Koulussa murhattiin lapsia, mutta poliisi ei mennyt sisään vaan suojautui – Miksi?

Alkuperäisen englanninkielisen The Atlanticin jutun voit lukea tästä linkistä.

Oli varhainen iltapäivä ystävänpäivänä vuonna 2018, ja Marjory Stoneman Douglas High Schoolin kampus oli täynnä lapsia, jotka antoivat toisilleen pehmoleluja ja sydämenmuotoisia suklaita. Browardin piirikunnan apulaissheriffi Scot Peterson oli työhuoneessaan koululla odottamassa tapaamista erään vanhemman kanssa koskien oppilaan väärennettyä henkilöllisyystodistusta.

Kello 14.21 koulun radion kautta tuli ilmoitus oudoista äänistä, mahdollisesti sähikäisistä, jotka kuuluivat rakennuksesta 12. Peterson lähti ripeästi ulos ja puhui olkapäällään olevaan radioon. Sitten soi palohälytin. Sheriffin virka-asuun pukeutunut Peterson alkoi juosta Glock-pistooli vyöllään.

Hän kapusi golfautoon kahden koulun työntekijän kanssa ja suuntasi kampuksen poikki. Kello 14.23 hän saapui rakennuksen 12 luo. Hän oli noin kolmen metrin päässä ovesta, kun hän kuuli kaksi tai kolme laukausta. Peterson puhui viranomaisradioonsa: ”Mahdollisia laukauksia. Rakennus 1200.” Lähistöllä olevat viranomaiset alkoivat kiiruhtaa kohti koulua. Petersonin mukaan hän siirtyi puhumaan taas koulun radioon ja huusi: ”Punainen koodi, punainen koodi!”

Rakennuksen 12 sisällä entinen oppilas Nikolas Cruz oli jo ehtinyt ampua 24 ihmistä ensimmäisessä kerroksessa, ja 11 heistä kuoli vammoihinsa. Cruz nousi portaita kolmanteen kerrokseen, missä hän tapasi joukon oppilaita, joista monet olivat jääneet käytävään, kun opettaja oli vahingossa lukinnut heidät luokan ulkopuolelle palohälytyksen alettua. Kun oppilaat yrittivät juosta karkuun, Cruz ampui heitä aseellaan, AR-15-tyylisellä kiväärillä. Yhdeksäsluokkalainen Jaime Guttenberg oli vain noin metrin päässä portaikosta, kun tytön selkään osui luoti, joka repi selkäytimen rikki ja tappoi hänet. Toinen oppilas, Anthony Borges, makasi verilammikossa; häntä oli ammuttu keuhkoihin, jalkoihin ja keskivartaloon. Borges kertoo, että maatessaan lattialla hän ihmetteli, missä poliisit viipyivät.

Apulaissheriffi Scot Peterson seisoi ulkona betoniseinän vieressä pistooli kädessään. Hän ei mennyt sisälle rakennukseen 12 vaan oli hakeutunut suojaan rakennuksen 7 lähelle, noin 23 metrin päähän. Hän ei tehnyt mitään päästäkseen sisälle rakennukseen, jossa parhaillaan murhattiin lapsia. Samaan aikaan 17 ihmistä oli kuollut tai kuolemaisillaan sisätiloissa; heistä kuusi tapettiin sen jälkeen, kun Peterson oli mennyt suojaan. Läheisen poliisilaitoksen komisario kertoi myöhemmin osavaltion tutkijoille nähneensä Petersonin harppovan edestakaisin huohottaen raskaasti. Komisario oli kysynyt häneltä, mitä oli tapahtunut. ”En tiedä. En tiedä”, Peterson oli vastannut. ”Voi luoja, en voi uskoa tätä.” Seuraavien 48 minuutin aikana, kun paikalle saapui muita viranomaisia, jotka menivät rakennukseen 12 ja yrittivät pysäyttää ampujan, Peterson pysytteli edelleen suojassa seinän vieressä.

Scot Peterson kuvattuna kotonaan Pohjois-Carolinassa joulukuussa 2023. Kuva: Timothy O'Connell, The Atlantic.

Eräänä aamuna viime toukokuussa Peterson astui oikeussaliin Fort Lauderdalen keskustassa. Hän vältti katsomasta silmiin huoneen puolta tusinaa apulaissheriffiä, jotka seisoivat vartiossa tummanvihreissä virka-asuissaan, samanlaisissa, joita hän itse oli käyttänyt 32 vuotta.

Nykyään 60-vuotias Peterson on 195 senttiä pitkä ja hänellä on vaaleansiniset silmät ja hopeanharmaat hiukset. Häntä syytettiin seitsemästä törkeästä lapsen laiminlyönnistä, kolmesta törkeästä huolimattomuudesta sekä yhdestä perättömän lausuman antamisesta. Syytteistä voidaan tuomita yhteensä enintään 96,5 vuoden vankeusrangaistus. Nämä olivat viralliset syytteet. Suuren yleisön silmissä Peterson oli syytteessä ensisijaisesti pelkuruudesta.

Everstiluutnantti Michael DiMaggio, joka työskenteli Browardin piirikunnan sheriffin toimistossa ampumisen aikaan, arvelee olleensa yksikön ensimmäinen työntekijä, joka näki valvontakameran videon Petersonista seisomassa seinän vieressä.

”En voinut uskoa silmiäni”, DiMaggio totesi valaehtoisessa todistuksessaan. ”Hän olisi voinut puuttua tilanteeseen ja pelastaa ainakin osan uhreista.”

Silloinen Floridan poliisilaitoksen päällikkö Rick Swearingen totesi 15 kuukautta kestäneen tutkinnan jälkeen: ”[Petersonin] täydelliselle toimettomuudelle ei ole olemassa mitään perusteita eikä ole epäilystäkään siitä, että hänen toimettomuutensa maksoi ihmishenkiä.” Floridan osavaltion senaattorin mielestä Peterson oli ”raukkamainen osasyyllinen murhaan”.

Browardin piirikunnan seriffi Scott Israel (keskellä) puhui tiedotusvälineille Marjory Stoneman Douglas High Schoolissa tapahtuneesta joukkoampumisesta, jossa 17 ihmistä sai surmansa 15. helmikuuta 2018 Parklandissa, Floridassa. Kuva: Mark Wilson/Getty Images.

South Florida Sun Sentinel -lehden toimituskunta kutsui häntä ”halveksittavaksi”. Eräs sureva vanhempi kutsui häntä ”roskaläjäksi”, ja toinen twiittasi, että hän saisi ”mädäntyä helvetissä”. Syynä ”ei ollut puutteellinen koulutus tai ohjeistus”, sanoi Scott Israel, joka oli ampumisen aikaan Browardin piirikunnan sheriffi ja Petersonin pomo. ”Syynä oli rohkeuden puute.” Kahdeksan päivää joukkoampumisen jälkeen Israel piti lehdistötilaisuuden, jossa hän ilmoitti aikovansa pidättää Petersonin virantoimituksesta ilman palkkaa, mutta Peterson jäikin itse eläkkeelle. Israel kertoi, että Peterson ei ollut mennyt sisälle kouluun vaan oli seisonut ulkona ”tekemättä mitään” sillä välin, kun ampuja ampui yhä aktiivisesti oppilaita ja opettajia. Kun toimittaja kysyi sheriffin näkemystä asiaan, tämä vastasi: ”Olen järkyttynyt. Tuntuu aivan kauhealta.”

Peterson, joka tunnetaan nykyään sekä Floridassa että ympäri maailmaa nimellä ”Coward of Broward”, ”Browardin pelkuri”, piileskeli kotonaan kolme kuukautta ja peitti etuovensa valkoisella lakanalla yrittäessään karkottaa kuvausautot, jotka oli pysäköity umpikadun varrelle yli 55-vuotiaille asukkaille tarkoitetulla asuinalueella. Hän muutti pian toiseen osavaltioon, soratien varrella olevaan mökkiin Pohjois-Carolinan vuoristoon, missä hän eli ampumistapauksen uudelleen mielessään joka päivä. Hänen puolisonsa Lydia Rodriguez ei toisinaan uskaltanut jättää häntä yksin.

Vuosi osavaltiosta muuton jälkeen Peterson palasi Browardin piirikuntaan kuulemiseen, joka koski hänen erottamistaan poliisivoimista. Silloin hänet hänen yllätyksekseen pidätettiin. Hän kertoo, että hänet riisuttiin alusvaatteisilleen ja puettiin itsemurhan estävään pukuun, ja hän vietti kaksi yötä vankilassa.

Pidätysmääräystä koskevassa lausunnossaan tutkijat väittivät, että Peterson oli ”tietoisesti ja tarkoituksellisesti” jättänyt toimimatta ja kieltäytynyt ”etsimästä tai kohtaamasta ampujaa tai hyökkäämästä tätä vastaan”. Tämä teki hänestä yhden niistä harvoista syytetyistä, joiden syyte ei liittynyt tekoon vaan teon puutteeseen. Koska pelkuruus ei ole varsinainen rikos (tuomioistuimet ovat johdonmukaisesti määränneet, että poliiseilla ei ole erityistä perustuslaillista velvollisuutta suojella kansalaisia, lukuun ottamatta niitä, jotka he ovat itse pidättäneet), Floridan syyttäjät väittivät, että Peterson oli koulupoliisin tehtävässään Stoneman Douglasin oppilaista vastaava ”hoitaja”. Hänen oikeudenkäyntinsä olisi siis eräänlainen testi, jossa koeteltaisiin poliisin virkavelvollisuuden rajoja: voiko poliisille tulla rikosoikeudellisia seuraamuksia siitä, että tämä ei etene kohti tulitusta?

Valamiehistön valinnan ensimmäisenä päivänä Lori Alhadeff, jonka 14-vuotias tytär Alyssa kuoli joukkoampumisessa, asettui istumaan oikeussalin toiselle penkkiriville.

Alhadeff ei ollut koskaan nähnyt Petersonia kasvotusten ennen oikeudenkäyntiä. Hän kertoo, että hänen oli vaikea olla samassa huoneessa tämän kanssa, tämän ison miehen kanssa, jolla oli ollut ase ja joka ei silti ollut lähtenyt ampujan perään; tämän kädet olivat lasten veren tahrimat.

”Oli vain niin tuskallista tietää, että hän oli se, jonka olisi pitänyt pelastaa pikkutyttöni”, Alhadeff sanoo. Hän kertoo osallistuneensa oikeudenkäynnin ensimmäiseen päivään, koska hän halusi Petersonin ja tämän asianajajan tuntevan hänen läsnäolonsa.

”Meillä kaikilla on omat tehtävämme elämässä”, hän toteaa. ”Meidän pitää hoitaa tehtävämme ja toimia, kun hetki koittaa.” Hänen silmissään Peterson oli kuin hengenpelastaja, joka oli kieltäytynyt pelastamasta hukkuvaa lasta.

”Tytärtäni ammuttiin kahdeksan kertaa englannin luokassa. Hänet murhattiin samalla, kun se mies piileskeli”, Alhadeff sanoo.

Manuel Oliverin 17-vuotias poika Joaquin oli ollut luovan kirjoittamisen luokan ulkopuolella kolmannessa kerroksessa, kun ampuminen alkoi. Joaquin yritti syöksyä naistenvessaan, mutta ovi oli lukossa. (Koulun henkilökunta oli yrittänyt estää oppilaita polttamasta sähkötupakkaa vessassa.) Joaquin ryntäsi läheiselle miestenvessalle, mutta senkin ovi oli lukossa. Ampuja saapui vessan luo ja ampui Joaquinia. Kuolemansyyntutkijan lausunnon mukaan yksi luoti jätti kaksi reikää Joaquinin käsivarteen, ja toinen osui häntä jalkaan, mikä vaikeutti pakenemista. Kohtalokas laukaus ammuttiin todennäköisesti silloin, kun Joaquin nosti vaistomaisesti oikean kätensä ilmaan kämmen ylöspäin suojellakseen päätään. Luoti osui Joaquinin kämmeneen ja lävisti etusormen ja peukalon välissä olevan ihokaistaleen. Luoti, sekä luunpalaset Joaquinin kädestä, iskeytyivät hänen ohimoonsa ja murskasivat hänen kallonsa, kuolemansyyntutkijan mukaan ”kuin lyijymyrsky”. Tutkijan mukaan oli kuin joku olisi räjäyttänyt ilotulitteen Joaquinin pään sisällä.

”Herra Oliverin pään piti koossa vain hänen päänahkansa ja otsansa. Kaikki ihon alla oli tuhoutunut, ja itse aivot silpoutuivat niin pahoin, että niitä oli mahdoton tunnistaa, kun ne oli poistettu.”

Joukkoampumisen jälkeen Manuel Oliver takertui vuosikausiksi ajatukseen, jonka mukaan hänen poikansa oli kuollut välittömästi eikä ehtinyt kärsiä. Mutta Nikolas Cruzin oikeudenkäynnissä vuonna 2022 esitetyn kuolemansyyntutkijan lausunnon mukaan näytti todennäköiseltä, että Joaquin oli tuntenut kipua kuollessaan. Ajatus siitä, että hänen poikansa oli ollut yksin ja peloissaan viimeisinä hetkinään, tuntui musertavalta. Ja se tosiasia, että poliisiviranomainen oli seisonut noin 23 metrin päässä ladattu ase kädessään, suojassa kyyristellen, tuntui lähestulkoon sietämättömältä.

Oliver kertoo pitävänsä Petersonia osasyyllisenä poikansa kuolemaan. Kun pyydän häntä tarkentamaan, hän sanoo pitävänsä apulaissheriffiä 10-prosenttisesti syyllisenä ja ampujaa 90-prosenttisesti syyllisenä.

