Kirjailijan matkakertomus Kiotosta: Näin suomalaisnaisesta tuli japanilaisten nuorten sankari
Kirjailija Jari Järvelä on reissannut kymmenissä maissa ja tehnyt matkoistaan kirjojakin. Mondo-lehti julkaisee tässä otteen hänen teoksestaan, tarinan nimeltä "Säihke". Kun Jari kiersi taannoin vaimonsa Kirsin kanssa Japanissa, he kävivät Tokiosta luotijunalla temppelien Kiotossa. Siitä kasvoi kokemus, jota he eivät unohda.
Kai tuo on katutaidetta”, minä sanoin.
”Tai vitsi”, Kirsi ehdotti.
Seisoimme reppuinemme Tokion päärautatieasemalla, Kiotoon lähtevän luotijunan, shinkansenin, laiturilla. Laiturin pintaan oli maalattu kengänpohjien jälkiä. Näytti siltä, kuin joku olisi tallannut isoon maalipurkkiin ja hyppinyt sitten tasajalkaa.
Etummaisten maalattujen jalanjälkien kohdalle astui nainen, joka kantoi sateenvarjoa auringonpaisteesta huolimatta. Hänen peräänsä seuraavien jalanjälkien päälle astui mies salkkuineen. Maalatut jalanjäljet olivat siis merkkejä siitä, mihin kuului pysähtyä jonottamaan.
”Mun kokemusteni mukaan Suomessa junat pysähtyvät laitureilla aivan minne sattuu”, sanoin. ”Vaikka teoriassa on ne A- ja B- ja C- ja D-alueet, joiden kohdalle vaunujen pitäisi osua.”
Kaiuttimista kuului monella eri kielellä pahoittelu siitä, että Kiotoon lähtevä shinkansen olisi myöhässä. Kokonaisen yhden minuutin.
”Kettuileeko se?” Kirsi höristi korviaan.
”Meistä suomalaisista tuntui, kuin olisimme olleet keskellä jotakin junamatkailijan unta.”
Olimme tottuneet Suomessa junien sinne tänne pysähtymisten lisäksi VR:n toistuviin myöhästymisiin. Kyseinen firma ei paljoa pahoitellut alle tunnin myöhästymisiä, jos niitäkään. Ja täällä pyydettiin anteeksi minuuttia.
Meillä oli liput viitosvaunuun ja asetuimme epäilevinä jonottamaan jalanjäljille, jotka johtivat kohti numero viitosta. Vajaa minuutti alun perin ilmoitettua aikaa myöhemmin raidetta pitkin lähestyi valkea juna, jonka veturi muistutti Muumipeikon päätä.
Juna liukui paikoilleen, ja viitosvaunun ovi pysähtyi tarkalleen laituriin merkattujen viivojen väliin. Ulos tuli konduktööri, joka kumarsi ja pahoitteli vielä shinkansenin anteeksiantamatonta vajaan minuutin myöhästymistä. Tuntui kuin olisimme olleet keskellä jotain junamatkailijan unta.
Etsiydyimme paikoillemme käytävän oikealle puolelle menosuuntaan nähden. Lippuluukun virkailija oli neuvonut valitsemaan paikat niin, jotta voisimme nähdä Fujivuoren. ”Sen näkeminen tuo onnea”, hän oli sanonut.
Juna lähti liikkeelle, ja valotaulun nopeusmittarissa oli pian kolmellasadalla alkavia kilometrilukemia. Juna oli todellakin luodin kaltainen. Meno oli silti tasaista ja heilumatonta.
Kirsi otti taskustaan sormuksen, jonka hän oli löytänyt Tokiossa kadulta juuri ennen lähtöämme. Olimme olleet kävelemässä höpsismin hengessä, eli valitsimme risteyksessä uuden suunnan fiiliksen mukaan.
Kirsin silmä oli bongannut jalkakäytävältä autokaistan tuntumasta tumman, lähes huomaamattoman mötikän, joka minusta näytti pulunkakalta. Hän oli poiminut käteensä tomun peittämän ja kolhiintuneen sormuksen. Ensikiillotuksen jälkeen se oli näyttänyt pääsiäismunasta saadulta. Nyt hän putsasi sitä perusteellisemmin juomapullon vedellä.
