Koti on tärkein paikka maailmassa, myös köyhille – vain hallitus ei sitä tunnu ymmärtävän

Koti on tärkein paikka maailmassa. Siellä saa levätä, siellä saa olla oma itsensä. Kotona saa huolehtia itsestään ja kaikkein rakkaimmista ihmisistä. Koti on turvapaikka, pyhä. Koti on oma paikka, joka sijaitsee yhteisössä. Ja kotona jokaisella perheenjäsenellä on jokin oma paikka, vähintään nukkumasija.

Vaikka todellisiin koteihin voi liittyä ristiriitoja – jopa väkivaltaa – kodin merkitys on kiistaton. Vaan hallitus ei vaikuta sitä ymmärtävän. Asumistukeen tehtiin kertarysäyksellä niin iso leikkaus, että se pakottaa käytännössä kaikki pienituloiset miettimään muuttoa. Ja tämä koskee vain niitä ihmisiä, jotka eivät tähän astikaan ole asuneet leveästi. Oma huone on ennen asumistuen leikkaustakin ollut luksusta.

Kaikki tietävät, että muuttaminen on raskasta ja kallista. Se on pienimuotoinen kriisi perheelle: uhkaa vakautta ja turvallisuudentunnetta. Lisäksi se käy kukkarolle – jopa tyhjälle kukkarolle. Köyhien perheiden pitäisi nyt kaikkien löytää uusi koti, joka olisi sopivalla paikalla ja niin edullinen, että muuttaminen oikeasti kannattaa. Kaikkien meidän yli 400 000:n samana vuonna! Kun kyse on asunnoista, kysyntä ei lisää tarjontaa vaan korottaa hintoja. Ojasta allikkoon siis.

Siellä missä on työtä, ei ole halpoja vuokra-asuntoja. Jos oletuksena on, että työttömät voivatkin asua muualla, heidät käytännössä syrjäytetään työelämästä kokonaan. Työttömänhän pitäisi nimenomaan hakeutua sinne, missä on eniten työtä.

Syrjäytymisriski koskee myös meitä muita vähävaraisia; itse olen työkyvyttömyyseläkkeellä. Kun kotiin kohdistuu uhka, se kohdistuu samalla väistämättä sellaisiin asioihin kuin turvallisuudentunne, tulevaisuudenusko ja voimavarat (niin taloudelliset kuin henkisetkin voimavarat). Sellainen syö luottamusta yhteiskuntaan.

Hallitus uhkaa ohjelmassaan myös, että seuraavana ara-rahoitettujen asuntojen vuokrasopimukset muutetaan määräaikaisiksi ja että vuokria korotetaan, jos asukkaan tulot paranevat. Kohtuuhintaista asuntotuotantoa on tarkoitus vähentää ja tehdä tilaa yksityisille vuokramarkkinoille. Asunnot nähdään siis kautta linjan jonain muuta kuin ihmisten koteina – näkökulmasta riippuen yhteiskunnallisen rakennemuutoksen tai voitontavoittelun välineenä.

Minulla on käynyt tuuri, kun olen onnistunut saamaan asunnon valtion omistamasta talosta, jonka vuokra on tämänhetkisen lainsäädännön mukaan kohtuullinen eli vastaa kuluja. Olen päättänyt, että en muuta enää ikinä yksityisen vuokranantajan asuntoon, jos vain voin välttää. Julkisessa vuokrataloyhtiössä on turvallista asua, vaikka muuta kuulee väitettävän kaupungin vuokrataloista. Yksityiseltä asuntosijoittajalta unohtuu liian helposti, että hänen omaisuutensa on toisen perheen koti. Julkinen vuokranantaja ei irtisano sopimusta, koska päättääkin yhtäkkiä muuttaa asuntoon itse. Se ei tule sisään sopimatta omilla avaimilla eikä huomauta ohikulkiessaan, että voisit pestä parvekkeen, ettei katupöly pinty. Kunnossapito ja korjaukset hoituvat ilman, että vuokranantajan eno tulee ensin vähän katselemaan, kun hänelläkin on joskus ollut ongelmia astianpesukoneen kanssa. Paljon kuulee puhetta kauhuvuokralaisista, mutta harva uskaltaa puhua kauhuvuokranantajastaan, joka ei muista, kuka elättää hänet.

Puolueet, jotka nyt ovat vallassa, ovat tulleet tunnetuiksi arvoista koti, uskonto ja isänmaa. Ainakin kodin voi nyt pyyhkiä pois. Rukoilla voimme vielä, mutta luottamus isänmaahan on ainakin minulla nyt heikoilla.