”Mutta se 10 prosenttia olisi voinut muuttaa kaiken”, hän lisää.

Oliverin mielestä Peterson ansaitsee vankeusrangaistuksen. Apulaissheriffi oli vannonut valan, käynyt koulutuksen, saanut palkkaa, kerryttänyt eläkettä – kaikki tämä siitä hyvästä, että hän suojeli ja palveli kansalaisia. Mutta juuri sitä hän ei ollut ratkaisevalla hetkellä halunnut tehdä. Oliverin mielestä mies, joka ei pitänyt sanaansa, koska pelkäsi, oli raukkamaisuuden ja velvollisuuden laiminlyönnin perikuva.

Petersonin oma asianajaja Mark Eiglarsh kertoo olleensa aluksi haluton edes tapaamaan miestä. Eiglarshin perhe tunsi lapsia, jotka olivat käyneet Stoneman Douglasia. Voisiko hän edustaa jotakuta, joka ei ollut auttanut hänen omien lastensa ikätovereita? Päätös ryhtyä Petersonin puolustusasianajajaksi tekisi hänestä epäsuositun, ja naapurit ja ystävät paheksuisivat sitä – kenties jopa enemmän kuin murhatapausta, jota hän samaan aikaan hoiti ja jossa aviomies oli tunnustanut ampuneensa raskaana olevan vaimonsa ja yrittäneensä sitten paloitella tämän osiin.

Lopulta Eiglarsh kuitenkin tapasi Petersonin. Kuunneltuaan miehen kertomusta useiden tuntien ajan hän totesi tälle: ”Jos edes 10 prosenttia siitä, mitä juuri kerroit, voidaan todistaa, niin sinusta on tehty poliittinen uhri.”

Petersonin oikeudenkäynnin edetessä kävi selväksi, että tapauksen yllä häilyi kysymys, joka oli suurempi kuin kysymys miehen syyllisyydestä tai syyttömyydestä: aikana, jona koulut ja ostoskeskukset ja supermarketit ja synagogat ja kirkot ja keilahallit kaikkialla Yhdysvalloissa voivat minä hetkenä hyvänsä muuttua sotatantereiksi, miten poliisivoimia tulisi kehittää, jotta poliisit olisivat paremmin varautuneita joukkoampujiin? Tilanne on nimittäin liian usein se, että Petersonin kaltainen yksinäinen poliisi on ainoa asia, joka estää hallinnassa olevaa välikohtausta muuttumasta hillittömäksi verilöylyksi.

Vaikka joukkoampumisiin liittyvät hälytystehtävät tuntuvat nykyään olevan Yhdysvalloissa arkipäivää, niitä osuu edelleen melko harvoin yksittäisen poliisin kohdalle. Monet poliiseista kertovat, että kun tällainen tehtävä tulee vastaan, on todennäköistä, että he ovat käyttäneet enemmän aikaa perehtyen laitoksensa seksuaalista häirintää koskevaan ohjeistukseen kuin aseelliseen voimankäyttöön. Osittain tästä syystä voikin käydä niin, että sinä päivänä, kun psykopaatti ilmestyy heidän kaupunkiinsa ja edessä on hetki, joka paljastaa heidän todellisen luonteensa, monet poliisit huomaavat, että mahdolliset sankariunelmat, jotka saivat heidät aikoinaan ryhtymään poliiseiksi, eivät riitä sysäämään heitä liikkeelle tositilanteessa.

Peterson oli viettänyt suurimman osan 28-vuotisesta urastaan koulupoliisina painotettua opetusta ja ammatillista koulutusta tarjoavassa oppilaitoksessa, jossa hän oli harvoin joutunut pidättämään ketään. (Yhdysvalloissa koulupoliisi on lainvalvontaviranomainen, jolla on pidätysoikeus, joka kantaa asetta ja joka määrätään tietylle koululle valvomaan oppilaiden turvallisuutta.) Kun Petersonin virka lakkautettiin vuonna 2010 säästösyistä, hänet määrättiin Stoneman Douglasiin Parklandin kaupunkiin, noin 3 300 oppilaan kouluun, jonka tunnelma muistuttaa lähinnä lomakeskusta ja johon kuuluu 15 rakennusta noin 18 hehtaarin alueella.

Poliisien keskuudessa Parkland tunnettiin ”eläkepiirinä”, eli paikkana, jossa erityisesti ikääntyvät poliisit viihtyivät sen alhaisen rikollisuuden vuoksi. Lähestyessä Parklandin kaupunkia, joka sijaitsee noin 40 kilometriä Fort Lauderdalesta luoteeseen, tunnelma muuttuu: laitakaupungin liiketilat vaihtuvat reheviksi viheralueiksi, komeiksi palmuiksi, virginiantammiksi ja köynnösvehkoiksi. Noin 37 000 asukkaan kaupungissa on yhdeksän puistoa, monipuolisia leikkipuistoja ja lukemattomia baseball-kenttiä. Monet asuinalueet ovat aidattuja, ja niissä on kiviset sisäänkäynnit, solisevia suihkulähteitä ja yksityisiä vartijoita.

Petersonille siirtyminen Stoneman Douglasiin edusti kuitenkin dramaattista muutosta. Teineillä oli rahaa ja he keksivät kaikenlaisia hölmöyksiä.

”Voi luoja, minun pitää ryhtyä tekemään taas poliisihommia”, Peterson ajatteli totutellessaan uuteen työhönsä. Hän teki noin kaksi pidätystä kuukaudessa. Hän tutki tapauksia, joissa alaikäiset myivät sähkötupakkaa, polttivat sähkötupakkaa, pitivät hallussaan nestemäistä THC:tä sähkötupakkaa varten (mikä on rikos), varastivat, kiusasivat toisiaan verkossa, lähettivät seksiviestejä, masturboivat luokassa (vain yksi nuori teki näin) ja ajautuivat nyrkkitappeluihin.

Floridan senaatin kuulemisessa vuonna 2019 sheriffi Israel totesi, että Petersonia pidettiin ”erittäin hyvänä” poliisina ja että sekä oppilaat että henkilökunta pitivät hänestä. Vuonna 2014 hänet valittiin vuoden koulupoliisiksi Parklandissa. Vain yksi koulun työntekijöistä moitti Petersonia: Andrew Medina, kampuksen valvoja. Hän kertoi osavaltion tutkijoille, että Peterson vietti tuntikausia katsellen remonttivideoita YouTubesta työaikanaan ja vitsaili, että jos hänen pitäisi joskus vetää aseensa esiin, kotelosta saattaisi tipahtaa ranskalaisia. (Peterson kiistää väitteet; tutkijat ovat kyseenalaistaneet Medinan uskottavuuden.)

Tyttö lepäsi Marjory Stoneman Douglasin High Schoolin ympäröivää aitaa vasten 18. helmikuuta 2018 Parklandissa, Floridassa. Kuva: Mark Wilson/Getty Images.

Joka vuosi muutama oppilas kampuksella osoitti pystyvänsä tekemään oikeasti vaarallisia asioita. Yksi heistä oli Nikolas Cruz. Kouluaikoinaan hän oli pelotellut luokkatovereitaan muun muassa tuomalla kuolleen eläimen kouluun eväsrasiassa, näyttämällä heille kuvan päättömästä kissasta ja kehuskelemalla tappaneensa sorsan rengasraudalla.

”Nikolas Cruz oli täysi sekopää”, Peterson tokaisee. ”Ja kaikki tiesivät, että Nikolas Cruz oli täysi sekopää.”

Peterson kertoo, että vuosi ennen kouluammuskelua, kun apulaisrehtori tapasi Cruzin suostutellakseen tämän siirtymään etäopetukseen, mies pyysi Petersonin mukaan kokoukseen oman turvallisuutensa vuoksi. Cruz jätti sittemmin koulun kesken. ”Ongelma ratkaistu”, Peterson sanoo koulun johdon ajatelleen. Vuotta myöhemmin Peterson sai hälytyksen ampujasta.

Lainvalvontatyössä on selvää, että viranomaiset eivät nouse tilanteen tasalle, vaan laskeutuvat oman koulutuksensa tasolle. Oikeudenkäynnin edetessä Petersonin koulutus nousi ratkaisevaksi tekijäksi osavaltion perusteluissa: hänet oli koulutettu toimimaan tilanteessa, mutta hän ei toiminut. Yksi syyttäjistä, Christopher Killoran, kutsui Petersonin koulutusta ”laajaksi” ja esitteli keltaista kansiota, osavaltion todistuskappaletta nro 13, joka sisälsi Petersonin koulutustiedot vuodesta 1999 lähtien. Killoran veti esiin kaksi paperiarkkia ja esitteli niitä valamiehistön jäsenille. Papereissa oli lueteltu 126 kurssia. ”Hänet oli nimenomaan koulutettu toimimaan joukkoampumistilanteessa”, Killoran kertoi valamiehistölle. ”Mutta kun laukaukset alkoivat, mitä hän teki? Hän juoksi karkuun.”

Killoranin esittelemillä sivuilla näytti olevan vaikuttava lista kursseista, mutta lähempi tarkastelu osoitti, että Peterson oli suorittanut vain kolme joukkoampumisiin liittyvää koulutusta, vuosina 2007, 2012 ja 2016. Vaikka muilla kursseilla oli opeteltu aiheeseen liittyviä taitoja – ”pistoolin taktinen käyttö”, ”ihmishenkien pelastaminen taistelutilanteessa” – ja luennoilla oli käsitelty muun muassa joukkoampumisten historiaa, Petersonilla oli ollut hyvin vähän aikaa perehtyä yhteen poliisin vaarallisimmista ja hankalimmista tehtävistä: kuinka kohdata ampuja, jolla on puoliautomaattikivääri.

Browardin piirikunnan sheriffin toimisto lisäsi ”joukkoampumisen” vuosittaiseen täydennyskoulutukseensa vuonna 2007. Ensimmäisessä koulutustilaisuudessa korostettiin nopean toiminnan merkitystä, mutta neuvottiin poliiseja odottamaan, kunnes neljän tai kuuden hengen joukkue voisi edetä tilanteeseen neliö- tai timanttimuodostelmassa. Tämä käy ilmi Marjory Stoneman Douglas High Schoolin yleisen turvallisuuden komitean raportista. Lainvalvontaviranomaisista, poliitikoista ja vanhemmista koostuva komitea haastatteli satoja todistajia ja laati 439-sivuisen raportin Floridan lainsäätäjille vuonna 2019. Vuoden 2012 koulutus kesti kahdeksan tuntia, joista puolitoista tuntia oli omistettu ampumistilanteille, joissa poliisi toimii yksin. Viimeisin koulutuskerta oli jaettu kahteen neljän tunnin jaksoon, joista yksi koski toimintatapoja joukkoampumisissa ja toinen uhrien pelastamista. Yhdellä kurssilla oli 18–24 poliisia, jotka suorittivat ”skenaarioharjoituksia” vain puolentoista tunnin ajan. Skenaarioissa viranomaisten tulee käytännössä esittää kuviteltuja tilanteita, tehdä päätöksiä sekunnin murto-osassa ja hyödyntää useita taitoja kerrallaan sen sijaan, että he kuuntelisivat vain passiivisesti luentoja. Komitean raportin mukaan osallistujamäärä ja käytetty aika huomioon ottaen ”toistojen määrä per poliisi oli väistämättä rajallinen”.

Syyttäjän keltainen kansio sisälsi kurssisuunnitelman viimeiselle koulutusjaksolle, jonka Peterson suoritti kaksi vuotta ennen joukkosurmaa. Eräässä yksin toimimista koskevassa harjoituksessa ohjaajien tuli käsikirjoituksen mukaan sanoa: ”Ei ole mitään syytä luopua hyvästä suojasta… Muista, että apujoukot ovat jo matkalla, joten on parempi pysytellä aloillaan kuin altistaa itsensä tuntemattomille uhille.”

Poliisien tuli myös perehtyä laitoksen toimintaperiaatteisiin joukkoampumistilanteissa. Niiden mukaan: ”Jos reaaliaikainen tilannekuva on tiedossa, yksittäinen viranomainen tai viranomaisten ryhmä voi edetä alueelle” ihmishenkien pelastamiseksi. Sheriffi Israel totesi myöhemmin, että hän oli tarkoituksella valinnut sanan ”voi” eikä ”täytyy”, jota jotkut muut laitokset käyttivät, jotta päätös jäisi kunkin viranomaisen harkinnan varaan. Hän kertoi Stoneman Douglasin komitealle, että hän halusi tehokasta taktista toimintaa, ei ”itsemurhatehtäviä”.

Petersonilla ei ampumisen alkaessa ollut asianmukaisia varusteita rynnäkkökiväärillä aseistetun miehen taltuttamiseksi. Hänellä ei ollut yllään laitoksen määräämiä luotiliivejä, koska hän oli allekirjoittanut sopimuksen, jonka mukaan hänellä oli lupa olla käyttämättä niitä: hänen mielestään luotiliivit olivat epämukavat Floridan helteessä ja hankaloittivat liikkumista, kun hänen piti puuttua oppilaiden nujakointiin. Hän oli ostanut omilla rahoillaan noin 1 500 dollaria maksavan kiväärin, jossa oli tarkkuutta parantava punapistetähtäin, mutta tuolloisen virallisen käytännön mukaan hän piti asetta autonsa lukitussa tavaratilassa pysäköintialueella.

