Apu

Santeri Kinnusen koronavuosi: ”Ei me nälkää nähty – Koville ottaa se henkinen puoli, rutiinit häviää, tulee lamaannus”

Santeri Kinnusen koronavuosi: ”Ei me nälkää nähty – Koville ottaa se henkinen puoli, rutiinit häviää, tulee lamaannus”
Näyttelijä Santeri Kinnunen otti puolitoista vuotta sitten teatteripestistään virkavapaata ja alkoi suunnitella elämään uutta. Se tulikin koronan ja töiden äkkiloppumisen myötä. Voimaa pysähdyksen keskelle Santeri lähti hakemaan mökkimaisemistaan.
Julkaistu: 5.1.2021
Kun Santeri Kinnuselta kysyi tähän juttuun ideoita hänelle tärkeistä kuvauspaikoista, mylly lähti heti käyntiin.
Tietyn puiston portaikot, joissa he joskus 12–14-kesäisinä kuvasivat ensimmäiset leffansa, Aleksi Mäkelä, Aku Louhimies ja kumppanit.
Taiteilijatalo Lallukan pitkä käytävä, jossa palkkamurhaaja Louhimies ja Santeri pakenevat.
Töölöntori ja Kaasua komisario Palmu -elokuvan kadunkulma, jossa oma äiti Rose-Marie Precht ikuistettiin.
Aika nurkkakuntainen hän on.
Tölikan kundi, joka kertoo syntyneensä Mehiläisessä, asuvansa parin korttelin päässä, vaimon työpaikka Q-teatteri on kulmilla, lähinurkilta löytyvät tärkeimmät paikat ja koko joukko kavereita, joiden kanssa saattoi koronasulun aikaan kävellä Töölön puistoissa ja kallioilla.
Kaikesta kaupunkilaisuudestaan huolimatta näyttelijä Santeri Kinnunen on luonnoltaan nikkaroija, käsistään kätevä, mökillä viihtyvä remonttimies.
Komisario Palmu loikki kaasua haistellen Santerin nykyisessä kotirapussa vuonna 1961, ja yläkerran asunnossa – oikeasti studiossa – lymyili Rose-Marie Precht, Santerin äiti.
Keväällä 2020 korona kiskaisi maton alta tavallaan tuplasti: Santeri oli ottanut vuoden virkavapaan Helsingin Kaupunginteatterista, syksy oli kulunut Espoon kaupunginteatterissa vierailijana, mittavan televisiosarjan Mädät omenat kuvausten piti viedä keväästä pari kuukautta.
Eivät vieneet, tuli toimeton, palkaton stoppi.
– Heti kun Uudenmaan rajat aukenivat, painuin mökille Kokemäelle. Oli lunastettu naapurimökki oman mökin kyljestä jo edellisenä vuonna. Naapuri kuoli, talon peri hänen sisarensa, joka onnenkantamoisena kysyi ensimmäiseksi meiltä, että ostaisitteko, Santeri kertaa.
Seurasi tyytyväiset ja tervehdyttävät pari kuukautta maalla lämpimässä keväässä. Sellaista Santeri ei ollut ennen kokenut, kun työt teatterissa yleensä jatkuvat keväällä tappiin asti.
– Kotona Helsingissä alkoivat seinät kaatua päälle kattoon syljeksiessä ja kelaillessa, kun kaksi muuta perheenjäsentä paiskoi etätöitään. Teki hyvää päästä pois Helsingin hiljaisuudesta mökin hiljaisuuteen ihmettelemään, miten luonto herää kevääseen. Pistettiin vaimon kanssa remonttiin koko mökki sisältä. Tein uudet lattiat, Aara maalasi seinät ja ikkunanpuitteet. Aikaa oli, saatiin tehdä omassa tahdissa. Helkkarin kiva, kun käsillä oli jotakin tekemistä.
Kahden mökin mies tuumaa, että uusi mesta on varsin toimiva jo, kunhan sen saa sisustetuksi ja keittiön kuntoon.
– Mutta yhä se on jotenkin naapurin mökki. Pitäisi osata adaptoitua: on se meidän, kuistilla voisi vaikka istua iltaa.
"Märehtiminen siitä, että aina verrataan isään, on turhaa. Siinä tulee oma itse vastaan, jos katkeruuden tielle lähtee, lukitsee itsensä ja sulkee kanavia olla näyttelijänä vapaa."

