Väkivaltaiset nuoret ovat muuttuneet kasvottomaksi puuroksi

Pirkkalassa 16-vuotias poika puukotti koulussa kolmea alle 15-vuotiasta tyttöä tiistaina. Netissä on julkaistu manifesti, jonka epäillään olevan puukottajan kirjoittama. Manifestiin on kirjattu teon motiiveiksi halu tehdä jotain merkittävää, saada jännitystä elämään ja ”mennä vankilaan 2–4 vuodeksi”. Tavoitteena oli tappaa yksi ja haavoittaa ainakin kahta.

Lisäksi manifestissa lukee, että tekijä kuvaa teot puhelimella ja julkaisee videon puukotusten jälkeen samalla, kun kävelee pois paikalta.

Vaikuttaa siltä, että tekijä halusi kuuluisuutta. Hän halusi, että hänen tekonsa tulevat nähdyiksi ja ajatukset sen takana luetuiksi.

Hän sai mitä halusi. Vaikka esimerkiksi iltapäivälehdet eivät julkaise videota ja manifestia, ne molemmat ehtivät julkaista pelkästään tiistaina toista kymmentä juttua aiheeseen liittyen.

Ihmisten kuuluu saada tietää tapauksesta. Mutta palveleeko tuollainen uutismäärä sittenkin enemmän tekijää kuin lukijoita?

Tekijän saama julkisuus unohtuu kuitenkin nopeasti. Keskiviikkona otsikoissa oli jo toinen puukotus, kun alle 12-vuotias lapsi oli puukottanut koulukaveriaan Hämeenlinnassa.

Jos mietin nuorten Suomessa tekemisiä koulupuukotuksia ja -ampumisia, muistan vain yhden tekijän nimen. En kuitenkaan pysty yksilöimään muistinvaraisesti sitä, missä ja mitä hän teki. Kun mietin muita otsikoihin nousseita nuorten toisiinsa kohdistamia väkivaltarikoksia, en muista yhtään tekijää.

Uhrien nimiä ja kasvoja muistan. Suru heidän kohtaloistaan eivät unohdu, mutta tekijät unohtuvat. Tietenkään ne eivät unohda, keiden lähipiiriin tapaukset ovat osuneet.

Tapauksia on kuitenkin ollut Suomessa jo niin paljon, että tekijät ovat muuttuneet surulliseksi, kasvottomaksi puuroksi.

Jäljelle jää surun lisäksi vain vihaa ja pelkoa. Nuo tunteet eivät jämähdä pelkästään uhrien ja heidän lähipiirinsä harteille, vaan niiden varjot leviävät kauas.