Lisäksi, kuten Petersonin asianajaja juurta jaksaen selitti oikeudenkäynnin aikana, tämä ei myöskään ollut ainoa viranomainen, joka jätti menemättä rakennukseen kohdatakseen ampujan.

Myös seitsemän muuta Browardin piirikunnan viranomaista olisivat voineet mennä rakennukseen, mutta eivät tehneet niin. Heistä apulaissheriffi Michael Kratz saapui paikalle ensimmäisenä, noin kolme minuuttia ammuskelun alkamisesta, ja sulki koulun lähellä olevan tien. Hän kertoi myöhemmin sheriffin toimiston tutkijoille arvioineensa, että oli tärkeää pitää kolme koulubussillista lapsia vaara-alueen ulkopuolella. Sitten hän kuuli neljä tai viisi laukausta, jotka tulivat noin kymmenen metrin päästä. Hän ei lähtenyt heti etenemään kohti tulitusta, vaan meni autolleen, otti AR-15-kiväärinsä sen tavaratilasta ja suojautui auton taakse. Nähdessään haavoittuneen oppilaan Kratz nousi esiin kivääri kourassaan ja auttoi viemään tämän turvaan.

Apulaissheriffi Edward Eason, 17 vuotta sheriffin toimistossa työskennellyt konkari, saapui nopeasti paikalle ja kuuli 6–12 laukausta, mutta ajoi suoraan kampuksen ohi ja suuntasi sen sijaan läheiselle yläkoululle. Hän kertoi Stoneman Douglasin komitean tutkijoille, että hän oli ollut aiemmin töissä kyseisessä yläkoulussa ja arveli voivansa olla siellä avuksi.

Apulaissheriffi Richard Seward saapui paikalle ja kuuli viisi tai kuusi laukausta, mutta ei sanojensa mukaan tiennyt tarkalleen, mistä ne kuuluivat. Hän haki luotiliivinsä ja meni suojaan autonsa taakse, pysytellen tiellä ainakin kahdeksan minuuttia ennen kuin lopulta lähestyi rakennusta ja piti ovea auki pakeneville oppilaille. Perustellessaan toimintaansa osavaltion tutkijoille Seward, joka oli tapahtuma-aikaan kuusissakymmenissä, sanoi: ”En liiku enää niin nopeasti.”

Ylikonstaapeli Brian Miller, 31-vuotisen uran tehnyt veteraani, oli Parklandin apulaissheriffien esihenkilö kyseisen päivävuoron aikana. Kuultuaan Petersonin ilmoituksen laukauksista radion kautta hän ajoi noin puolentoista kilometrin matkan toimistoltaan koululle. Saavuttuaan paikalle hän kuuli kolme tai neljä nopeaa laukausta. Hän meni autonsa taakse, puki luotiliivit ylleen ja katseli samalla, kuinka muut viranomaiset juoksivat kampusta kohti. Millerin tehtävä esihenkilönä oli ottaa tilanne haltuun ja auttaa koordinoimaan toimintaa: eristää alue, perustaa komentokeskus, hälyttää lisäapua, määrätä poliisit etenemään tehokkaasti. Mutta hän ei tehnyt juuri mitään, vaan pysytteli ”autonsa takana suojatakseen itseään”, toteaa komitean raportti.

Apulaissheriffi Joshua Stambaugh, 23-vuotisen uran tehnyt konkari, joka oli ollut läheisessä yksityiskoulussa hoitamassa yksityisen asiakkaan toimeksiantoa, saapui paikalle niin nopeasti, että hänen haalarikameraansa tallentui noin viiden laukauksen äänet. Stambaugh puki luotiliivinsä ylleen ja jäi Chevrolet Tahoensa taakse suojaan noin viideksi minuutiksi, kunnes eräs poliisi läheisestä yksiköstä Coral Springsistä saapui kivääri kourassaan ja hoputti häntä kohti kampusta.

Stambaugh ei seurannut häntä, vaan yritti ilmeisesti varoittaa häntä: ”Ole varovainen!” Pian tämän jälkeen valvontakamera tallensi Stambaughin ajamassa pois koululta noin viiden minuutin ajomatkan päähän länteen, läheiselle moottoritiesillalle. Hän kertoi myöhemmin sheriffin toimiston tutkijoille, että hän oli saanut radioviestin, jossa pyydettiin yhtä poliisia eristämään alue siitä kohdasta. Hän kertoi ottaneensa kiikarit esiin ja tarkkailleensa koulun kampusta. Osavaltion tutkijoille hän kertoi suorittaneensa ”valvontatehtävää”. ”Jos siis [ampuja] olisi jossain siinä koulussa, vaikka portaikoissa, minä näkisin sen ja voisin kertoa siitä muille radion välityksellä.”

Eräs toinen apulaissheriffi piiloutui puun taakse ja tähtäsi kiväärillään rakennusta. Komitean raportista käy ilmi, että kun muut viranomaiset lähestyivät häntä, hän sanoi: ”Emme me kaikki mahdu tämän puun taakse; meidäthän ammutaan.”

Stambaugh kertoi komitean tutkijoille, ettei hän muistanut, milloin oli viimeksi suorittanut joukkoampumisia koskevan koulutuksen.

Kysymys: 20 vuotta sitten?

Vastaus: Ei, ei 20 vuotta sitten.

Kysymys: 10 vuotta sitten?

Vastaus: En osaa sanoa tarkalleen. Siitä on pitkä aika.

Sheriffin toimiston tietojen mukaan Stambaugh oli osallistunut joukkoampumisia koskevaan koulutukseen viimeksi kaksi vuotta aiemmin, 8. helmikuuta 2016, mutta hänellä ei aidosti näyttänyt olevan minkäänlaista muistikuvaa siitä. Se ei ollut mitenkään epätavallista. Vaikka useimmat Browardin apulaissheriffit muistivat osallistuneensa koulutukseen tapausta edeltävien vuosien aikana, komitean raportin mukaan joillakin oli vaikeuksia muistaa, millaisesta koulutuksesta oli ollut kyse: sisältyikö koulutukseen luentoja, PowerPoint-esityksiä vai kenties harjoitusskenaarioita?

Joukkoampumisen jälkeen Browardin piirikunnan sheriffin toimisto suoritti tutkinnan seitsemän viranomaisen toimista ja irtisanoi heistä kolme, Millerin, Easonin ja Stambaughin. Jokainen heistä valitti päätöksestä, ja Miller ja Stambaugh saivat työnsä takaisin. (Seward jäi eläkkeelle pian tapauksen jälkeen.) Kratzia ja kahta muuta apulaissheriffiä vastaan ei ryhdytty kurinpitotoimiin.

Scot Peterson oli viranomaisista ainoa, joka pidätettiin ja asetettiin syytteeseen, syyttäjien mukaan suurelta osin sen vuoksi, että hänen roolinsa koulupoliisina teki hänestä oppilaiden ”hoitajan”. Petersonin saamat seitsemän syytettä törkeästä lapsen laiminlyönnistä koskivat seitsemää alaikäistä oppilasta, jotka kuolivat tai loukkaantuivat kolmannessa kerroksessa sen jälkeen, kun Peterson oli saapunut rakennuksen ulkopuolelle. Kolme syytettä törkeästä huolimattomuudesta koskivat puolestaan jo täysi-ikäisiä oppilaita, jotka kuolivat tai loukkaantuivat kolmannessa kerroksessa.

Vierittäessään syyt Petersonin niskoille välittömästi joukkoampumisen jälkeen, jo ennen rikossyytteiden nostamista, sheriffi Israel yritti ilmeisesti kääntää huomion pois yksikkönsä kehnosta suorituksesta: ongelmana oli Petersonin pelkuruus, ei yksikön antama koulutus. Mutta jos Israel kuvitteli, että Petersonin uhraaminen riittäisi, hän oli väärässä. Vuonna 2019, lähes vuosi verilöylyn jälkeen, Floridan vasta valittu kuvernööri Ron DeSantis erotti Israelin virastaan syyttäen tätä epäpätevyydestä ja velvollisuuksien laiminlyönnistä, pääosin sen vuoksi, ettei tämä ollut kouluttanut alaisiaan joukkoampumistilanteiden varalle.

Parklandin joukkoampumisen päivänä yksi Browardin sheriffin alaisista, Dave Hanks, löysi paikalle saapuessaan kaksi suojautuvaa työtoveriaan, joista toinen oli ylikonstaapeli Miller. Hanks tiiraili kampuksen yli ja näki ryhmän miehiä etenemässä päättäväisesti koulua kohti. Useimmat heistä olivat Coral Springsin poliisilaitokselta ja he näyttivät tietävän, mitä he olivat tekemässä.

”He etenivät selkeässä rivissä ja juoksivat määrätietoisesti eteenpäin”, Hanks kertoi myöhemmin tutkijoille. Hän liittyi heidän seuraansa ja näin hänestä tuli ensimmäinen Browardin apulaissheriffi, joka astui sisälle kouluun noin 11 minuuttia ammuskelun alkamisen jälkeen ja yhdeksän minuuttia sen jälkeen, kun Peterson oli saapunut rakennuksen 12 luo.

Vaikka Coral Springsin poliisilaitos on huomattavasti pienempi kuin Browardin piirikunnan sheriffin toimisto, sen työntekijät suoriutuivat tilanteesta paremmin Stoneman Douglas -komitean raportin mukaan. Coral Springsin ryhmä myös johti toimintaa koulun sisällä. Siinä missä Israel edellytti joukkoampumiskoulutuksen suorittamista vain kerran kolmessa vuodessa, Coral Springsin silloinen poliisipäällikkö Tony Pustizzi oli vaatinut alaisiaan suorittamaan koulutuksen joka vuosi vuodesta 2013 lähtien. Koulutukseen sisältyi myös ohjeita yksin toimimisen varalle. (Pustizzi itse oli yksi ensimmäisistä paikalle saapuneista poliiseista Stoneman Douglasin koululla ja auttoi johtamaan alaistensa toimintaa.) Coral Springsissä jokavuotinen koulutus kesti kahdeksan tuntia ja perustui skenaarioihin. Siihen sisältyi myös kiväärikurssi, jolla simuloitiin joukkoampujan pysäyttämistä pysytellen itse liikkeessä. Huomionarvoista on se, että Coral Springsin toimintaohjeissa luki, että poliisien täytyy kohdata ampuja, ei että he voivat harkintansa mukaan tehdä niin. Poliisit olivat myös tietoisia tästä.

Monet ensimmäisenä paikalle tulleista Coral Springsin poliiseista kuuluivat SWAT-ryhmään, erikoisosastoon, joka on koulutettu toimimaan äärimmäisen uhkaavissa tilanteissa sotilasvarusteita käyttäen. (Browardin oma SWAT-ryhmä oli kauempana, ja sen saapuminen kesti kauemmin.) Coral Springsin SWAT-ryhmän päällikkö Nicholas Mazzei ryntäsi kohti rakennusta 12, kivääri rinnallaan roikkuen. Toinen ryhmän jäsen, Scott Myers, seurasi hänen kannoillaan pistooli kädessään. Myers kertoi myöhemmin tutkijoille, että hänellä oli ollut AR-15-kivääri autonsa tavaratilassa, mutta hän ei halunnut tuhlata aikaa.

”Tein tietoisen päätöksen juosta sisään käsiaseella varustettuna sen sijaan, että olisin aseistautunut kiväärillä, vaikka tiesin varsin hyvin, että kivääri olisi ollut tuhat kertaa parempi kuin käsiase... Minun oli tehtävä päätös, että sekunnit ratkaisivat.”

Coral Springsin ryhmällä oli paitsi parempi koulutus myös parempi reaaliaikainen käsitys ampujan sijainnista. Yksiköiden johdot eivät onnistuneet yhdistämään nopeasti radiokanaviaan, mikä olisi vaatinut vain kolme hiiren klikkausta tietokoneella. Tämän seurauksena monet Browardin sheriffin viranomaisista sanoivat, ettei heillä ollut tarkkaa käsitystä siitä, mistä laukaukset kuuluivat. Lisäksi Browardin apulaissheriffit käyttivät vanhentunutta radiojärjestelmää, joka ylikuormittui nopeasti ja alkoi pitää kovaa ääntä aina kun he yrittivät sanoa jotain.

Eräänä päivänä vähän ennen oikeudenkäyntiä kysyin Petersonilta, kuinka hän kuvailisi joukkoampumisia koskevan koulutuksen laatua. ”Paskaa”, hän vastasi. Hän kertoi muistavansa hämärästi vuoden 2012 kurssin, jossa heille opetettiin tilanteeseen menemistä ryhmänä. Ei ollut mitään ”’anna mennä, apulaissheriffi, olet omillasi; mene sisään, etsi ampuja, opi taktisia taitoja’, ei koskaan”. Hän muisti myös vuoden 2016 kurssin, jolla osallistujat istuivat luokassa jalat ylös nostettuina ja katsoivat PowerPoint-esitystä.

Petersonin mukaan suojautuminen lähistöltä kuuluvien laukausten takia oli sekä vaistonvaraista että oikein: kaikessa koulutuksessa, jota hän 30 vuoden aikana saanut, korostettiin, että jos ”ulkona kuuluu laukauksia etkä tiedä, mistä ne tulevat, on paras mennä suojaan. Niin minä ajattelin.”

”Kaikki haluavat uskoa, että tiesin Cruzin olevan sisällä ampumassa ihmisiä, ja juoksin sen vuoksi pakoon. Se ei pidä lainkaan paikkaansa. Kuulin tulitusta pihalla ja ajattelin: ’Voi paska, paras löytää lähin mahdollinen suoja.’”