Takaisin mökille ja metsään

Mädät omenat, Bad Apples, kuvattiin pääosin Tallinnassa kesän kuluessa. Hyvässä saumassa, matkarajoitusten jälkeen ja ennen uusien tuloa. Helsingin kaupunginteatterin muonavahvuuteen Santeri palasi loppukesästä. Uuden näytelmän harjoitusten oli määrä alkaa, mutta produktiota siirrettiinkin vuodella – Santerin mielestä tilanteen epävarmuuden takia viisaasti.
– Se oli aika kova kolaus, koska olin hyvässä etukenossa innoissani lähdössä harjoituksiin: pääsee takaisin preppaamaan, näyttämölle, ryhmään, töihin, tuttuun elämänrytmiin turhan pitkän paussin jälkeen! Vaan ei, takaisin mökille ja metsään. Saatiin luokaton määrä suppilovahveroita. Tuli melkein sieni-burnout: kuivuri huusi yötä päivää, että saaliin pystyisi edes jotenkin säilyttämään.
Santeri sanoo olevansa edelleenkin ihan pihalla siitä, mikä vuodenaika on.
– Pitää katsoa puista: ai, syksy. Harvemmin aloitan työt heinäkuussa, lopetan ne yhtäkkiä syyskuun puolessa välissä ja tajuan, että ei ole edessä mitään.
Hyvältä tuntui esimerkiksi se, kun sai perheen kasaan heidän luokseen isänpäivänä sienivuorta purkamaan: vaimo ja poika, isä ja isän puoliso, veli ja sisko.
– Olen 51-vuotias ja kuulostan faijaltani. Samanlainen gestiikka ja rytmiikka näkyy, Santeri Kinnunen sanoo.

Lapset kasvavat niin äkkiä

Tämä porukka kuuluu Santerin elämään syli auki ja luontevasti: puoliso Aara Tahkokallio ja juuri 18 vuotta täyttänyt poika Elmeri Kinnunen, isä Heikki Kinnunen ja kumppaninsa Marianne Pietiläinen, veli Paavo Kinnunen ja sisko Vilma Kinnunen – Heikin ja Satu Silvon lapset. Ja tietysti Aaran äiti Kristiina Tahkokallio ynnä nuorison tyttö- ja poikaystävät, myös koirat.
Omasta isyydestään hän on vuosien varrella puhunut nätisti: ”Olenko tarpeeksi? Menikö lapsuus liian nopeasti, mitä tuli sössittyä, mitä tapahtuu, kun lapsi ei enää pyöri jaloissa?”
Poikasi täytti kesällä 18. Alkaa olla vastausten aika?
– Ei voi kieltää, etteikö olisi pientä eroahdistusta tullut: nytkö jo? Herrajumala, pian me ollaan täällä kahdestaan! Mitä helvettiä mä nyt teen? Jätkä elää selvästi omaa elämäänsä, täysin vastuullinen aikuinen mies jo. Tavataan joskus ruokapöydässä, tyttöystävän ja kavereiden kanssa pyörii, ja niin kuuluukin. Mökillä käy satunnaisesti, me sanotaan, että perustakaa leiri sinne uuteen taloon – ei meidän kanssa tarvitse olla.
Poika on abi, kirjoitti osan aineista nyt syksyllä. Isän mukaan poika hoitaa asiansa hyvin, keskittyy lukioon, pärjää mukavasti – ei huolen häivää. Tulevaisuuden suunnitelmia ei kotona ole urkittu. Isä arvelee, että kaveripiirissä niitä pohditaan, ja vanhemmille kerrotaan aikanaan.
– Tekee mitä tekee, kunhan valitsee jotakin sellaista, josta tulee onnelliseksi ja tykkää siitä. Korona on raskasta aikaa nuorille, varsinkin keväällä, kun ei päässyt ketään näkemään. Nuoria säälin, me vanhemmat pärjätään omassa homssuisessa pienessä kaveripiirissä, ei ole tarvetta lähteä suhisemaan. Nyt syksyllä, kun toinen aalto saapui, poika loihe lausumaan, että oikeasti, alkaako tämä taas, eikö tää lopu koskaan?
Santeri Kinnunen on Tölikan kundi. Lähinurkilta löytyvät tärkeimmät paikat ja koko joukko kavereita, joiden kanssa saattoi koronasulun aikaan kävellä Töölön puistoissa ja kallioilla.

