Kirsi Alm-Siira: ”Sukurasitteeni on päihteiden väärinkäyttö”

Lapsuuteni sitkein haave oli... En muista haaveilleeni oikein mistään. Haaveethan ulottuvat yleensä pitkälle tulevaisuuteen. Oma aikajänteeni on kuitenkin aina hyvin lyhyt, tuntuu vaikealta miettiä viikkoakaan pidemmälle.

Teini-iässä ihailin erityisesti urheilijoita; heidän voimakkuuttaan, nopeuttaan ja sitkeyttään. Seinälläni oli Carl Lewisin ja Tiina Lillakin julisteet. Kesti pitkän aikaa ymmärtää, ettei koulukavereillani ollut kiire kotiin katsomaan talviolympialaisia tai Keski-Euroopan mäkiviikkoa.

Teini-iässä inhosin erityisesti auktoriteetteja. Kotona kapinoin sääntöjä vastaan ja koulussa kiusasin opettajia näsäviisailla kommenteillani. Kyseenalaistin kaikkea lähes maanisesti. Vihasin varsinkin sääntöjä, joita ei perusteltu mielestäni kunnolla.

Sukurasitteeni on päihteiden väärinkäyttö. Viina on kaatanut sukulaisiani sekä isäni että äitini puolelta. En ole absolutisti, mutta tiedostan asian, enkä ole sen vuoksi edes nuoruudessani juonut kahtena päivänä peräkkäin alkoholia.

Minuun jäi pysyvät jäljet, kun eräs itselleni läheinen ihminen istui tutkintavankeudessa Turun Kakolassa. Se maailma, jonka vierailukäynneillä kohtasin, tuntui hyvin vieraalta. Muistan erään nuoren, isäänsä tapaamaan tulleen romanipojan, jota vartijat mielivaltaisesti kyykyttivät edessämme. Silloin viimeistään tajusin, miten epäreilu paikka maailma on ja mitä valta voi ihmiselle tehdä.

Liikutun yleensä kyyneliin, kun huomaan, miten tyttäreni silmät loistavat ilosta tanssikilpailussa onnistuneen suorituksen jälkeen. Ne ovat onnen kyyneleitä. Surusta itken todella harvoin.

Vihaan sydämeni pohjasta, kun ihmiset eivät ota toisiaan huomioon. Suutun esimerkiksi silloin, jos koiranulkoiluttaja ei kerää lemmikkinsä kakkoja pussiin tai ratikassa ei luovuteta paikkaa kävelysauvojen kanssa kulkevalle.

Viimeksi rakastuin Heli-koiraamme. Hankin Helin lapsilleni lemmikiksi muutama vuosi sitten. Aluksi koira oli mielestäni ihan söpö, mutta mitään sen kummempaa tunnesidettä minulla ei kehittynyt. Viime aikoina olen huomannut kuitenkin monesti kaipaavani häntä.

En enää rakasta juustoja. Aiemmin saatoin ostaa kaupasta kilon Oltermannia ja syödä sen kahvin kanssa muutamassa päivässä. Sitten tuli raja vastaan.

Häpeän syvästi… En osaa hävetä oikeastaan mitään. En tiedä, onko kyse itselleen valehtelemisesta vai osaanko vain sopivasti unohtaa pahat tekoni. Totuus kun on, että moni asia ei ole mennyt elämässäni putkeen.

Kadun yhä, etten lähtenyt au pairiksi Texasiin hoitamaan karjatilallisen lapsia syksyllä 1994. Olin todella ihastunut sen aikaiseen poikaystävääni, ja peruin jo sovitun matkan. Se on jäänyt kaihertamaan.

Pyydän anteeksi, että pilasin monen opettajani työpäivän turhanpäiväisellä inttämiselläni ja hankalilla kysymyksilläni. Halusin nöyryyttää ja kiusata heitä tahallani muun luokan edessä. Purin siinä kaiketi omaa pahaa oloani.

Ystäväni ihmettelevät, miten arkeni pysyy kasassa ja miten ihmeessä olen koskaan missään ajoissa. On totta, etten ole lainkaan suunnitelmallinen ihminen, enkä jaksa pitää kalenteria menoistani.

Hermoni menevät liikenteessä. Jos ajan autoa, kiroan pyöräilijöitä, kävellessä ärsyynnyn autoilijoille ja pyöräillessä sadattelen jalankulkijoita. Se on loputon suo. Muut ovat aina tielläni.

Minun jumalassani mukavinta on hänen tuomitsemattomuutensa ja huumorintajuisuus.

Tuntuu, että lapset saavat isänsä luona parempaa arkiruokaa.

Maahanmuuttajille haluan sanoa, ettei Suomi ole rasistinen maa ja täällä kaikkien on edelleenkin hyvä elää ja olla.

Jos lääkärini ehdottaisi minulle homeopatiaa, olisin varmastikin aluksi yllättynyt. En kuitenkaan tuomitsisi ehdotusta, vaan suhtautuisin asiaan avoimin mielin.

Jos olisin mies, olisin luultavasti ylimielisempi tyyppi. Jouduin urheilutoimittajanurani alussa todistamaan pätevyyttäni ehkä hieman enemmän kuin mieskollegani. Vaikka se oli epäreilua ja moukkamaista, uskon kokemuksen tehneen minulle hyvää ja auttaneen ymmärtämään sen aikaista maailmaa. Jalkani pysyivät maassa.

Luulin itsestäni liikoja, kun otin vastaan esimiestehtävän, vaikka tiesin, ettei minulla ollut työhön minkäänlaisia kykyjä tai haluja. Kaiketi hieno titteli ja mukavat työedut kutkuttivat.

Yrityksistäni huolimatta en ole oppinut tekemään hyvää kotiruokaa. Monimutkaiset ateriakokonaisuudet onnistuvat, mutta perinteistä kalakeittoa en saa maistumaan oikein miltään. Tuntuu, että lapset saavat isänsä luona parempaa arkiruokaa.