Columbinen kouluammuskelun 20. huhtikuuta 1999 Coloradossa piti olla käännekohta poliisin toiminnassa. Hyökkäys alkoi noin kello 11.19. Puoli tusinaa viranomaista saapui muutamassa minuutissa keskelle kaaosta: kauhistuneet oppilaat juoksivat pois lähiökoulusta, kun taas toiset makasivat verta vuotaen nurmikolla, kun heitä oli ammuttu kesken lounaan. Räjähdykset ravistelivat kampusta särkien ikkunoita ja täyttäen ilman savulla. Toinen kahdesta ampujasta ampui vanhempien oppilaiden pysäköintialueella noin 10 laukausta kohti koulupoliisia, joka oli helppo tunnistaa kirkkaankeltaisen liivin ansiosta. Poliisi kurotti auton yli ja ampui neljä laukausta takaisin. Ampuja katosi koulurakennukseen. Muut paikalle saapuvat viranomaiset, joista yksi ajoi moottoripyörällään läheisen puiston nurmikon poikki päästäkseen nopeammin perille, käyttivät poliisiautoja suojanaan viedessään oppilaita turvaan. He eivät rynnänneet rakennukseen pysäyttämään ampujia, vaan tekivät sen, mihin heidät oli koulutettu, eli eristivät alueen ja odottivat SWAT-ryhmää.

SWAT-ryhmän odottaminen oli perusteltu käytäntö. Suurkaupunkien SWAT-ryhmillä on huomattavasti parempi koulutus kuin keskivertopoliisilla. SWAT-ryhmien jäsenet ovat taitavia tarkka-ampujia ja erinomaisessa fyysisessä kunnossa. He käyttävät runsaasti aikaa perehtyen taktiseen toimintaan, hyökkäyksiin, tulitaisteluun ja lähitaisteluun. Joillakin voi olla osaamista köyden avulla laskeutumisesta, panttivankitilanteiden neuvotteluista tai räjähteistä. SWAT-ryhmillä on sanonta: ”Kun kansalaiset tarvitsevat apua, he soittavat hätänumeroon. Kun poliisi tarvitsee apua, he soittavat SWAT-ryhmälle.”

Columbinen kouluammuskelussa SWAT-ryhmän komentaja saapui paikalle kello 11.36 ja määräsi kaikki saatavilla olevat SWAT-poliisit varautumaan ”mahdollisimman nopeaan” sisäänmenoon. Ensimmäinen SWAT-ryhmä eteni rakennukseen kello 12.06. Toisin sanoen ensimmäisen hätäpuhelun saapumisen jälkeen kesti noin 47 minuuttia ennen kuin SWAT-ryhmä astui rakennukseen. (Poliisin toimintaa hankaloitti myös se, että ampujat olivat jättäneet putkipommeja eri puolille koulun aluetta.) Eräässä vaiheessa yksi opettajista kirjoitti taululle vetoomuksen ja nosti sen ikkunalle: 1 KUOLEMASSA VERENVUOTOON. Opettaja Dave Sanders oli ollut pelastamassa oppilaita, kun häntä ammuttiin haulikolla, ja hän makasi nyt lattialla luonnontieteiden laboratoriossa. Oppilaat, joiden joukossa oli kaksi korkeimman Eagle Scout -arvon saanutta partiolaista, olivat yrittäneet pitää hänet tajuissaan ja repineet paidoistaan suikaleita kiristyssiteiksi ja tyynyksi. Kun ensihoitaja lopulta pääsi paikalle, Sanders, kolmen lapsen isä, oli kuollut. ”En selviä tästä”, hän oli sanonut vuotaessaan kuiviin. ”Kertokaa tytöilleni, että rakastan heitä.” Viranomaiset arvioivat, että ampujat tappoivat itsensä noin 49 minuutin kuluttua hyökkäyksen alkamisesta ammuttuaan ensin hengiltä 12 oppilasta ja Sandersin.

Columbinen verilöyly sai aikaan dramaattisen muutoksen joukkoampumisia koskevissa koulutuskäytännöissä. Kansalaisilla ei ollut enää varaa odottaa SWAT-ryhmää, vaan ensin paikalle ehtineiden poliisien oli edettävä kohti tulitusta ja kiinnitettävä hyökkääjän huomio itseensä tai eristettävä tai tapettava tämä. Tämä tarkoitti käytännössä sitä, että yksiköiden oli muokattava tavallisista rivipoliiseista eräänlaisia B-luokan SWAT-poliiseja.

Ensimmäisessä Columbinen jälkeisessä uudessa koulutusohjelmassa suositeltiin käyttämään pienryhmää, jossa neljä tai viisi poliisia eteni yhdessä. Käytäntö toimii hyvin, jos poliisit saapuvat paikalle suunnilleen samaan aikaan. Näin ei kuitenkaan aina käy. Vuonna 2015 erään työpaikan pikkujouluissa Kalifornian San Bernardinossa mies ja vaimo ampuivat yli 100 laukausta ja tappoivat 14 ihmistä. Ensimmäisenä paikalle ehtinyt poliisi, komisario, kertoi saapuneensa paikalle minuutissa ja 37 sekunnissa. Toinen poliisi liittyi hänen seuraansa 30 sekunnin kuluttua. Kolmas ja neljäs poliisi ehtivät paikalle muutaman minuutin kuluttua. Silloin neljän hengen ryhmä meni sisälle rakennukseen. Moni oli kuitenkin jo ehtinyt kuolla.

Tällaisten tapausten vuoksi yksiköt alkoivat hyväksyä myös ryhmiä, joihin kuului vain kaksi tai kolme poliisia. Mutta yhä uudet joukkoampumiset vain korostivat sitä, kuinka nopeasti ihmisiä voitiin tappaa: useimmat ammuskelut ovat ohi noin viidessä minuutissa. Niinpä suositusta muutettiin jälleen, ja tällä kertaa poliisien edellytettiin toimivan myös yksin. Tehtävän vaativuus vastaa Navy SEAL -erikoisjoukkojen osaamistasoa: poliisin odotetaan menevän yksin tilanteeseen ja pysäyttävän ampuja, joka on usein huomattavasti paremmin aseistettu.

Petersonin oikeudenkäynnin aikana Nicholas Mazzei, Coral Springsin SWAT-ryhmän päällikkö, kuvaili valamiehistölle riskejä.

”Huoneeseen ei kannata mennä yksin. Emme ikinä harjoittele sellaista SWAT-ryhmässä”, Mazzei totesi.

”Miksi?” Petersonin asianajaja Eiglarsh kysyi. ”Miksi huoneeseen ei kannata mennä yksin?”

”Koska siellä on nurkkia, joita ei pysty heti näkemään”, Mazzei vastasi.

”Mitä tapahtuu, jos niitä ei pysty näkemään?” Eiglarsh kysyi.

”Voi kuolla”, Mazzei vastasi.

Yksi taidoista, joita viranomaiset tarvitsevat jahdatessaan pyssymiestä, etenkin koulussa, on kyky mennä turvallisesti huoneisiin ja varmistaa, että ne ovat tyhjiä. SWAT-ryhmät harjoittelevat tätä tuntikausia. Etummaisena etenevä henkilö, jolla on ryhmän vaarallisin rooli, on yleensä yksi ryhmän nopeimmista ja taitavimmista ampujista.

Kun poliisi astuu huoneeseen, hän yrittää parhaansa mukaan arvata, missä ampuja voisi piileskellä, vaikkapa huoneen oikealla puolella. Kun hän kääntyy siihen suuntaan ja valmistautuu yhteenottoon, hänen takanaan tuleva poliisi tulkitsee hänen kehonkieltään ja valitsee toisen suunnan – esimerkiksi vasemman puolen. Ryhmän jäsenet levittäytyvät huoneeseen yksi kerrallaan, ja kukin ottaa vastuulleen yhden siivun vaara-alueesta. Mitä laajempi alue saadaan katettua, sitä paremmassa turvassa ryhmän jäsenet ovat. Sen sijaan huoneeseen meneminen ainoana viranomaisena on kuin venäläistä rulettia: pitää vain valita jokin suunta ja toivoa parasta.

Vaikka yksin etenemistä opetetaan nykyään laajalti ympäri maata, joidenkin asiantuntijoiden mielestä siinä ei ole järkeä. Yhdessä monista riita-asioista, joita ratkottiin Parklandin ammuskelun yhteydessä, Vietnamin sodan veteraani Philip Hayden, joka johti aiemmin FBI:n SWAT-ryhmää ja työskenteli 16 vuotta FBI Academy -oppilaitoksessa kouluttajana, arvioi Petersonin puolustusasianajajien pyynnöstä tämän toimintaa ampumisen aikana. Hän torjui ajatuksen, jonka mukaan Peterson olisi voinut tehdä jotain tappamisen lopettamiseksi, ja huomautti, että Cruz oli ehtinyt ampua 24 ihmistä ensimmäisessä kerroksessa yhdessä minuutissa ja 48 sekunnissa, jo ennen kuin Peterson edes saapui paikalle. Mitä tulee surmiin kolmannessa kerroksessa, olisi ollut ”suurenmoista”, Hayden sanoi arviossaan, jos Petersonilla tai kenellä tahansa muulla poliisilla olisi ollut riittävästi taktisia taitoja päästä rakennukseen, nähdä savun ja pirstaleiden läpi, paikantaa ampuja kolmanteen kerrokseen, kiiruhtaa sinne, tunnistaa ampuja, ampua häntä ja tappaa hänet vahingoittamatta ketään muuta, ja kaikki tämä parissa minuutissa.

”Ei ollut ketään, joka olisi pystynyt siihen”, Hayden kirjoitti raportissaan. ”Edes korkeasti koulutettu taktinen poliisi, jolla olisi ensiluokkaiset taktiset taidot, ei olisi pystynyt pääsemään sisälle rakennukseen 12 tai paikantamaan tai pysäyttämään Cruzia ennen kuin tämä olisi ehtinyt saada teurastuksen päätökseen.”

Tuhansia lainvalvontaviranomaisia kouluttanut Hayden kyseenalaisti koko yksin toimimisen periaatteen: ”Se kuulostaa kunniakkaalta”, hän totesi tuomioistuimelle toimittamassaan arviossa, mutta se ei riitä, vaan sen vuoksi poliitikot ja poliisilaitokset sivuuttavat hankalia ja kalliita ongelmia, jotka kaipaavat ratkaisua. Poliisin kouluttaminen ”taktisesti taitavaksi ja erinomaiseksi ampujaksi 23 metrin etäisyydeltä, kun häntä itseään ammutaan kiväärillä, vaatisi satoja tunteja taktista käytännön harjoittelua ja ampumaharjoituksia sekä tuhansia ampumaradalla ammuttuja laukauksia vuosittain.”

Oikeudenkäynnin aikana istuin kerran pienessä huoneessa oikeustalossa Petersonin ja kahden eläkkeellä olevan Browardin apulaissheriffin kanssa, kun he kertasivat everstiluutnantti Samuel Samaroon todistajanlausuntoa. Samaroo oli ollut osaltaan vastuussa Browardin poliisilaitoksen joukkoampumisia koskevasta koulutuksesta vuosina 2013–2018. Samaroo oli kertonut valamiehistölle yksikön koulutuksen olevan ankaraa ja perusteellista.

”Häntä kuunnellessa olisi voinut luulla, että saamme jotain SEAL Team Six -erikoisjoukon tasoista koulutusta”, Peterson sanoi. ”Tämä on farssi.” Hänen kollegansa olivat samaa mieltä ja kertoivat, että heidän ampumakokeensa koostui pistooliammunnasta, jossa maalit olivat niin lähellä, että niitä olisi voinut heittää kivellä.

Rauhallisella harjoitusradalla useimmat poliisit ampuvat riittävän tarkasti läpäistäkseen pätevyyskokeet, jotka heidän on suoritettava voidakseen kantaa asetta. Asiantuntijoiden mukaan tosielämän ampumatilanteissa, kun poliisit ovat liikkeessä ja peloissaan, ohilaukauksia tulee paljon enemmän kuin osumia. Vaikka ”osumaprosentit” vaihtelevat eri yksiköissä (ne ovat tutkimusten mukaan jossain 20–50 prosentin välillä), asiantuntijat ovat yhtä mieltä siitä, että stressitilanteissa poliisit ovat yleensä kehnoja ampujia. Monilla poliisilaitoksilla Yhdysvalloissa yksittäinen poliisi saattaa ampua korkeintaan sata laukausta vuodessa, useimmiten alle 25 metrin etäisyydeltä.

”Jos vain kansalaiset tietäisivät, kuinka huonosti osa poliiseista on koulutettu ja, mikä tärkeämpää, kuinka huonosti nuo alikoulutetut poliisit suoriutuvat… Onneksi rosvot eivät tiedä sitä", Sandy Wall, eläkkeellä oleva SWAT-ryhmän poliisi Houstonin poliisilaitokselta, totesi minulle. ”Kansalaiset odottavat keskivertopoliisilta paljon enemmän kuin mihin tämä kykenee.”

Yksin toimivia sankaripoliiseja on kuitenkin nähty Columbinen kouluammuskelun jälkeen. Vuonna 2016 poliisipäällikkö Doug Schroeder lähti taltuttamaan ampujaa tuotantolaitoksella Kansasin Hesstonissa, missä ampuja tappoi kolme ja haavoitti 14 ihmistä. Yksi laitoksen työntekijöistä vinkkasi Schroederille ampujan olevan oven takana. Schroeder eteni yksin, ja hän ja ampuja ampuivat toisiaan kohti, kunnes Schroeder tappoi ampujan. Viime toukokuussa eräs poliisi rupatteli äidin ja tämän lasten kanssa outlet-kauppakeskuksessa Allenissa, Texasissa, kun ampuja avasi tulen ja ampui 15 ihmistä. Kahdeksan heistä kuoli, mukaan lukien kolmevuotias poika. Poliisi haki kiväärin autostaan ja käski ihmisten poistua alueelta. Sitten hän ryntäsi kohti ampujaa ja tappoi tämän laukauksella päähän.