Vapaus, veljeys ja tasa-arvo

Omat lapsuusvuotensa Santeri vietti Turussa, kun äiti Rose-Marie Precht ja isä Heikki Kinnunen olivat mukana Turun kaupunginteatterin ihmeessä. Helsinkiin muutosta alkoi Kom-teatterin vahva aika – Santeri oli silloin kahdeksan vanha.
– Ei se vasemmistolaisuus meillä arjessa näkynyt, ei se ollut päällimmäinen mantra, jota hoettiin aamusta iltaan. Vanhemmat olivat Skdl:n väkeä aikoinaan, mutta en joutunut aivopesun kohteeksi. Mutta totta kai se aika ja ympäristö Komissa kasvattivat siihen suuntaan. Ajatuksethan ovat hyviä: tarvitaan vapautta, veljeyttä, tasa-arvoa, maailmanrauhaa, toisista välittämistä. Eivät ne asiat ole minussa koskaan muuksi muuttuneet – minkä takia olisivat?
Koululaisena Santeri piirsi ja valokuvasi paljon, suunnitteli Ateneumiin pyrkimistä ja graafikon uraa. Nuorisoteatterista tutut, vähän vanhemmat kaverit Mikko Kouki ja Eero Aho usuttivat pyrkimään teatterikouluun – Kouki kiikutti alustavan hakemuksen tiskille juuri määräajan umpeutuessa. Santeri hyväksyttiin teatterikorkeakouluun lukiolaisena, ensimmäisellä yrityksellä.
– En saanut ansiosidonnaista, en anomiani tukia. Käytin eläkesäästöjä, isoäidin perinnön puskurirahoja, Santeri Kinnunen kertoo.
Heikki Kinnunen oli silloin tunnetuimmillaan, uransa huipulla.
– Genetiikalle ei voi mitään, puolet tulee faijalta. Sitä ei pääse pakoon mihinkään, turha yrittää. Märehtiminen siitä, että aina verrataan isään, on turhaa. Siinä tulee oma itse vastaan, jos katkeruuden tielle lähtee, lukitsee itsensä ja sulkee kanavia olla näyttelijänä vapaa.
Santeri hörähtelee lempeästi tästä aiheesta puhuessaan.
– Kuulen kyllä itsekin, että kylläpäs nyt tuli ihan kuin Heikki olisi sanonut, muttei sille voi mitään. Olen 51-vuotias ja kuulostan faijalta. Samanlainen gestiikka ja rytmiikka näkyy, kun vierekkäin seistään. Jos olisin siitä kärsinyt, olisin jo vetänyt itseni jojoon. Kyllä Heikki on niin saatanan tunnettu ja suosittu, jos minun uraani vertaa.
Santeri sanoo välillä korpeavan, kun tietyt ihmiset eivät voi olla samankaltaisuudesta mainitsematta, eivät pysty katsomaan häntä yksilönä: eikö ole mitään muuta sanottavaa, roolityöstä, esityksestä?
– Moni aloittaa nätisti, mutta sitten tulee neropatti vertailemaan. Yleensä se on vilpitöntä ajattelemattomuutta, heidän mielestään hauska oivallus. Eivät tule ajatelleeksi, miten tuhannen kertaan kulutettuna sen on kuullut, ei ole mulle uutinen. Ei minua tosiasia häiritse, vaan se ihminen.
"Kuvaukset siirtyivät kolmella kuukaudella, ja kun olin omaehtoisella vapaalla, en saanut ansiosidonnaista, en anomiani tukia."

