Kun iäkkäät vanhemmat sairastuvat, se vaikuttaa moneen sukupolveen – Me olemme pian omaishoitajia kaikki
Luopumisen vääjäämättömyys on kirjoitettu aikuisen lapsen ja tämän vanhemman suhteeseen jos johonkin, kirjoittaa Niklas Thesslund.
Toimittaja Anneli Juutilainen kirjoitti tuoreimpaan Apuun artikkelin kirjailija Marija Vantista, jonka molemmat vanhemmat sairastuivat aikoinaan muistisairauteen. Muutama vuosi sitten Vantti sai itsekin Alzheimer-diagnoosin.
Artikkeli käsittelee sitä, millä tavoin vanhempiensa sairaudet nähnyt suhtautuu omaan sairauteensa, mutta se ei ole jutun ainoa viesti. Vantti sanoo, että vanhempien sairastuminen sotki sukupolvien ketjun heidän perheessään: vanhemmista tuli lapsia ja hänestä heidän huoltajansa.
Edellinen oli juuri syy, miksi aikoinaan ryhdyimme tekemään Omaishoitajien maa -nimistä sarjaa. Ajatus siitä, että väestön vanheneminen ei ole vain yhden sukupolven asia, vaan koko perheen. Perheen, jossa lapset ovat itsekin jo keski-ikäisiä ja usein vielä eri paikkakunnalla kuin vanhempansa.
Tulee uutta huolta ja hoidettavaa, asioita järjesteltäväksi ja ehkä myös riideltäväksi. Eräänlaiset toiset ruuhkavuodet siis.
Käytännön tason alla on aina vanhempien ja lasten vuosikymmenten mittainen suhde, johon uusi tilanne väistämättä alkaa vaikuttaa. Tässäkin muutoksessa on paljon käsiteltävää, sillä lapsen ja vanhemman suhde pyörähtää elämän aikana usein ympäri toisellakin kuin Marija Vantin mainitsemalla tavalla.
Ensin on nuoruusvuosien kritiikki: tuollaista minusta ei ainakaan tule, siitä pidän huolen. Kun nuorempikin on jo tukevasti keski-ikäinen, tämä kuitenkin kääntyy usein sen ymmärtämiseen ja tunnistamiseen, että minustahan tuli ihan samanlainen. Sama maltti tai kärsimättömyys, opittuna tai perittynä. Samat tavat ratkoa erilaisia arjen tilanteita tai luistella niistä pois.
Muistan hyvin, kun itse joitakin vuosia sitten ymmärsin, miten valtavan monin osin muistutankaan isääni. Muistan, miten ilahduin tästä oivalluksesta, jota olin siihen asti liian nuori näkemään. Valitettavasti muistan vielä paremmin seuraavan ajatukseni: Isä on jo sairas; sitä hetkeä, että olisimme samanlaisina edes melko samankaltaisessa elämäntilanteessa, ei tullut eikä tulisi. Luopumisen vääjäämättömyys on kirjoitettu aikuisen lapsen ja tämän vanhemman suhteeseen jos johonkin.
Tästäkin kirjoitamme Omaishoitajien maa -sarjassa.