On myös useita tapauksia, joissa yksin eteneminen ei ole päättynyt hyvin poliisin kannalta. Texasissa toimivan Advanced Law Enforcement Rapid Response Training (ALERRT) -koulutuslaitoksen toiminnanjohtaja Pete Blair tutki kollegoineen 84 joukkoampumista vuosilta 2000–2010. He havaitsivat, että kun poliisit yrittivät edetä yksin tilanteeseen ammuskelun yhä jatkuessa, yksi kolmesta joutui ammutuksi.

”En ole yksin etenemistä vastaan, mutta mielestäni poliisien tulisi olla tietoisia käytännön riskeistä”, Blair totesi esityksessään vuodelta 2013, jossa hän esitteli löydöksiään Police Executive Research Forum -tutkimusjärjestölle. Blairin mukaan yksin toimimisesta on sittemmin tullut normikäytäntö alalla, ja poliisien odotetaan, jos ei suorastaan edellytetä, toimivan yksin. Blair huomautti, että jos ihmiset haluavat poliisien pysäyttävän ampujat yksin, heille on tarjottava asianmukaiset varusteet, kuten erittäin hyvin suojaavat luotiliivit ja kivääri, sekä asianmukaista koulutusta.

Osatakseen edetä yksin tilanteessa poliisien tulisi toistuvasti harjoitella huoneisiin menemistä, liikkuviin kohteisiin osumista ja toimimista äärimmäisen stressin alaisena. Esimerkiksi SWAT-poliisit aiheuttavat itselleen tietoisesti ja toistuvasti pelkotiloja totutellakseen adrenaliinin virtaamiseen kehossa, jotta he voivat pitää päänsä kylmänä silloinkin, kun sydän hakkaa 180 kertaa minuutissa.

Verrataan vaikkapa sitä, kuinka Coral Springsin SWAT-ryhmän päällikkö Mazzei lähestyi koulua, siihen, kuinka kaksi Browardin apulaissheriffiä teki niin. Mazzei oli työskennellyt huumeyksikössä ja toiminut 16 vuotta SWAT-ryhmässä, joka harjoitteli kaksi kertaa kuussa. Hän kertoi Petersonin oikeudenkäynnissä valamiehistölle olleensa kokouksessa, kun hän kuuli ammuskelua koskevan hälytysilmoituksen. Hän juoksi autolleen ja alkoi lyhyen ajomatkan aikana varautua henkisesti siihen, mitä perillä voisi olla vastassa. Paikalle saavuttuaan hän nappasi ladatun M4-karbiininsa, vetäisi aseen luistin taakse ja juoksi kohti koulua. Hän näki yhden kampuksen valvojista makaamassa jalkakäytävällä, tarkisti tämän pulssin, ei löytänyt sitä ja jatkoi etenemistä. Kun syyttäjä kysyi häneltä, mitä hän tuolloin ajatteli, hän vastasi: ”En tainnut ajatella mitään muuta kuin että minun piti päästä koulun sisälle.”

Mazzeista tuli lopulta yksi operaation johtajista, joka auttoi tyhjentämään rakennuksen ja pelastamaan oppilaita. Moni poliisi liikuttui todistajanaitiossa kuvaillessaan koulussa näkemiään asioita, mutta Mazzei vaikutti suorastaan yliluonnollisen tyyneltä.

Sitä vastoin nykyään eläkkeellä oleva Browardin piirikunnan komisario Michael DeVita kertoi valamiehistölle, että hän oli ollut työpöytänsä ääressä ottamassa vastaan erään kansalaisen valitusta, kun hän sai tekstiviestin ammuskelusta. DeVita, joka oli toiminut suuren osan 28-vuotisesta urastaan rikostutkijana ja esihenkilönä, kertoi varamiehistölle, että hänelle tuli ensimmäistä kertaa elämässään tunnelinäkö hänen ajaessaan koululle.

”Koin valtavan adrenaliinipiikin, ja sydämeni hakkasi”, DeVita kertoi lausunnossaan. ”Näin vain suoraan eteeni. En nähnyt näkökentän reunalle lainkaan.”

Hän ajoi niin nopeasti, että samassa autossa ollut Browardin sheriffin päällikkö sanoi: ”Hidasta, tapatat meidät molemmat.” Koululle päästyään hän meni hallintorakennukseen, missä työntekijät piileskelivät pöytiensä takana, ja suuntasi sitten rakennukseen 12, missä hän tunsi olonsa ”ahdistuneeksi” ja ”ylikuormittuneeksi”, hän kertoi valamiehistölle. DeVita meni rakennukseen kivääri mukanaan; tässä vaiheessa ampuja oli jo ehtinyt poistua tiloista, vaikka DeVita ei tuolloin tiennyt sitä. (Cruz oli piiloutunut väkijoukkoon ja poistunut koulun alueelta. Naapurikaupungin poliisi pidätti hänet myöhemmin samana päivänä, noin kolmen kilometrin päässä tapahtumapaikalta.)

Toinen Browardin poliisi, 27 vuotta palvellut Brian Goolsby, kertoi myös tunnelinäöstä ennen kuin hän saapui kampukselle. ”Tunsin adrenaliinin”, Goolsby kertoi valamiehistölle. ”Sykkeeni kiihtyi. Aloin hengittää nopeammin.” Goolsby kertoi valamiehistön jäsenille, että hän ajoi niin kovaa, että hän ajoi päin punaista ja melkein törmäsi toiseen poliisiautoon.

Goolsby puki luotiliivit ylleen ja nappasi kiväärin mukaansa. Hän kertoi, että hänen kätensä tärisivät, kun hän pakotti itsensä juoksemaan jalkakäytävää pitkin. ”Jalkani tuntuivat painavan yli sata kiloa”, hän sanoi. ”Muistan, kuinka yritin sanoa radioon jotain ja suuni oli kuiva. Pystyin tuskin puhumaan. Se johtui adrenaliinista.” Goolsby eteni kohti koulua käyttäen autoja suojanaan ja kurkisti sitten erään rakennuksen ikkunasta sisään etsiessään ampujaa.

Hyvien taktisten taitojen ja ampumataidon opettaminen poliiseille ei ole helppoa, ja vielä vaikeampaa on opettaa heitä pysymään toimintakuntoisina äärimmäisen kuormittavissa tilanteissa. Monet suurkaupunkien poliisilaitoksista kärsivät työvoimapulasta, mikä tarkoittaa sitä, että niiden täytyy vetää poliiseja pois kentältä antamaan muille tarvittavaa koulutusta, jolloin hätäpuheluihin vastaa yhä vähemmän poliiseja. Monet laitokset joutuvat maksamaan poliiseille ylitöistä saadakseen työvuoroihin riittävästi henkilökuntaa. Tästä syystä monet laitokset tunkevat valtavasti materiaalia esimerkiksi neljän tai kahdeksan tunnin kurssiin, mikä voi luoda illuusion asioiden tehokkaasta sisäistämisestä, koska poliisit näyttävät oppivan taidot nopeasti. Tutkimukset kuitenkin osoittavat, että iso osa opituista asioista unohtuu ja että useat lyhyet koulutukset pidemmällä aikavälillä ovat tehokkaampia asioiden muistamiseksi pitkällä aikavälillä.

ALERRT-koulutuslaitoksen toiminnanjohtaja Blairin mielestä yksi poliisikunnan suurimmista haasteista tällä hetkellä on se, että poliiseilta vaaditaan yhä monipuolisempaa osaamista. Laitokset ovat alkaneet järjestää koulutusta väkivallan ennaltaehkäisystä, kriisinhallinnasta, lähipoliisitoiminnasta ja rasististen ennakkoluulojen välttämisestä. Siitä huolimatta poliisikoulut ovat jääneet huolestuttavasti jälkeen kehityksestä, eivätkä ne ole onnistuneet sisällyttämään jatkuvasti muuttuvia käytäntöjä perinteiseen voimankäyttökoulutukseen, sanoo Chuck Wexler, Police Executive Research Forum tutkimuslaitoksen johtaja, joka on vaatinut nykyisen poliisikoulutuksen ”kokonaisvaltaista uudistamista”.

Blairin mukaan meidän tulisi muistaa, että poliisien ensisijainen, historiallinen tehtävä – se, joka erottaa heidät kaikista muista julkisten palvelujen tarjoajista – on voimankäyttö. Kun ihmiset tekevät pahoja asioita, poliisien kuuluisi estää heitä. Vaikka poikkeuksia toki löytyy, keskivertopoliisin voimankäyttökoulutuksen laatu ja määrä ovat jossain kohtalaisen ja surkean välimaastossa. Vaikka poliisikokelaat käyttävät yleensä enemmän aikaa ampuma-asekoulutukseen kuin pehmeämpien taitojen oppimiseen, harvat saavat riittävästi täydennyskoulutusta aiheesta myöhemmin uransa aikana. Poliisikouluttaja Don Alwes kertoo, että jopa nappulaliigan joukkueet harjoittelevat todennäköisesti enemmän yhden kauden aikana kuin poliisit koko uransa aikana.

”Jos koulun urheilujoukkue harjoittelisi yhtä vähän ja yhtä huonosti kuin me harjoittelemme elämän ja kuoleman tilanteita varten, vanhemmat eivät takuulla hyväksyisi sitä”, Alwes sanoi.

Julkisuuteen on viime vuosina noussut useita hälyttäviä esimerkkejä Yhdysvaltain poliisin hämmentävästä toiminnasta. Useat poliisit seisoivat avuttomina alakoulun käytävillä Texasin Uvaldessa, samalla kun lapsia teurastettiin. Poliisit ovat tappaneet mustia autoilijoita täysin ilman syytä ajoneuvon pysäytyksen yhteydessä. Poliisitoimintaan perehtyneiden mielestä kumpikin näistä ongelmista kuuluu samaan kategoriaan: väärin mitoitettu voimankäyttö. Sekä alimitoitettu että ylimitoitettu voimankäyttö voi aiheuttaa kammottavia seurauksia.

Osa asiantuntijoista pelkää, että ongelma tulee pahenemaan entisestään. George Floydin tapauksen jälkeen tarpeettomasta poliisiväkivallasta järkyttyneet kansalaiset peräänkuuluttavat ystävällisempiä, empaattisempia viranomaisia ja vähemmän voimankäytön korostamista. Mutta jotta poliisit oppisivat käyttää voimaa paremmin, he tarvitsevat parempaa koulutusta. Jotkut poliisit ovat turhautuneet siihen, että aikoinaan suositut ”soturin mieli” -kurssit on lakkautettu ja korvattu väkivallan ennaltaehkäisyyn ja kriisinhallintaan keskittyvällä sisällöllä.

Ehkä vaadimme vain poliiseja tekemään liian monia asioita. Jos mihinkään ei erikoistu, mikään taito ei välttämättä kehity erityisen hyväksi.

”Ei konstaapeli Halinallea voi lähettää taistelemaan lohikäärmettä vastaan”, kun joukkoampuja on vapaalla jalalla, sanoo ylikonstaapeli Scott Banes Fort Worthin poliisilaitokselta Texasista. Banesin mukaan sosiaalityöhön erikoistunut poliisi ja poliisi, joka voi yksin pysäyttää joukkoampujan, ”ovat kaksi täysin eri poliisia”.

Kun ampuja avasi tulen pankissa Louisvillen keskustassa Kentuckyssa 10. huhtikuuta 2023, poliiseista ensimmäisenä paikalle saapuivat Cory Galloway ja hänen aloitteleva työparinsa Nickolas Wilt. Ampuja ampui poliisikoulusta 10 päivää aikaisemmin valmistunutta Wiltiä päähän. Galloway sai osuman luotiliiveihinsä, kaatui maahan, kompuroi alas lähellä olevia portaita, meni suojaan betoniporsaan taakse, kohotti sitten aseensa ja ampui joukkoampujan kuoliaaksi.

Gallowaytä ja Wiltiä, joka selvisi osumasta hengissä, pidettiin sankareina. Apulaispäällikkö Paul Humphrey, Louisville Metron poliisilaitoksen toiseksi ylin komentaja, halusi kuitenkin tietää, oliko tehokas toiminta yksikön antaman koulutuksen ansiota. Vai oliko niin, että juuri oikea poliisi, Galloway, saapui vain sattumalta paikalle ensimmäisenä?

Käydessään läpi kymmenien poliisien haalarikameravideoita Humphrey näki useita erilaisia reaktioita. Jotkut poliisit saapuivat paikalle ”soturimielellä” varustettuna: he etenivät päättäväisesti ja etsivät aktiivisesti ampujaa. Toiset näyttivät epäröivän, aivan kuin he olisivat toivoneet, että joku pätevämpi tulisi paikalle ja kertoisi heille, mitä heidän pitäisi tehdä. Jotkut eivät olleet koskaan kuulleet kiväärin laukauksia ampumaradan ulkopuolella.