Kuvaukset siirtyivät kolmella kuukaudella

Näyttämöllä Santeri Kinnunen on ajoituksen mestarina tunnettu, eritoten farssien sekuntipelissä. Pitkään harkittu oman elämän ajoitus ja virkavapaa osuivat koronan vuoksi täysin harhaan.
– Maailman huonoin ajoitus – mutta minkäs teet. Ei voinut tietää, kun ei sitä kristallipalloa ole, Santeri juputtaa.
Vierailuroolin Espoon kaupunginteatterissa piti viedä puoli vuotta. Samoihin aikoihin Santeri sai tietää saaneensa ison roolin Mädät omenat -sarjassa. Tuntui järkevältä pyytää virkavapaata sen sijaan, että poukkoilisi edestakaisin.
Tuli korona ja pysäytti kaiken.
– Kuvaukset siirtyivät kolmella kuukaudella, ja kun olin omaehtoisella vapaalla, en saanut ansiosidonnaista, en anomiani tukia. Käytin eläkesäästöjä, isoäidin perinnön puskurirahoja, mikä korpesi.
Aleksi Mäkelä, Aku Louhimies ja Santeri kuvasivat ensimmäistä leffaansa Lallukan kahta taiteilijataloa yhdistävässä käytävässä noin 13-vuotiaina.
– Ei me nälkää nähty. Q-teatterissa tuottajana työskentelevä vaimo lomautettiin vain viikoksi. Koville ottaa se henkinen puoli, rutiini häviää, kaikki on epävarmaa, ei ole tarpeellinen. Tulee apatia ja lamaannus. Vaikka kaikenmoista voisi tehdä, iskee sellainen, että äh, antaa olla, ei hotsita. Alkaa ruumiin kunto lipsua, kilot kertyä ja mieli laiskistua, keskittymiskyky putoaa nollille.
Työt katosivat myös ystäviltä, ja kärsimys yhdisti, sosiaalinen elämä sentään jatkui, vaikka kuivahtikin.

Uusi projekti innostaa: "Jos vaikka nuortuisi takaisin päin"

Santeri kuulostaa ihmeen iloiselta koronasulkujen keskelläkin. Hän on kaverinsa kanssa ideoinut ja saattanut alkuun Harold Pinterin kahden miehen näytelmäprojektia.
– Kun teattereilla ei nyt ole mitään, mitä tarjota, me tarjotaan heille. Pieni­muotoinen juttu, joka ei maksaisi teattereille paljon, mutta me tienaisimme jollakin tasolla kuukausiliksamme.
Se olisi ”henkisellä tasolla tärkeää”.
"Se hölmö impulsiivinen innostuminen, jota olen aina tuntenut, alkoi laantua. Nyt pää peuhaa taas."
– Pääsee identifioimaan itseään taas ammatin kautta. Nyt tuntuu, että on vanhentunut vuodessa viisi vuotta – jos vaikka nuortuisi takaisin päin. Se hölmö impulsiivinen innostuminen, jota olen aina tuntenut, alkoi laantua. Nyt pää peuhaa taas. Ei me utopioita elätellä. Pääasia, että saa tehdä, näkee, miten se onnistuu vuoden tauon jälkeen!
On Santerin ilomieleen toinenkin syy. Hän viettää pientä henkilökohtaista karonkkaa – maljat sille! Koko päivän hän on ollut kuvaamassa viimeistä osuuttaan Auli Mantilan tv-sarjaan Transporter. Rooli ei ole suuren suuri, kuvauspäiviä oli neljä, ne piti käyttää alun perin Belgiassa, mutta korona heitti ne Suomeen.
Ensi keväänä on tämän Yleisradion kunnianhimoisen kahdeksanosaisen tuotannon yhteisen karonkan aika. Mutta nyt skool!

Santeri Karl-Henrik Kinnunen

  • Syntyi: 20.8.1969 Helsingissä.
  • Asuu: Helsingin Töölössä.
  • Perhe: puoliso Aara Tahkokallio ja 18-vuotias poika Elmeri Kinnunen.
  • Uraa: Teatterikorkeakoulu 1987–1991, Helsingin kaupunginteatterissa 1992–, kymmeniä näyttämörooleja. Elokuvia: Veturimiehet heiluttaa, Romanovin kivet, Esa ja Vesa – auringonlaskun ratsastajat. Televisiossa: Häräntappoase, Vintiöt, Kuutamolla, M/S Romantic.
  • Tulossa: Marja Pyykön ja Pamela Tolan Elisa Viihteelle tekemässä tv-sarjassa Mädät Omenat psykiatri Lundstenin rooli. Mukana myös Auli Mantilan Ylelle tekeillä olevassa Transporter-sarjassa.
Päivitetty 4.1.2021 – 17.12.2020
Kirjaudu ja lue
Haluatko lukea koko jutun?
Voit jatkaa lukemista kirjautumalla palveluun. Lukeminen on maksutonta.
Kommentoi »