onnellisesti, että rahavirtojen tyrehtyessä mediassakaan ei ollut enää varaa laajoihin reportaaseihin monimutkaisista aiheista, joten raportoitavaksi jäi kirjoittajan sisin, elämä, sohva. Elämä oli toisaalta muuttunut kovin helpoksi… Orja toi ruoat ovelle, ruudulla odotti 259 tv-sarjaa, polyamoriakeksinnön ansiosta sai olla sekä naimisissa että Tinderissä… Ja toisaalta alaluokkien somekeskustelu meni niin kovin asiattomaksi, että minä levisi internetistä mediaan ja kirjallisuuteen reflektoivana, tuntevana, valittavana, kasvavana, reflektoivana, tuntevana, valittavana, kasvavana pysäyttämättömänä minäheilurina, uuden valistusihmisen korkeimpana ideaalina.

Minä ei enää ollut muita havainnoiva subjekti, ulkopuolelleen kohdistuva katse, vaan katse, joka ei löytänyt tietään ulos peilistä, jonka olemus on näyttää kaikki vastakkaisena.

Tunnustaminen syrjäytti tunnistamisen, ja murtuvat media sekä kirjallisuus ottivat helpottuneina sisältövalikoimaansa internetin tunnustuskulttuurin.

Ensimmäisessä länsimaisessa omaelämäkerrassa, Augustinuksen Tunnustuksissa, joristiin ajasta, olemisesta, Jumalan olemuksesta, muistista ja ikuisuudesta. Omissa 1700-luvun Tunnustuksissaan Jean-Jacques Rousseau sekoaa rupatellessaan mielikuvitushahmojen kanssa masturbaatiosta ja yksinäisyydestä, good old days.

Nykytunnustustekstien minä on samaan aikaan Rousseaun mielikuvitushahmo ja Augustinuksen Jumala muistoihin juuttuneena, ja nyt se pohdiskeli 10–250 sivun verran suhdettaan historian ensimmäiseen hetkelliseen nöyryytyksen tunteeseensa tavalla, jonka seurauksena sanan ”vereslihalla” toistosta tuli tervettä kielenkäyttöä.

Kun iva alennettiin syrjäytettyjen elämänsisällöksi ja maailma saduksi, jossa pahat ihmiset loukkasivat ja hyvät loukkaantuivat, julkinen keskustelu muuttui kohteliaan yhdentekeväksi, mikä iloisena koettiin todistukseksi sivistysvaltiosta.

Normaali kritiikkikin alkoi olla liikaa, ja keskustelun sijasta kritiikkiin vastattiin kärsimyksen performoinnilla. Maria Veitola hajosi taas Insta-filtterit kympissä, Katariina Souri muutti, ei muuttanut, muuttaa pois Suomesta välttyäkseen pahalta, Manuela Boscoa satutti sivulause. Juice Leskinen ei saisi enää analysoida ketään tuhoon tuomituista yrityksistä tehdä vaikutusta isäänsä.

Alun perin halveksitut influensserit olivat onnistuneet jakamaan oppejaan eteenpäin: Oman metelöinnin alta ei kuulu muiden ääni. Someraivoa alettiin pelätä etukäteen. Hesarin kriitikko Arttu Seppänen päätyi vihan kohteeksi arvosteltuaan Kiira Korven runokokoelman. Korpi nousi tuhkasta voittajana, joten seuraavaksi Seppänen polki alleen 80-vuotiaan Markku Envallin esseekokoelman, koska Envall ei ole Instagramissa ja jos olisi, kukaan ei välittäisi.

Elämään kuuluvat häviöt tai pelkkä normivitutus oli saatu nostettua joksikin, josta ei selviä läpikäymällä, hyväksymällä, menemällä eteenpäin, vaan omalla hajoamisella syyllistetään tulevat viholliset, jotta pilkkaava paha ei osuisi hajoavaan sieluun.