”Monet ovat olevinaan kovia kavereita, kunnes he kuulevat kiväärin laukaukset”, sanoo Humphrey, joka on viettänyt yhdeksän vuotta SWAT-ryhmässä. ”Kun seisoo siinä vaatimattomalta tuntuvan aseen, pistoolin, kanssa ja kuulee, kuinka joku räiskii kiväärillä jossain ihan lähellä, alkaa pelottaa. Tuntuu kuin olisi lähdössä suorittamaan itsemurhatehtävää.” Jotkut ihmiset ”jähmettyvät paikoilleen”, Humphrey sanoo, jolloin heidän oma fysiologiansa kirjaimellisesti estää heitä liikkumasta.

Tarkasteltuaan haalarikameroiden kuvamateriaalia Humphrey päätteli, että yksikön koulutus toimi, koska niin monet poliisit saapuivat paikalle ja juoksivat kohti laukauksia. Hän tuli myös siihen tulokseen, että Galloway, joka oli työskennellyt pahamaineisissa lähiöissä ja osallistunut myös yksikön ulkopuoliseen lisäkoulutukseen, ansaitsi luultavasti suurimman kiitoksen.

Humphreyn mielestä koulutus ja kokemus eivät kuitenkaan ole ainoita ratkaisevia tekijöitä näissä tilanteissa: Galloway ja muut poliisit, jotka suoriutuvat hyvin joukkoampumistilanteissa, saattavat yksinkertaisesti olla aivan eri maata kuin muut.

Humphreyn johtopäätöksestä tulee mieleen lausahdus, jota pidetään yleisesti kreikkalaisfilosofi Herakleitoksen esittämänä: ”Jokaisesta sadasta [taistelussa olevasta] miehestä kymmenen ei pitäisi olla edes paikalla, kahdeksankymmentä on vain maalitauluja ja yhdeksän on kunnon taistelijoita, ja onneksi meillä on heidät, sillä he ratkaisevat taistelun. Mutta on vielä yksi; hän on soturi, ja hän tuo muut taistelukentältä takaisin.”

Kasvava joukko tutkimuksia tukee Herakleitoksen ajatusta: biologiset ominaisuudet määräävät hyvin pitkälti sen, kuoriutuuko poliisista joukkoampumistilanteessa sankari vai pelkuri.

Oikeuspsykiatri Charles ”Andy” Morgan III New Havenin yliopistosta halusi 1990-luvulla tutkia ihmisen pelon neurologiaa. Aihetta on vaikea tutkia, koska on lähes mahdotonta kehittää eettisesti hyväksyttäviä kokeita, jotka herättäisivät todellista kauhua. Niinpä Morgan otti yhteyttä sotilastukikohtiin ja kysyi, voisiko hän seurata erikoisjoukkojen (Vihreiden barettien, Navy SEALsien) selviytymiskoulutusta. Koulutukseen osallistui muun muassa vapaaehtoisia, joita jahdattiin vaikeakulkuisessa maastossa. He eivät saaneet ruokaa, vettä tai unta, ja heitä kuulusteltiin valesotavankileirissä ja toisinaan vesikidutettiin.

Morgan sai yhteyden ystävälliseen everstiin Fort Braggista ja suuntasi Pohjois-Carolinaan, missä hän keräsi sotilailta veri- ja sylkinäytteitä mitatakseen adrenaliinin ja kortisolin, eli stressihormonien tasoja. Morgan on dokumentoinut yhden voimakkaimmista stressireaktioista, joka ihmisellä on koskaan mitattu: jopa 900 yksikköä kortisolia, mikä on yli kaksi kertaa enemmän kuin ensimmäistä kertaa laskuvarjolla hyppäävät tuottavat.

Morgan kiinnostui erityisesti muutamasta kemikaalista, kuten aminohappoketjusta nimeltä neuropeptidi-Y (NPY). Yksinkertaistettuna NPY auttaa ylläpitämään optimaalista vireystilaa elimistössä. Sopiva määrä pelkoa auttaa meitä selviytymään terävöittämällä aisteja, muuttamalla glukoosia energiaksi, keskeyttämällä tarpeettomia elimistön toimintoja ja ohjaamalla enemmän verta suuriin lihasryhmiin. Mutta liian voimakas pelko voi vallata elimistön kokonaan, jolloin se alkaa mennä sekaisin. Silloin NPY astuu kuvioihin ja hillitsee stressireaktiota, jotta mieli pysyy kirkkaana. Morgan uskoo, että adrenaliinin ohella eritetty NPY auttaa suojaamaan aivojen ajattelevia osia ja toimii eräänlaisena termostaattina, joka kalibroi stressin määrän sopivaksi ilman haittavaikutuksia.

Morgan havaitsi, että valekuulustelun alussa useimpien sotilaiden NPY-pitoisuus oli samalla lähtötasolla. Mutta kun mittaus toistettiin kuulustelun puolivälissä, parhaiten suoriutuneiden sotilaiden elimistössä oli lähes kolmanneksen enemmän NPY:tä kuin muilla sotilailla. Hän havaitsi saman ilmiön myös toisella kemikaalilla, dehydroepiandrosteronilla, steroidihormonilla, joka auttaa suojaamaan hippokampusta kortisolin pommitukselta.

Morgan havaitsi myös, että ihmiset, joilla on korkea NPY-pitoisuus, suoriutuvat yleensä paremmin ”tarkkaavaisuustesteissä, joissa on mukana uhkaärsyke”. Näiden testien avulla voidaan erittäin tarkasti ennustaa, mitkä sotilaat läpäisevät armeijan eliittiyksiköille järjestetyt ankarat valintakokeet. Korkean NPY-pitoisuuden omaavat sotilaat tunnistavat yleensä nopeammin näytöllä välähtävät uhkaavat kasvot, kun taas matalamman NPY-pitoisuuden sotilaat kääntävät todennäköisemmin katseensa pois tai jähmettyvät paikoilleen. Morganin mukaan testien avulla voidaan tunnistaa sotilaat, jotka kykenevät etenemään kohti vaaraa ja ampumaan oikeita kohteita. Suorittaessaan testejä laivaston SEAL Team 6 -erikoisjoukon parissa hän ja hänen kollegansa pystyivät ennustamaan noin 80 prosentin tarkkuudella, ketkä sotilaista valittaisiin ja ketkä hylättäisiin. Matala NPY-pitoisuus ennusti erityisen vahvasti hylkäystä.

Morgan arvelee, että hyvin suoriutuvilla sotilailla on jo koulutukseen tullessaan geneettisiä etuja muihin nähden, biologista perimää, joka soveltuu paremmin sodankäyntiin. Ihmiset ovat temperamentiltaan kuin koirat, hän selittää: jotkut ovat saksanpaimenkoiria, toiset kultaisianoutajia. Morgan ja muut tutkijat ovat yrittäneet selvittää, voisiko NPY:n määrää elimistössä kasvattaa lisäämällä sitä vaikkapa energiajuomiin tai nenäsumutteisiin. Tällöin voisimme säädellä sen tasoa insuliinin tai kilpirauhashormonien tapaan, jolloin noutajistakin voisi tulla saksanpaimenkoiria.

Kysyn Morganilta, pitäisikö hänen mielestään poliisikokelaita seuloa NPY-pitoisuuksien osalta. Hän pohtii asiaa hetken ja sanoo sitten, että sotilaan tehtävä – tappaa ihmisiä, jotka yrittävät tappaa sotilaan – on yksinkertaisempi kuin poliisin. Poliisin työn vaatimukset ovat monimutkaisempia, ja poliisin ”toiminta-alue on laajempi”, hän sanoo. Joukkoampumistilanteessa vaaditaan erilaisia taitoja kuin paikallispoliisin rauhanomaisissa tehtävissä.

Kukaan ei ole enää varma siitä, mikä poliisin tehtävä on, Morgan lisää, tai miten eri osa-alueita tulisi painottaa. Tämä sopii yhteen sen kanssa, mitä olen kuullut poliiseilta viime vuosina: koskaan ei ole ollut niin hämmentävää olla poliisi kuin nykypäivänä.

”En kadehdi poliisin työtä”, Morgan sanoo. ”Poliisina minun tulisi tutustua paikallisiin ihmisiin, mutta samalla minun pitäisi ehkä olla valmis tappamaan joku. Lisäksi kaikilla on nykyään ase, enkä halua tulla ammutuksi.”

Vaatii runsaasti aikaa ja rahaa kouluttaa poliiseja, jotka pärjäävät hyvin kaikenlaisissa tilanteissa, myös yhteenotoissa joukkoampujien kanssa. ”Vaadimme poliiseilta paljon”, Morgan sanoo, ”mutten ole varma, olemmeko valmiita maksamaan siitä.”

Koko oikeudenkäynnin ajan Petersonin vieressä puolustuksen pöydässä istui hänen asianajajansa Mark Eiglarsh. Ruskettunut, Barbien Keniä muistuttava komea Eiglarsh huokuu karismaa, erityisesti televisiokameroiden edessä. Koska Peterson koki, että hänen tapauksensa oli suurelta osin käsitelty lehdistössä jo ennen oikeudenkäynnin alkamista, hän uskoi tarvitsevansa asianajajan, joka osaisi esiintyä televisiossa.

Eiglarsh arvioi olleensa uransa aikana mukana ainakin 150 valamiesoikeudenkäynnissä. Hän kuitenkin myöntää, että Petersonin tapaus oli poikkeuksellisen haastava. Eiglarshin mielestä päämiestä vastaan nostetun moraalisen syytteen, eli pelkuruuden, ja oikeudellisten syytteiden välillä oli valtava kuilu: vaikka pelkuruus saattaa olla moraalisesti paheksuttavaa, se ei ole teknisesti laitonta. Mutta pelkuruussyytös kantoi mukanaan niin voimakasta henkistä painoarvoa, että se saattoi yksistään riittää käännyttämään valamiehistön Petersonia vastaan, kuten se oli jo käännyttänyt paikalliset ja valtaosan muista amerikkalaisista. ”Pelkuri” on tuomio, joka kantaa mukanaan vuosituhansien mittaan kertynyttä painoa, ja on kenties loukkaavin sana, joka mieheen voidaan liittää. Kuten Bostonin yliopiston professori Chris Walsh toteaa kirjassaan Cowardice: A Brief History, pelkurit ovat listan kärjessä Ilmestyskirjassa, jossa luetellaan, ketkä on tuomittu tulta ja tulikiveä palavaan järveen. Pelkurit ovat myös Danten helvetin kurjimmat olennot, joita pidettiin äärimmäisen halveksittavina.

Eiglarsh käytti sanaa ’pelkuri’ toistuvasti, ensin avauspuheenvuorossaan ja sitten kysymällä lähes jokaiselta todistajalta koulun apulaisrehtoreista sen huoltopäällikköön, olivatko he tienneet Petersonin olevan pelkuri. Kukaan ei vastannut myöntävästi.

Eiglarshin puolustuksessa vedottiin myös siihen, että Peterson ei osannut sanoa tarkalleen, mistä laukaukset kuuluivat, mikä hänen mukaansa oli syy siihen, miksi hän ei juossut rakennukseen 12. Vaikka Peterson oli alussa ilmoittanut radioon, että laukaukset kuuluivat rakennuksen 12 luota, hän sanoo luulleensa ampujan olevan ulkona, ei sisällä rakennuksessa. Eiglarsh toi saliin yli tusina todistajaa, jotka kertoivat, että ampujan paikkaa oli mahdotonta tietää, koska laukausten ääni kaikui ympäri laajaa kampusta. Eiglarsh vastusti käsitystä siitä, että hänen päämiehensä ei ollut tehnyt mitään, ja korosti, että Peterson oli ensimmäinen, joka ilmoitti sheriffin joukoille joukkoampumisesta, antoi hälytyksen koulun radioon varoittaakseen opettajia ja henkilökuntaa, hätisti aseettoman koulun työntekijän pois vaara-alueelta, ja seisoi pistoolinsa kanssa tarkkaillen aktiivisesti mahdollisia uhkia ja yrittäen paikantaa ampujan.

Eiglarsh väitti myös, että jos Peterson oli pelkuri, samaa voisi sanoa monista muistakin: hän kyseenalaisti kiivaasti väitteet, jonka mukaan joku oli käyttäytynyt sankarillisesti joukkosurman aikana. Syyttäjät marssittivat todistajanaitioon yhden poliisin toisensa jälkeen, jotka kertoivat valamiehistölle, kuinka he olivat juosseet kohti rakennusta, rikkoneet ikkunoita ja pelastaneet oppilaita samalla, kun Peterson oli seissyt toimettomana seinän vieressä. Mutta mitä urhoollisempaa tarinaa poliisit itsestään kertoivat, sitä tiukemmin Eiglarsh tenttasi heitä vastakuulustelussaan ja korosti jokaista epäröinnin hetkeä, kyvyttömyyden osoitusta tai hyödytöntä yritystä.

Syyttäjät yrittivät luoda mielikuvaa useista sankareista, mutta Eiglarsh löysi aukkoja heidän näennäisestä urheudestaan. Vähitellen ”Browardin pelkurin” ympärille jähmettynyt kertomus alkoi hieman sulaa ja korvautua toisella kertomuksella, joka on luultavasti lähempänä totuutta: jotkut pärjäsivät paremmin kuin toiset sinä päivänä Stoneman Douglasin koululla, mutta kukaan paikallaolijoista ei ollut riittävän sankarimainen pysäyttääkseen puoliautomaattikiväärillä aseistetun, tappavan tehokkaan psykopaatin, joka on päättänyt teurastaa viattomia ihmisiä.

Parklandissa Floridassa surmatun oppilaan muistomerkki. Kuva: Giles Clarke/Getty Images.

