Kun Marija Vantti laati isänsä perunkirjoitusta, hän törmäsi salaisuuteen - Vanhempien kanssa siitä oli liian myöhäistä puhua

Missä kummassa avaimet taas olivat? Ja puhelin, sitä ei löytynyt mistään. Marija Vantti säpsähti: kummallisia unohduksia oli tapahtunut hänelle liian monesti jo kuukausien ajan. Useamman kerran hän lähti sekarotuisen Totti-koiransa kanssa pihalle ja jäi oven taakse ilman avaimia. Välillä hän unohti maksaa laskunsa. Joskus hän maksoi saman laskun moneen kertaan.

Pian Marija alkoi aavistaa, mistä oli kyse. Muutokset käytöksessä olivat samantapaisia kuin ne, joita hän oli huomannut omissa vanhemmissaan jo vuosia aiemmin.

Hänen isällään oli todettu otsalohkodementia ja äidillä oli Alzheimerin tauti.

Oli vuosi 2018, kun Heinolassa asuva Marija hakeutui terveyskeskukseen lääkärin vastaanotolle ja pyysi päästä muistitesteihin.

– Olin nähnyt omakohtaisesti, miten muistisairaus alkaa. Olin huolissani ja halusin heti saada asiaan selvyyden.

Muistitestit osoittivat merkkejä muistin heikkenemisestä. Jatkotutkimukset vahvistivat epäilyn: Marijalla oli alkava Alzheimerin tauti.

Diagnoosi ei sokeerannut, mutta hetken aikaa mielen valtasi epäreiluuden tunne. Marija pohti, eikö hän ollut joutunut jo elämässään kohtaamaan tarpeeksi muistisairauksiin liittyvää surua.

– Niitä ajatuksia kesti vain pienen häivähdyksen verran. Hyvin nopeasti päätin hyväksyä asian ja kääntää tilanteen mielessäni toisinpäin: ehkä olin juuri oikea ihminen sairastumaan, koska tiedän hyvin, mitä tässä sairaudessa tapahtuu ja mihin pitää varautua.

Marija on suunnitellut tulevaisuuttaan, jottei hoitovastuu jäisi jälkipolvien harteille. Toistaiseksi Marijan vointi on pysynyt erinomaisena. Varhain aloitettu lääkitys tuntuu tepsivän, eikä hänen kanssaan keskustellessa juuri huomaa juttelevansa muistisairaan kanssa.

– Minusta itsestäni tuntuu, että tilanteeni on pysynyt hyvin pitkään samanlaisena.

Marija on hoitanut kuntoon tärkeimmät paperit: edunvalvontavaltuutuksen ja hoitotahdon. Hän on käynyt tutustumassa lähialueen palvelu- ja hoivakoteihin ja jopa muuttanut niiden lähelle.

– Hakupaperit palvelutaloon laitetaan yhdessä poikani kanssa sisään, jos alkaa näyttämään siltä, etten enää pärjää itsekseni. Olen antanut pojalleni joitain ohjeita, mutta luotan siihen, että huomaan itsekin tilanteen – minähän olen tässä asiassa jo melkein puoliammattilainen.

Naapurit olivat käyneet taas varastamassa tavaroita autotallista. Marijan isä oli siitä aivan varma. Elettiin 1990-luvun alkua. Armeijassa kenttärovastina työskennellyt isä oli jo eläkkeellä, niin myös kotitalousopettajana uransa tehnyt äiti.

Vanhemmat asuivat omakotitalossa Mikkelissä. Marija oli paluumuuttanut Mikkeliin silloisen puolisonsa ja pariskunnan pojan kanssa ja työskenteli sivistystoimen tarkastajana lääninhallituksessa.

Hiljalleen Marija huomasi vanhempiensa luona käydessään yhä enemmän kummallisuuksia: isän tavarat katoilivat yhä useammin ja äiti leipoi jatkuvasti tolkuttomia määriä – pullaa ja kakkuja oli niin paljon, että niitä varten piti ostaa uusi arkkupakastin.

– Sen hän osasi ja muisti, koska oli opettanut koko elämänsä sitä, miten pullaa väännetään ja kakkuja tehdään.

Marija soitti terveyskeskukseen ja pyysi muistihoitajan kotikäynnille. Sen jälkeen molemmat vanhemmat ohjattiin lääkäriin ja diagnoosit muistisairauksista vahvistuivat.

Isän oli luovuttava ajokortistaan. Lempeä mies raivostui siitä suunnattomasti.

– Hän suuttui Mikkelin poliisilaitoksella niin hirveästi, että alkoi heitellä tavaroita kumoon saatuaan kauhean raivokohtauksen. Hän oli ajanut koko ikänsä ja rakasti autoja. Ajokortista luopuminen oli hänen itsetunnolleen suuri menetys ja kolaus.

Marija ajattelee, että muistisairaus sotki sukupolvien ketjun heidän perheessään – vanhemmista tuli hänen lapsiaan, hänestä heidän huoltajansa.

Marijan muistisairaat vanhemmat asuivat kaksin omakotitalossaan ainakin kolmisen vuotta. Lopulta he eivät enää pärjänneet. Kotitalousopettaja-äiti oli unohtanut, kuinka keittiön koneita käytetään ja ruokaa valmistetaan. Isä ei osannut enää hoitaa öljylämmitteistä taloa ja yritti sytyttää sähkösaunaansa koivuklapeilla.

