Koulun liikuntatunneilla koettu häpeä pilasi minulta liikunnan ilon pitkälle aikuisikään asti

Lapsuudessani 90-luvulla kiusaamisen eri tapoja esiteltiin vähintään yhdessä oppiaineessa, nimittäin koululiikunnassa.

Perusopetuksen liikuntatunneilla opin, että liikunnallisesti lahjakas ihminen on sellainen, joka kilpailee ja voittaa halukkaasti, eikä koskaan epäröi tai pelkää. Hän osaa kaikkien lajien säännöt ja tekniikat valmiiksi ja harjoittelematta. Opettajat rakastavat liikunnallisesti lahjakkaita ja peittävät vaivoin ärsyynnyksensä läskejä, hinteliä tai arkoja kohtaan. Minä en ollut tiukka futismimmi enkä nörttiluuseri, mutta silti koululiikunta on jäänyt mieleeni sarjana epäonnistumisia.

Liikuntatunnilla kävi selväksi, että liikunnallisesti lahjakkaan ihmisen kaverit ovat myös liikunnallisesti lahjakkaita, ja heidät valitaan ensimmäisenä joukkueeseen. Minut valittiin viimeisenä vain harvoin, mutta lähes aina viimeisten joukossa. Se tuntui inhottavalta. Ehkä siksi, että valintatilanteessa koin paljastuvani: vaikka minut kutsuttaisiin kaikille synttäreille, valituksi tuleminen viimeisten joukossa todella kertoo mitä kastia oikeasti edustan. Liikunnan hienous ja haastavuus on siinä, että siinä missä moni muu taito on mahdollista erottaa identiteetistä, omaa kehoaan ei oikein pääse pakoon.

Koululiikunta inhosi minua, ja minä inhosin koululiikuntaa. Kaikki liikuntatunneilla koettu häpeä ja tarve peitellä omaa osaamattomuutta pilasi liikunnan ilon pitkälle aikuisikään asti. Halusin liikunnasta niin kauas kuin mahdollista, ja äitini, palkittu kilpavoimistelija, aneli minua valitsemaan edes jonkun liikuntaharrastuksen. Sitten ilmaisutaidon lukiossa opetuksesta karsiutui tyystin veren maku suussa ja häpeän puna poskilla puskeminen, ja suhteeni liikkumiseen alkoi hitaasti muuttua.

Nyt kolmikymppisenä olen alkanut käyttää jokaisen tilaisuuden kokeilla salaa jotakin uutta liikuntalajia, ja huomannut olevani hyvä yhdessä jos toisessakin asiassa. Ja se minkä jään jälkeen lahjakkuudessa, paikkaan innokkuudessa. Kun vein lapseni vapaaehtoisesti viikon urheiluleirille, tanssijasiskoni naurahti epäuskoisena: mä en voi uskoa että sinä kaikista maailman ihmisistä. Juhannusaattona haastoin suvun teinit juoksemaan kanssani Cooperin. Vaihdoin palkkatyön yrittäjyyteen osittain siksi, että voisin käydä pilateksessa keskellä päivää.

Olen ikäisekseni kovassa kunnossa, mutta minulla on edelleen liikunnallisesti lahjattoman ihmisen itsetunto. Se on viitoittanut elämääni pitkälle: olen hakeutunut opiskelemaan taidealoja ja tekemään työtä, jossa pitää pärjätä päällään. Vältän eksaktia tulosten mittaamista kuin ruttoa, koska pelkään sen kertovan arvoni. Ja näkyy pelko ihmissuhteissakin.

Kun olin hiljattain pyöräretkellä uuden kumppanini kanssa, hermoilin jatkuvasti että mies näkee minun kompuroivan pyöräni kanssa. Mietin etukäteen, että mitä jos mies ajaa luonnostaan paljon kovempaa kuin minä, ja hengästyn enkä pysy perässä. Oikea vastaus on, että silloin pitää pyytää hidastamaan. Mutta sellainen vaihtoehto ei käynyt mielessäkään, osoittaa nyt inhimillisyyttään keskellä kirkasta päivää.

Liikunnanopetus ei ole enää kuin 1990-luvulla. Opetushallituksen mukaan ”Liikunnan avulla kasvamiseen kuuluu toisia kunnioittava vuorovaikutus, vastuullisuus, pitkäjänteinen itsensä kehittäminen, tunteiden tunnistaminen ja säätely sekä myönteisen minäkäsityksen kehittyminen”, mikä on aika lailla vastakohta sille mitä olen kouluaikanani todistanut.

Silti lapsista reilu enemmistö liikkuu liian vähän, ja liikkumisinto laskee koulun alettua. Syitä tälle on monia, ja useimmat niistä eivät varmaankaan liity opetuksen surkeuteen vaan puhelimen pläräämisen houkuttavuuteen. Mutta ainakin sopii kysyä, onnistuuko oppiaine edistämään sitä, että keskenään erilaiset ihmiset löytäisivät liikunnan äärelle muutenkin kuin pakotettuna.

Eräs entinen opettajani julisti aina, että matematiikka on itsetuntolaji. Sama pätee liikuntaan, ja oppimiseen laajemminkin. Koska olen kokenut olevani hyvä humanistissa ja taideaineissa, olen ollut hyvä niissä. Lisäksi taideaineissa on eräs kiistaton etu: tulkinnanvara. Tämän tekstin ansiokkuus ei ole eksakti asia, mutta sellaisia ovat juoksunopeus tai yhtälön ratkaisu. Ja kun tulkinnanvaraa ei ole, epäonnistuminen tuntuu erityisen lannistavalta.

Olen kuitenkin alkanut rakastaa liikkumista, koska olen poisoppinut sen minkä koululiikunta minulle opetti: että vain ansiokas tekeminen lasketaan.

Nyt tiedän, että kaikki lasketaan.