Kenties ainoat poliisit, jotka ovat viime aikoina saaneet passiivisuudestaan ankarampaa kritiikkiä osakseen kuin Scot Peterson, ovat ne konstaapelit, jotka saapuivat Robbin alakouluun Uvalden kaupungissa 24. toukokuuta 2022. Tuona päivänä 18-vuotias entinen oppilas kulki AR-15-tyyppisen kiväärin kanssa luokasta toiseen ja ampui oppilaita ja opettajia. Epäonnistunutta poliisioperaatiota pidetään laajalti, kuten New York Post totesi, ”pahimpana kollektiivisen pelkuruuden osoituksena Yhdysvaltain lähihistoriassa”.

Ensimmäiset poliisit saapuivat koululle kolmessa minuutissa. Erään poliisin haalarikamerasta näkyy, kuinka hän juoksi kampuksen poikki ja huusi: ”Voi paska! Laukauksia! Äkkiä sisälle. Vauhtia, vauhtia!" Kuin suoraan oppikirjasta, tähän mennessä.

Poliisit ryntäsivät rakennukseen, aseet tanassa, ja etenivät käytävää pitkin kohti AR-15:n ääntä. Sitten ammuskelu loppui. Poliisit hidastivat vauhtia, ikään kuin odottaen lisää laukauksia. He näyttivät yhä olevan valmiina toimintaan: yksi kulki kumarassa ja tähtäsi aseellaan, toinen kyyristyi alas ja kurkisti kulman taakse. Mutta kun hiljaisuus vain jatkui, poliisit jähmettyivät lähestulkoon paikoilleen.

Käytävän valvontakameran videota katsellessa voi suorastaan tuntea, kuinka vauhti hiipuu. Sitten kuului taas laukauksia. Ampuja oli ampunut suljetun luokkahuoneen oven läpi, ja luodit hipaisivat kahta poliisia. Tehtävällä oleviin poliiseihin tuli taas eloa, mutta toiminta kohdistui väärään suuntaan: he alkoivat juosta ääntä pakoon, takaisin käytävää pitkin. He olivat tehneet suunnilleen sen, mitä heiltä odotettiin, aina siihen hetkeen saakka, jona he melkein kuolivat. Valinta oli joko tietoinen tai sitten vaistomainen reaktio fysiologiseen tunneryöppyyn, mutta joka tapauksessa poliisit vetäytyivät suojaan ja jäivät sinne.

Lopulta, 77 minuuttia sen jälkeen, kun ampuja oli mennyt sisälle kouluun, Yhdysvaltain rajavartiolaitoksen taktinen yksikkö murtautui luokkahuoneeseen ja tappoi ampujan. Yhdeksäntoista oppilasta ja kaksi opettajaa saivat surmansa ja 17 ihmistä loukkaantui.

Komisario Travis Norton on 25-vuotisen uran tehnyt entinen poliisi Etelä-Kaliforniasta ja National Policing Institute -tutkimuslaitoksen tutkija, joka tutkii joukkoampumisia ja kouluttaa poliiseja eri puolilla maata. Hän huomauttaa, että poliisilaitokset eivät välttämättä pysty lähettämään parhaita pelaajiaan kentälle, kun kriisi iskee. Ne, jotka sattuvat olemaan työvuorossa, saapuvat paikalle mukanaan ne varusteet, joita heillä sattuu kulloinkin olemaan mukanaan (joukkoampumiset ovat hyvin pitkälti ”tule sellaisena kuin olet”-tilaisuuksia, hän sanoo). Paikalle ehtineet voivat vain toivoa, että ykköskenttä saapuu pian ottamaan ohjat käsiinsä. Jos ykköskentän pelaajia ei ole lähistöllä, tärkein taustatuki on hyvin koulutettu esihenkilö, Norton lisää. Jos tilanne jämähtää paikoilleen, kuten Uvaldessa kävi, jopa yksittäinen poliisi, joka tietää mitä tehdä – ja osaa antaa muille määräyksiä – voi nopeasti kääntää tapahtumien kulun ja saada aikaan kunnollisen operaation.

Analysoituaan 15 joukkoampumistapausta Norton päätteli, että suurin ongelma on lähes aina huono johtajuus. Uvalden ja Parklandin kaltaisten tapahtumien jälkeen poliisivoimat ovat alkaneet kiinnittää enemmän huomiota kentällä työskentelevien poliisien koulutukseen, mutta esihenkilöiden koulutus saa huomattavasti vähemmän huomiota osakseen, erityisesti heidän päätöksentekokykynsä kriisitilanteissa. Se on ongelma, Norton sanoo. Kun Uvalden koulupiirin silloinen poliisipäällikkö Pete Arredondo ei toiminut riittävän nopeasti ampujan pysäyttämiseksi, johtajuus epäonnistui kriittisellä tavalla, Norton sanoo. Sama ongelma nähtiin Parklandissa, kun Brian Miller, ensimmäisenä paikalle saapunut ylikonstaapeli, pysytteli hiljaa piilossa autonsa takana.

Poliisien mukaan toinen joukkoampumisiin liittyvä haaste, jota tavalliset kansalaiset eivät kunnolla ymmärrä, on se, että kyllä, poliisin tulisi edetä mahdollisimman nopeasti ja tehdä pikaisia päätöksiä – mutta jos pikaisesti tehty päätös on väärä, se voi johtaa kuolemaan. Jos toimii liian hitaasti, saattaa olla pelkuri; jos toimii liian nopeasti, saattaa tappaa viattoman ihmisen. Kummassakin tapauksessa ura voi päättyä häpeään.

Pulse-yökerhossa Floridan Orlandossa tapahtui 12. kesäkuuta 2016 yksi Yhdysvaltain tappavimmista joukkoammuskeluista (49 kuolemaa). Komisario Scott Smith oli yksi ensimmäisistä tehtävälle saapuneista viranomaisista. Noustuaan Ford Explorer -partioautostaan hän kuuli välittömästi kiväärin laukauksia.

Smith juoksi katumaasturinsa taakse hakemaan pitkäpiippuisen aseensa. Hän kertoo, että sitä seurannut hetki, jolloin poliisin täytyy pakottaa itsensä poistumaan autonsa suhteellisen hyvästä suojasta ja juoksemaan, usein tulitukselle alttiina, kohti vaaraa, on yksi uran vaikeimmista hetkistä. Jotkut poliisit pystyvät kyllä etenemään, jos heillä on takanaan riittävästi koulutusta ja kokemusta. Toiset eivät kykene liikkumaan. Smith oli toiminut SWAT-ryhmässä 20 vuotta ja oli samana viikonloppuna hoitanut kaksi muutakin ampujaan liittyvää hälytystehtävää. Hän ryntäsi jalkakäytävän yli kohti pääsisäänkäyntiä, josta hän arveli laukausten kuuluvan.

Pulsen ammuskelun jälkeen poliisin toiminta sai laajaa kritiikkiä osakseen, pääosin siksi, että heiltä kesti noin kolme tuntia tappaa ampuja, minä aikana haavoittuneet panttivangit odottivat tuskissaan vessoissa. Smith ymmärsi kritiikin. Hänkin kyseenalaistaa päätökset, joita hän ja hänen kollegansa tekivät tuona päivänä. Hän kuitenkin huomauttaa, että he eivät olleet hetkeäkään toimettomina vaan he pelastivat ihmisiä, hankkivat räjähteitä murtaakseen reiän rakennuksen ulkoseinään (mitä he pitivät turvallisempana lähestymistapana kuin suoraa hyökkäystä kapealla käytävällä) ja valmistelivat käyttöön muita varusteita, mukaan lukien kaksi panssaroitua armeijatyylistä ajoneuvoa, joiden takana poliisit pystyivät työskentelemään turvallisesti. Toinen autoista oli varustettu muurinmurtajalla, jonka avulla poliisit mursivat reikiä tiiliseinään vapauttaakseen eloonjääneitä. He halusivat toimia nopeasti, mutta eivät uhkarohkeasti.

Smith kertoo, että pian sen jälkeen, kun hän oli päässyt yökerhon tiloihin, hän näki kasvojen kurkistavan ulos vessasta: puolikas nenä, toinen silmä. ”Kädet esiin!” Smith huusi. Mies syöksyi piiloon ja Smith, luullen tätä ampujaksi, ampui kolme laukausta tämän perään. Smith sätti mielessään itseään siitä, ettei hän ollut osunut. Vasta myöhemmin hän sai tietää, ettei hän ollut ampunut ampujaa, vaan yhtä panttivangeista.

Eräänä aamuna viime heinäkuussa seurasin, kuinka tusina poliisia useista paikallisista yksiköistä osallistui kaksipäiväiseen kouluampumisia koskevaan työpajaan Baldwin High School -koulussa Georgian Milledgevillessä. He kulkivat vuorotellen loisteputkin valaistuja käytäviä pitkin, hikoillen kypäriensä, suojalasiensa ja kurkkusuojiensa alla. He tähtäsivät sinisillä aseillaan, joilla pystyi ampumaan samaan tapaan kuin laitoksen käyttämillä Glock-pistooleilla, mutta vain Simunition-harjoituspatruunoita, joiden kirpaisu tuntuu samalta kuin värikuulan osuma.

Koulutuksen vetäjänä toimi ALERRT, jonka joukkoampumisten peruskurssista tuli FBI:n määräyksestä kansallinen standardi vuonna 2013. Osallistujat kävivät läpi puoli tusinaa käsikirjoitettua harjoitusta, jotka perustuivat aitoihin joukkoampumistilanteisiin.

Ohjaajat puuttuivat lukuisiin virheisiin, jotka olisivat voineet johtaa poliisien tai muiden kuolemaan, jos skenaariot olisivat toteutuneet tosielämässä. Eräs poliisi unohti vetää aseensa kotelosta edetessään ampujaa kohti. Toinen poisti patruunat aseestaan ja unohti sitten ladata sen uudelleen. Monet yrittivät pistää epäillyt rautoihin pidellen samalla kiinni aseistaan; näin voi helposti ampua jonkun vahingossa. Yksi poliiseista yritti pistää pommi-iskua suunnittelevan epäillyn käsirautoihin; näin voi helposti räjäyttää kaikki taivaan tuuliin. (Oikea menettelytapa olisi ollut evakuoida tila ja kutsua pommiryhmä paikalle.) Eräs poliisi, joka harjoitteli yksin rakennukseen etenemistä, kääntyi kulmasta ja ampui ensimmäisen näkemänsä asian: minut. Poliiseja oli ohjeistettu olemaan ampumatta kouluttajia tai minun kaltaisiani tarkkailijoita, joilla oli kirkkaanoranssit liivit, mutta harjoittelijat hengittivät raskaasti, ja heidän stressitasonsa oli niin korkea, että suoritusvirheitä esiintyi herkästi. Eikä tämä stressi ollut lähelläkään sitä, mitä he kokisivat aidossa joukkoampumistilanteessa.

Pari viikkoa myöhemmin saavuin Federal Law Enforcement Training Centeriin, poliisien koulutuskeskukseen, jonka kampus levittäytyy laajalle alueelle Georgian Glyncossa. Aioin osallistua itse joukkoampumiskoulutukseen. Valeampuja kuitenkin surmasi minut jo ennen kuin ehdin vetää valeasettani esiin.

Tuhannet liittovaltion viranomaiset harjoittelevat Glyncossa vuosittain, ja harjoituksia järjestetään huolella rakennetuissa puitteissa: tarjolla on motellihuone, sosiaalitoimiston avokonttori täynnä työpisteitä, vanha FedEx-lentokone, metroasema kääntöporteilla ja kahvila, jossa on jopa maitokannut, joissa lukee ”täysmaito” ja ”rasvaton maito”.

Monien liittovaltion yksiköiden (joihin kuuluvat muun muassa kansallispuistoja hallinnoiva National Park Service sekä alkoholista, tupakasta, tuliaseista ja räjähteistä vastaava virasto ATF) viranomaiset suorittavat kuukausia kestävän koulutuksen aikana enimmillään 12 tuntia joukkoampumisiin liittyviä harjoituksia. (Kouluttajien mukaan 12 tuntia on ehdoton minimimäärä siihen, että poliisit osaavat toimia tilanteessa tehokkaasti.) Seurasin aloittelevien ATF-poliisien koulutusta ja huomasin, että hekin harjoittelivat perustaktiikkaa, kuten kuinka edetä käytävällä kompastumatta, ja yrittivät samalla omaksua oikean mielentilan aseistetun ampujan kohtaamiseksi.

Kouluttajat veivät minut suureen huoneeseen, joka oli täynnä valkokankaita. Tarkoituksena oli reagoida oikealla tavalla valkokankailla esitettäviin simulaatioihin. Aluksi minulle esitettiin lyhennetty versio pistoolin turvalliseen käyttöön ja ammuntatekniikkaan liittyvästä harjoituksesta. Sitä seurasi sarja toinen toistaan vaikeampia harjoituksia: paikallaan olevien ja liikkuvien kohteiden tähtääminen ja lopulta joukko vihaisia miehiä, jotka huusivat minulle etukäteen tallennetuilla videoilla. Käytössäni oli laserase, ja minun piti päättää, ammunko ja milloin.

Kun seisoin siinä, elimistö stressin vallassa (adrenaliini ei johtunut kuolemanpelosta vaan häpeän pelosta), ymmärsin paremmin asian, jota kouluttajat olivat toistelleet minulle jo monta viikkoa: aseenkäytön mekaaniset taidot – kuinka avata kotelo nopeasti, kuinka siirtää katse tarkasti etutähtäimen kohdalle, kuinka hengittää, kuinka liikkua nopeasti mutta järkevästi – kaikki tämä täytyy osata automaattisesti, jotta aivoilla olisi mitään toivoa käsitellä kaikkia niitä monimutkaisia päättelytehtäviä, joita ampujan kohtaamisessa tulee vastaan. Missä epäillyn kädet ovat? Onko tuo puhelin vai ase? Onko nyt oikea hetki ampua, puhua vai tehdä jotain muuta?