Marija ryhtyi selvittelemään heille hoivapaikkaa, mutta yhteistä kotia ei ollut tarjolla. Vuosikymmeniä yhdessä ollut aviopari joutui muuttamaan erilleen, kauas toisistaan. Välillä Marija sai vuokrattua heille asunnon, jossa he saattoivat viettää valvonnan alla lyhyitä aikoja yhdessä.

Erityisen pahalta Marijasta tuntui, että rakastavan isän luonne oli muuttunut. Hänestä tuli väkivaltainen ja aggressiivinen. Joskus isä yritti lyödä Marijaa ja tämän äitiä.

– Jouduin kertomaan valkoisia valheita, joilla selitin, miksi vein hänet hoivakotiin ja jätin sinne. Se tuntui äärimmäisen pahalta, koska lapsesta asti minulle oli opetettu, että valehtelu oli väärin. Samaan aikaan tiesin, ettei minulla ollut muuta mahdollisuutta.

Toukokuussa 1999 isän aika oli lopussa. Ilma oli kaunis ja aurinkoinen, kun Marija oli isän kuolinvuoteen äärellä. Hän avasi ikkunan ja yhdessä he kuuntelivat lintujen laulua. Dementiastaan huolimatta isä luetteli lintulajien nimiä.

– Yhtäkkiä isä yritti nousta istumaan ja sanoi, että hänellä olisi minulle iso ja tärkeä asia kerrottavana. Minä totesin siihen, että kuunnellaan nyt vaan rauhassa lintujen laulua ja annetaan niiden vanhojen asioiden jo olla.

Jälkikäteen Marija on ollut varma, että isä olisi tuolloin halunnut paljastaa salaisuuden, jota oli pitänyt sisällään vuosikymmenten ajan.

Marijan ja ja hänen isänsä suhde oli lämmin ja läheinen. Välit äitiin sen sijaan olivat hyvin etäiset. Marijasta tuntui pikkutytöstä lähtien, ettei hän kelvannut äidilleen.

– Minulla oli väärän värinen tukka ja väärän kokoiset hampaat. Hän motkotti kaikenlaisista asioista jo lapsuudestani saakka. Vasta jälkikäteen ymmärsin, ettei hän lapsettomuuskatkeruutensa vuoksi pystynyt rakastamaan minua.

Kun Marija valmistautui isän perunkirjoitukseen, hänelle selvisi, että hänet oli adoptoitu. Mies ja nainen, joita hän oli pitänyt äitinä ja isänään, olivatkin todellisuudessa hänen ottovanhempansa, jotka olivat menettäneet esikoisvauvansa epäonnistuneessa keisarinleikkauksessa.

Pian sen jälkeen he adoptoivat suoraan synnytyssairaalasta Marijan, jonka biologinen äiti oli tullut raskaaksi alaikäisenä.

Äiti eli vielä pari vuotta isän kuoleman jälkeen, mutta oli niin dementoitunut, ettei Marija voinut kysyä häneltä menneisyydestään. Hän aloitti useita vuosia kestäneen selvitystyön löytääkseen biologiset vanhempansa ja lopulta onnistui.

Biologisen äitinsä hän tapasi kerran, mutta kohtaaminen oli etäinen. Biologisen isän kanssa hänelle sen sijaan muodostui hyvin lämmin suhde. Side syntyi jo ensikohtaamisella, kun Marija kertoi miehelle olevansa tämän tytär.

Silloin isä laittoi käden rinnalleen ja sanoi: ”Minulla on aina ollut sellainen tunne, että minulta puuttuu jotain todella tärkeää.” Rakkaudelliset välit säilyivät loppuun asti. Biologinen isä menehtyi vuonna 2015.

– Sain viettää seitsemän ihanaa vuotta hänen kanssaan ennen hänen kuolemaansa.

Marija on pohtinut paljon sitä, vaikuttiko vuosien stressi hänen omaan sairastumiseensa. Ottovanhempien asioiden hoitaminen, jatkuva huoli ja suru sekä sen jälkeen omien biologisten vanhempien etsiminen kuluttivat voimavaroja, kuten myös samoihin aikoihin eroon päättynyt avioliitto. Marija uupui ja masentui.

– Henkinen mylly oli voimakas, ja sitä kieputusta kesti vuosien ajan, Marija sanoo.

Viiden vuoden psykoterapian aikana hän löysi rauhan ja hyväksynnän kaikelle tapahtuneelle.

Jo pikkutytöstä lähtien kirjoittaminen on tuntunut Marijasta luontevimmalta tavalta jäsentää omia ajatuksiaan.

Vanhempiensa sairastumiseen liittyviä tunteitaan hän on purkanut pienoisromaanissaan Vieras huone eli ovi dementoituvan mielenmaisemaan ja runoteoksessa Kahdesti lapsi, joka kertoo läheisten dementoitumisesta.

– Kirjoittaessani löydän sanat vaikeille tunteilleni. Silloin ajatukseni eivät jumiudu hirveiksi möykyiksi sisälleni jumiin.

Juuri nyt Marijan päivät täyttyvät uusimman kirjoitusurakan äärellä. Hän työstää omaelämäkerrallista teosta.

– Se on jälkipolville luettavaksi, kun minä en ole enää kertomassa tarinaani.

Sarjassa käsitellään väestön vanhenemisen vaikutuksia perheisiin ja ihmissuhteisiin.