Kulttuuriteoreetikko Lauren Berlant on kuvannut nykyajan hallitsevaksi paradoksaaliseksi fantasiaksi, ”julmaksi optimistiksi”, tilaa, jossa minän riippuvaisuudet tekevät samaan aikaan elämästä siedettävän mutta ovat este minän julkiselle kasvulle vieläkin täydellisemmäksi.

Vuodenvaihteessa Suomen luetuin minäkolumnisti Laura Friman kirjoitti Helsingin Sanomiin kolumnin otsikolla ”Minulla on alkoholiongelma ja aion tehdä sille jotain”.

Alkoholiongelma oli tämänkokoinen: ”En käytä alkoholia kuin kerran, kaksi viikossa. Useimmiten juon lasin tai kaksi, enkä koskaan yksin tai ennen iltakuutta. Kännit vedän enää harvoin.”

Noin kaksi viinilasillista Frimanin kolumnin ilmestymisen jälkeen Suomeen saatiin raahattua uusi trendiongelma, Wine mom, pakko päästä mukaan, tarjoilija, saisinko lasin tai kaksi alkoholia, kello löi jo kuusi!

Koska kyse oli keskiluokan lumeongelmasta, Frimanin kolumnista seurasi jatkojuttuja. Niistä yhdessä toimittaja haastatteli toimittajaa, joka myös oli löytänyt sisältään alkoholiongelman, koska joi lapsensa mentyä nukkumaan ”pari lasia viiniä”. Nyt toimittaja on lopettanut armottoman ryyppäämisensä ja viinilasin sijasta nauttii ”lauantailimun”. Aikuisuus, mihin katosit, ”lauantailimua” lipittävää mammaa pakoon?

Kun kahdesta viinilasista tehdään sisäisyyden tuorein trendi, mulla muuten ihan sama, pilkka muuttuu mahdottomaksi juuri silloin kuin siihen olisi syytä. Alkoholismi on sairaus, minun tunteeni alkoholismistani on minun tunteeni vakavasta sairaudestani, kenelläkään ei ole oikeutta sanoa siihen mitään.

Loukkaantuminen on nykytunteista antavin, se hiljentää ja saa muut aroiksi kritisoimaan. Siksi loukkaantuminen, hauraus kaiken edessä on levinnyt influenssereista keskiluokan kautta jo etujärjestöihin, joita myös tutkimuslaitoksiksi kutsutaan. Ylen julkaistua Heikki Hiilamon asiallisen kolumnin Etlasta Etla vastasi lyhyellä avoimella kirjeellä, jossa toimitusjohtaja Aki Kangasharju käytti tunne-elämältään herkän ”Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen puolesta” Hiilamon tekstistä sanoja ”halventaminen” ja ”halveksunta”, jotka ”loukkasivat” ja ”pöyristyttivät” henkisesti heiveröistä etujärjestöä.

Maailma on muuttunut Michel Foucault’n vitsiksi. Nimeämällä 1–2 lasia viiniä ”alkoholismiksi” annan sekä viinilaseille että itselleni sairauden nimen ja käytän sen avulla valtaa ympäröivään nimiin, ihmisiin ja sairauksiin. Pätee myös etujärjestöihin, jotka antavat itselleen nimen ”tutkimuslaitos” ja tuolle laitokselle haavoittuneen teinin tunne-elämän.

Hienostorouva Virginia Woolf valitti vuonna 1905 esseessään The Decay of Essay Writing, että muutkin kuin yläluokka on päästetty kirjoittamaan esseitä, vaikka niillä on Woolfia enemmän sanottavaa asioista, joista Woolf ei tiedä mitään.

Ja tässä sitä taas ollaan. Valittamassa, kuinka väärät ihmiset kirjoittavat vääristä aiheista väärin, koska se, mikä alkoi mielenvikaisena tekstinä Instagram-selfien alla, päätyi kirjallisuudeksi nopeammin kuin Saara Turunen ehti naputtaa ”lapsettomuus”.