Erään harjoituksen aikana tähtäsin miestä, joka osoitti aseellaan naisen päätä. Seisoin siinä ja odotin jännittyneenä sopivaa hetkeä ampua. Yhtäkkiä epäilty heitti aseensa pois ja vapautti panttivangin. Huomasin hetken koittaneen ja painoin liipaisinta. Vilkaisin ohjaajaa odottaen kehuja, mutta hän rypistikin kulmiaan: kun epäilty luopui aseestaan, en olisi lain mukaan enää saanut ampua häntä. En ollut osannut tulkita muuttuvaa tilannetta läheskään riittävän nopeasti.

En omista asetta, olen ampunut vain puolisen tusinaa kertaa, enkä ole koskaan käynyt poliisikoulua, joten ei ole yllättävää, että suoritukseni oli heikko. Judith P. Andersen, poliisitoiminnan tutkija ja psykologian professori Toronton yliopistosta, kuitenkin huomauttaa, että keskivertopoliisi ei välttämättä ole sen paremmin valmistautunut ottaen huomioon, kuinka vähän koulutusta on tarjolla. Joillakin on jo alalle tullessaan erinomaiset ampumataidot: he ovat metsästäneet lapsesta asti, palvelleet armeijassa, asuneet maatiloilla ja käyneet säännöllisesti ampumaradalla. Mutta toiset poliisit eivät opi ampumaan ennen kuin he menevät poliisikouluun, ja lyhyen koulutuksensa aikana he myös opettelevat käyttämään käsirautoja, pamppuja, kaasunaamareita ja kiristyssiteitä.

Lisäksi he tutustuvat Yhdysvaltain perustuslain neljänteen lisäykseen koskien viranomaisten oikeuksia sekä perehtyvät väkivallan ennaltaehkäisyyn, paikallispoliisin toimintaan ja lukuisiin muihin taitoihin. Poliisikoulutuksen kesto on Yhdysvalloissa huomattavan lyhyt, 2,5–7 kuukautta. Esimerkiksi Suomessa, jossa aseiden lukumäärä per henkilö on eurooppalaisittain korkea (vaikkakin vain neljäsosa Yhdysvaltojen tasosta ja aseellisten henkirikosten määrä on Suomessa alle kahdeskymmenesosa Yhdysvaltain määrästä), poliisien on suoritettava alempi korkeakoulututkinto, joka kestää kolme vuotta.

Andersenin tutkimuksista käy ilmi, että jos poliiseja opetetaan hillitsemään stressireaktioitaan vaikkapa hengityksen avulla, virheet voimankäytössä vähenevät merkittävästi. Mutta ”nämä taidot on otettava mukaan koulutuksen alusta alkaen”, Andersen sanoo. ”Näin ei tällä hetkellä tehdä.”

”Heistä voi puhua, heidät voi tuomita ja heille voi huudella neuvoja kentän laidalta”, Andersen sanoo viitaten poliiseihin, jotka jähmettyvät paikoilleen joukkoampumistilanteissa. Mutta vain muutaman viikon koulutuksen jälkeen ”keskivertopoliisi ei juuri eroa keskivertokansalaisesta”.

Joskus keskivertokansalainen on jopa paremmin koulutettu kuin tyypillinen poliisi. Stephen Willeford on Texasin eteläosassa asuva putkiasentaja, joka onnistui omakätisesti taltuttamaan joukkoampujan, joka tappoi Willefordin naapureita kirkossa Sutherland Springsissä. Hänen mukaansa kyky toimia tilanteessa oikein johtui ainakin osittain siitä, että hän oli harjoitellut aseen käyttöä perusteellisesti.

Willeford oli lepäämässä 5. marraskuuta 2017 noin kello 11.00, kun hänen tyttärensä astui huoneeseen ja sanoi kuulleensa laukauksia. Willeford kiiruhti teräksisen asekaappinsa luo, veti esiin AR-15-kiväärin, nappasi kourallisen patruunoita mukaansa ja juoksi ulos paljain jaloin. Kun hän lähestyi kirkkoa ja kuuli tulitusta, hän huusi ensimmäisen mieleen tulevan asian: ”Hei!” Hänet kuultuaan ampuja pudotti kiväärinsä kirkkoon ja tuli ulos pistooli kourassaan. Hän ampui Willefordia, joka pujahti erään naapurin Dodge-avopakettiauton taakse.

Willeford kertoo olleensa tuona hetkenä sekä kauhuissaan että täysin tyyni. Hän kohotti päätään ja tuki kiväärinsä auton konepeltiin. Hän ampui kaksi laukausta ampujan rintakehään ja vatsaan, joita suojaliivi kuitenkin suojasi. Kun ampuja ryntäsi katumaasturilleen, Willeford ampui vielä kaksi laukausta tähdäten miehen kylkeen. Luodit lävistivät ihon. Ampuja ampui vielä kaksi kertaa. Willeford tähtäsi autoa siihen kohtaan, missä hän arveli ampujan pään olevan, ja luodit rikkoivat kuljettajan puoleisen ikkunan. Ampujan kiihdyttäessä karkuun Willeford hyppäsi vieraan ihmisen autoon ja he ajoivat yhdessä ampujaa takaa 18 kilometriä sivutietä pitkin, kunnes tämä törmäsi aitaan ja ampui itsensä.

Jälkeenpäin poliisit ympäri maata hämmästelivät Willefordin suoritusta. Kun poliiseja kohti ammutaan, monet heistä alkavat räiskiä aseellaan holtittomasti siinä toivossa, että he osuisivat kohteeseen. Willeford ampui vain kuusi laukausta, joista jokainen oli hyvin tähdätty, ja osui useita kertoja kohteeseensa, mutta onnistui myös välttymään itse luodeilta.

Kun kysyn Willefordilta, kuinka hän onnistui tässä, hän vastaa, että hän on ampunut viisivuotiaasta asti, jolloin hän oppi käyttämään vanhaa pulttitoimista Remington-pistoolia suojellakseen perheensä karjaa kojooteilta. Hän on kilpaillut seurakunnan pistooliammuntajoukkueessa, Sinnersissä, joka oli kehitellyt jäsenilleen yhä mutkikkaampia harjoitusskenaarioita. Esimerkiksi yhdessä harjoituksessa pilli soi ja Willefordin piti juosta pöydän luo, vaihtaa vauvanuken vaippa, nostaa nukke olalleen, ampua maaleja, siirtää sitten ase heikompaan käteensä ja jatkaa ampumista. Toisinaan hän harjoitteli hitsaushupussa, jossa oli vain pieni aukko silmille.

Pistooliammuntajoukkue kilpaili Willefordin mukaan mielellään poliiseja vastaan, koska heidät oli helppo voittaa.

Parklandin verilöyly tapahtui kolme kuukautta sen jälkeen, kun Willefordista oli tullut sankari. Kun Willeford kuuli soittajien haukkuvan ”Browardin pelkuria” paikallisradion keskusteluohjelmassa, häntä alkoi ärsyttää niin paljon, että hän soitti lähetykseen. ”Jos omia hermojasi ole testattu tositilanteessa”, Willeford muistelee sanoneensa lähetyksessä, ”mistä tiedät, että pärjäisit yhtään sen paremmin kuin hän?”

Kysyn Willefordilta, mitä mieltä hän on Scot Petersonin oikeudenkäynnistä. Hänen mielestään Petersonin ei pitäisi olla enää poliisi: tämän taidot oli punnittu ja todettu puutteellisiksi. Mutta hänen mielestään Petersonia vastaan ei pitäisi nostaa syytteitä.

”Olen ollut siinä tilanteessa enkä voisi tuomita häntä”, Willeford toteaa. ”Tiedän sen silmittömän kauhun, jota hän tunsi. Sitä ei voi edes kuvitella.”

Sitä paitsi Willeford arvelee, että ”Browardin pelkuri” on luultavasti kärsinyt jo tarpeeksi. Hän kertoo, että jos hän ei olisi juossut kirkolle sinä päivänä, hän ei olisi voinut katsoa itseään peiliin pitämättä itseään pelkurina. Ihmisiä kuoli, ja hän pelkäsi liikaa auttaakseen heitä.

”Elämässä on asioita, jotka ovat pahempia kuin kuolema”, Willeford huomauttaa, ”ja se, mitä Scot Peterson käy parhaillaan läpi, on yksi niistä.”

Petersonin oikeudenkäynnin loppupuolella yksi syyttäjistä lähestyi koroketta lausuakseen viimeiset sanat, jotka valamiehistö kuulisi ennen kuin se vetäytyisi harkitsemaan päätöstään.

”Elikkä”, hän aloitti. ”Nikellä on slogani. Heidän sloganinsa on ’Just do it’, eli ’anna mennä’, ’tee se’. Olen seurannut tätä oikeudenkäyntiä viimeisen kuukauden ajan, aivan kuten tekin, ja mieleeni tulee jatkuvasti tuo ajatus: ’Tee se.’ Tee jotain. Tee ihan mitä tahansa.”

Etkö tuon parempaan pysty, ajattelin seuratessani istuntoa parvelta. Tee jotain, ihan mitä tahansa? Tätä ajatusta seurasi välittömästi toinen: syyttäjä oli juuri tahattomasti kiteyttänyt sanoihinsa Yhdysvaltain kasvavan epätoivon joukkoampumisten suhteen. Tehkää jotain, ihan mitä tahansa.

Valamiehistö palasi 29. kesäkuuta 2023 oikeussaliin harkittuaan päätöstään neljä päivää. Noin kello 15:00 tuomari julisti valamiehistön tuomion: syytön kaikkiin syytteisiin. Huolimatta Petersonin tekemistä virheistä tuona päivänä, valamiehistö ei niellyt väitettä, jonka mukaan hän oli rikosoikeudellisesti vastuussa oppilaiden kuolemasta. Peterson laski päänsä pöydälle ja itki. Oikeussalin takaosassa istui Tony Montalto, jonka 14-vuotias tytär Gina Rose, ruskeasilmäinen kaunotar, oli saanut luodin sydämeensä niin läheltä, että aseen piippu oli kärventänyt hänen ihoaan. Montalto pudisteli päätään tuomiolle.

Petersonin oikeudenkäynnin jälkeen Browardin piirikunta jatkoi syyllisten etsimistä. Elokuussa ballistiikan asiantuntijat lavastivat kouluampumisen kokonaisuudessaan uudelleen ja ampuivat 49 laukausta osana yhä käynnissä olevaa siviilijuttua, jonka eloonjääneet ja uhrien perheet olivat nostaneet Petersonia, sheriffin toimistoa ja kahta kampuksen entistä valvojaa vastaan. (Vanhemmat ja asianajajat pyrkivät saamaan selville, mitä Peterson oli tarkalleen ottaen kuullut hyökkäyksen aikana todistaakseen hänen syyllisyytensä.) Lavastuspäivän aamuna yhdeksän kongressin jäsentä oli tutustunut rakennukseen 12, jota suojellaan ikään kuin se olisi joukkomurhalle omistettu museo. Rakennuksesta löytyy kuihtuneita ystävänpäiväruusuja, kesken jäänyt shakkipeli ja luokkahuoneita täynnä avonaisia kannettavia tietokoneita.

Peterson ajoi mökilleen Pohjois-Carolinan vuoristossa. Syyttömäksi toteaminen herätti aluksi riemua. Sen lisäksi, että hän välttyi vankilalta, hän sai myös pitää 100 000 dollarin vuosieläkkeensä. Hän kuitenkin myöntää, että hänellä on yhä masennuskausia. Peterson oli toivonut, että tuomio vapauttaisi hänet ”henkisestä vankilasta”, jossa hän oli elänyt, mutta niin ei käynyt. Hän on lihonut 11 kiloa ja heräilee usein öisin. Eikä mene päivääkään, ettei joukkoampuminen kummittelisi hänen mielessään. Häntä ei enää uhkaa vankeustuomio, mutta hän jatkaa taistelua siviilikanteita vastaan. Kaikki yli 50 kannetta on vahvistettu yhden tuomarin toimesta. Lori Alhadeff, Alyssan äiti, ja Manuel Oliver, Joaquinin isä, ovat kumpikin asianomistajia jutuissa.

Kun puhuin Cowardice-kirjan kirjoittaja Chris Walshin kanssa muutamia kuukausia sitten, hän sanoi, että suuren yleisön halveksunta Petersonia ja Uvalden poliiseja kohtaan kertoo paljon. Uvaldessa näimme, kuinka kymmenet poliisit vain seisoskelivat ja odottivat tekemättä mitään. Tuomitsemme heidät, ja näin meillä on joku, jota voimme syyttää siitä, että emme onnistuneet suojelemaan viattomia lapsia.

Näiden poliisien tuomitseminen on kuitenkin ironista, Walsh huomautti. Koska yhteiskuntana, kansalaisina ja lainsäätäjinä, me olemme näitä poliiseja: varustautuneita, hyvää tarkoittavia – ja lamaantuneita. Seisoskelemme paikoillamme tekemättä mitään samalla, kun lapsia teurastetaan.

©2024 The Atlantic Monthly Group. Kaikki oikeudet pidätetään. Jakelu: Tribune Content Agency, LLC.

Käännös: Apropos lingua.