Lapsena itkin herkästi, kun minua kiusattiin: Päädyin kasvatusneuvolaan ja häpesin – tunsin itseni vialliseksi
Kun elämä ei kulu turhiin itsesyytöksiin omasta vääränlaisuudesta, outolinnusta kasvaa nopeammin oman elämänsä joutsen, kirjoittaa vastaava tuottaja Milla Talja.
Kuudennen luokan kevätjuhlassa luokanvalvojani halasi minua hyvästiksi ja sanoi, että pysy tuollaisena kuin olet. Se oli paljon sanottu, sillä ala-asteaikana olin kai jonkin sortin ongelmalapsi. Itse koulutyö sujui kyllä hienosti, mutta sosiaaliset suhteet takkusivat.
Olin yliherkkä tyttö, joka itki liian helposti ja liian usein. Ja mitä enemmän pillitin, sitä enemmän minua tietysti kiusattiin. Jossain vaiheessa opettaja passitti minut kasvatusneuvolaan. Häpesin ja tunsin itseni vialliseksi, vaikka neuvolassa minusta ei löydetty mitään korjattavaa.
Lapsuusmuisto palasi mieleeni, kun luin kansihenkilömme, kirjailija Virpi Hämeen-Anttilan tarinaa. Virpi oli jo lapsena outolintu, kaoottinen ja hajamielinen, mutta vasta noin vuosi sitten hänellä todettiin ADHD ja autismin kirjon häiriö. Diagnoosien ansiosta palaset loksahtivat vihdoin paikoilleen. Kiinnostavan jutun voit lukea täältä.
”Ajatusmalli tuntui olevan, että vika on ainakin yhtä paljon kiusatussa kuin kiusaajassa.”
Oma niin sanottu poikkeavuuteni oli ehkä lähinnä jonkinasteista erityisherkkyyttä. Kyseessä on psykologinen termi, joka tarkoittaa synnynnäistä ominaisuutta reagoida voimakkaasti – vaikkapa kiusaamiseen. Toisaalta voi miettiä, onko millään tapaa epänormaalia, jos haukkuminen tuntuu pahalta. Siihen aikaan ajatusmalli tuntui kuitenkin olevan, että vika on ainakin yhtä paljon kiusatussa kuin kiusaajassa. Olisi pitänyt karaista itsensä.
Onneksi nykyisin ymmärretään, että meitä todella on moneen junaan. Esimerkiksi ADHD:n kaltaiset neuropsykiatriset häiriöt tunnistetaan paremmin, ja erilaisia temperamentteja ainakin yritetään sietää. Kun elämä ei kulu turhiin itsesyytöksiin omasta vääränlaisuudesta, outolinnusta kasvaa nopeammin oman elämänsä joutsen.