Kolmas maailmansota lähestyy, ei lähesty, lähestyy, mummot makaavat suljettujen aluesairaaloiden käytävillä, maapallo ei kestä ihmisen painoa, pimeän talvisen maaseudun herkullisin suuhunpantava on oman aseen piippu, mitä näitä nyt on, ja mitä väliä niillä on, kun pitäisi keskittyä kuuntelemaan sisäistä ääntään ja pohdiskella, onkohan hmmmm mahdollista löytää jotain hmmmmm uutta, erilaista kevytsuhteiden ja romanttisen rakkauden väliltä.

Sisäisen äänen olemus on se, että kun siihen kerran rakastuu, se ei hiljene. Ollakseen itselleen relevantti sisäinen ääni ei voi koskaan olla tyytyväinen vaan aina taistelussa häviön mahdollisuutta, kaikenlaisia epävarmuuksia vastaan (Mitä jos en olekaan antanut kylliksi aikaa vain itselleni? (Mitä jos joskus kuolen?)).

Sisäiselle äänelle mikään ei ole helppoa, aina pitää olla vaikeaa, ja Nietzschellekin tulisi yllätyksenä, kuinka tehokkaasti der Wille zur Macht, tahto valtaan, toimii äänekkään itsesäälin kautta. Somepäivitykset, minäkolumnit, autofiktiot, minäesseet ovat keskiluokan turvapaikkahakemuksia, joissa hakemuksen varmemman hyväksynnän takia omaa kohtaloa sodan runtelemassa ruumiissa on liioiteltava.

Hyvinvoivat ovat häviönsä glorifioidessaan onnistuneet tunkemaan sinne, missä hävinneet yrittävät turhaan saada ääntään kuuluviin. Ymmärtäähän sen: Poikkeuksellisen lumisena talvena lasten lukuisiin harrastuksiin liittyvä logistiikka on asunnottomuuteen verrattuna monimutkaisemmalla tavalla musertavampaa, neuroosini ovat skitsofreniakohtauksia relevantimpi syy hoitoon pääsylle, ja tulotasoltani sekä iältäni olen mainostajia kiinnostava kohde.

Sisäiselle äänelle rakas itseanalyysi on ”osaan nauraa itselleni!”, mutta kukaan ei enää naura vanhalle vitsille siitä, että katteeton uskosi sisäisen äänesi olemassaoloon ja erottuvuuteen on juuri sisäinen äänesi. Tuo voisi olla terveemmän itseymmärryksen lähtökohta, ja siksi minä on joskus katsonut peilin sijasta muuallekin.

Simone Weilillä, Primo Levillä, Hannah Arendtilla, Barbara Ehrenreichilla jne. oli myös vaikeaa (sellaista tuppaa olemaan natsien kanssa), mutta tunteidensa holtittoman sanoittamisen sijaan he tyytyivät dokumentoimaan ulkomaailman kauheuksia: holokaustia, keskitysleirejä, tehdastyötä, köyhyyttä.

Ennen internetiä oli myös mahdollisuus odottaa. Oma tunne ei kiirehtinyt saman tien ruudulle ja ehti siksi kasvaa minää laajemmaksi. Enää vauva ei ehdi syntyä ennen kuin isä ja äiti ovat julkaisseet kirjan, millaista on olla isä ja äiti. Vitutuksen tunteet on saman tien korotettava kärsimykseksi ennen kuin ne ehtivät lieventyä banaaliksi arjeksi.

Kun omille harmeille annetaan huoletta synonyymiksi trauma, katoavat vastaäänet, nauru, pilkka, kritiikki, kun ei kai traumatisoituneelle saa nauraa.

Traumateollisuudessa traumojen tehtävä on estää kritisointi. Ylistetty kirjailija Junot Diaz kuvaili vuonna 2018 esseessään, kuinka joutui raiskatuksi 8-vuotiaana ja miten kokemus ottia tuota johti toimintamalleihin, joissa Diaz tuli traumaansa työstäessään loukanneeksi muita, pitkien ihmissuhteiden kanssakin ollut vähän niin & näin. Esseetä ylistettiin rohkeaksi ja rehelliseksi trauman työstämiseksi.

Esseen ilmestyttyä joukko POC-naiskirjailijoita syytti maahanmuuttajastatuksellaan ratsastanutta Diazia misogyniasta sekä seksuaalisesta häirinnästä. Koska aihepiiristä on valkoisen vanhan miehen viisainta vaieta, turkkilais-australialainen nuorehko naistutkija Eda Gunaydin kuvaili Diazin esseetä ”yritykseksi hiljentää etukäteen kritiikki piiloutumalla autenttisuuden taakse”.

Avoimella eli autofiktiivisellä narsismilla on kaikenlaisia seurauksia. Kun minä syntyy, me kuolee. Kun tuntee kasvavaa myötätuntoa peiliään kohtaan, ei myötätunto osaa etsiytyä muualle. Lasten traagiset kohtalot eivät kaipaa tunnelmoivaa mediakritiikkiäsi niitä koskevien uutisten edessä, mässäilysi humalaisen miehen viiden vuoden takaisella lauseella ei toivottavasti ole feminismin viides aalto.

Minäkeskeisyydellä on haitalliset eli demokratisoivat vaikutukset kirjallisuuteen. Kun mielikuvitus kohdennetaan vain itseen, ei mielikuvitusta tarvita muuhun kuin pohjaksi valheille. Kun kestävin rakkaussuhde on omaan itsesääliin, muut henkilöhahmot ovat kliseisiä sivuesiintyjiä. Kun kirjoittava minä alkaa kaivella sisintään, katoaa kirjoitus minän edestä.

Jos on liikaa keskittynyt sisäisen äänensä moninaisuuteen, hajoaminen ei jossain vaiheessa ole enää teeskentelyä vaan muuttuu aidoksi hajoamiseksi, koska toistaessaan hajoamisiaan on alkanut samastua ja rakastua rikkinäisyytensä potentiaaliin. Mary Gaitskill on kirjoittanut: ”Joistakin asioista ei voi selviytyä ennen kuin ne on hyväksytty ja kärsitty, koska itse asiassa joistakin asioista ei voi lainkaan selviytyä, ja siksi sama tarina täytyy toistaa yhä uudelleen ja uudelleen onnellista loppua etsiessään. Ihmisyys on häviämistä, ja meidän kaikkien kohtalonamme on menettää huolella rakennettu itsetuntomme, fyysinen kuntomme, terveytemme, hellitty arvokkuutemme ja lopulta elämämme. Kieltäytyminen tämän todellisuuden sietämisestä on kieltäytymistä elämän sietämisestä.”

Ilottoman minän monopoli on kadottanut maailmasta ilon ja naurun. Sen takia me olemme täällä hiljaa, kohteliaita, tylsiä, tylsistyneitä, korrekteja, pelkääviä, vaikka olisi jo lajin kestävyyden takia korkea aika nauraa toisillemme tuhoon tuomituista yrityksistämme tehdä vaikutusta isään, äitiin, Elon Muskiin, Mark Zuckerbergiin.

Ja tuo minä on lähtökohtaisesti valhe, imartelu. Kun Jacques Derridalta kysyttiin, ”Mistä kaikki alkoi?”, Derrida vastasi: ”Äh, te haluatte minun sanovan nyt jotain sellaista kuin ’Synnyin-Algerian-laitakaupungissa-El-Biariassa-pikkuporvarilliseen-paikalliseen-kulttuuriin-sulautuneeseen-juutalaisperheeseen-mutta…’ Onko tuo todellakin välttämätöntä? En kykene siihen. Se on pelkkää itseensä kiintymistä, ja siksi me suhtaudumme siihen omana äänenämme, oman itsemme yksityisimpänä versiona – tai omana itsenämme.”