”Hämmentävää”, hän mutisi. ”Tää sopii mun oikeaan nimettömään kuin valettu.”
Hän tarkasteli sormusta istuinpaikkansa kirkkaassa lukuvalossa.
”Tää ei taidakaan olla mikään hely. Onko meillä suurennuslasia?”
”Unohtui repusta”, vastasin ajatukset muualla ja seurasin junan ikkunasta radan suuntaisesti aaltoilevia sähköjohtoja.
”Entä jos nämä ovatkin timantteja?” Kirsi pohti ääneen.
Nyt heräsi minunkin uteliaisuuteni. Kumarruin katsomaan sormusta. Kimaltavia kiviä oli kolmessa rivissä yli kaksikymmentä. Kirsi käänteli sormusta ja jutustelimme, miten timantin tunnistaisi. Eikö timantti ollut kaikista kovinta ainetta? Eli sillä pystyisi naarmuttamaan metalliakin. Kun etsin lähistöltä sopivaa pintaa, Kirsi osoitti äkkiä ikkunaan.
”Tuolla!” hän huudahti.
Fujivuoren kartiomainen huippu pilkotti pilvien välistä. Se oli näkyvillä vain muutaman sekunnin ajan ennen kuin katosi taas pilvien sisään.
Matka luotijunalla Tokiosta Kiotoon kesti kolmisen tuntia, ja juna kulki juuri lounasaikaan. Olimme ostaneet evääksi bento-boksit. Niitä oli ollut kaupan päärautatieasemalla kymmeniä erilaisia, ja eväslootia myyvien putiikkien näyteikkunat olivat somistamisen mestariteoksia.
Japanissa oli muovifirmoja, jotka valmistivat aidonnäköisiä ruoka-annoksia. Näitä muovisia näköisannoksia pidettiin esillä ravintoloiden ja kauppojen ikkunoissa, jotta asiakkaat tietäisivät, mitä tilaavat tai ostavat syödäkseen.
Aidon kaltaisten ruoka-annosten tekoon erikoistuneilla muovifirmoilla oli palkkalistoillaan insinöörien lisäksi kuvanveistäjiä ja arkkitehteja. Japanilainen estetiikka keskittyi kolossaalisen ohessa myös miniatyyrimäisten asioiden merkityksellisyyteen ja kauneuteen.
Ympärillä vaunussa ihmiset kurkistelivat kilvan eväslaatikoihinsa, tunnelma oli kuin jouluaattona lahjoja availlessa. Kurkistin oman bentoni sisään.
”Mikä tämä on? Ihmettelin vaaleaa palasta ruoka-annoksessani. Lootusjuuri, kertoi ystävällinen japanilainen nainen junassa.”
Boksi oli jaettu vinoin väliseinin useisiin osiin. Jokaisessa lokerossa hehkui oma herkkupalansa, osa pyöreäksi leikattuina, osa soikeina, osa kulmikkaina. Väritkin oli suunniteltu sointumaan keskenään.
Tartuin puikoilla pyöreään, vaaleaan palaseen, joka oli täynnä nuppineulanpään kokoisia reikiä.
”Mikä tämä on?” ihmettelin.
”Renkon”, polkkatukkainen nainen sanoi avuliaasti käytävän toiselta puolelta.
Renkon on japaninkielinen ilmaisu lootusjuurelle. Lootuskukan juuri on pitkä ja mukulamainen, vähän kuin peräkkäisiä perunoita olisi liitetty toisiinsa. Kun mukulat kuoritaan ja upotetaan etikkaiseen veteen tai keitetään siinä, niitä voidaan käyttää monenlaisissa ruuissa.
Mikä tärkeintä, lootuksella on Japanissa ja kaikissa itäisissä kulttuureissa suuri symbolinen merkitys. Lootus kasvaa lammissa lumpeen lailla. Lootuksenkukka aukeaa auringon noustessa ja sulkeutuu sen laskiessa, ja kukka symboloi tämän takia elämän ikuista kiertokulkua sekä valon voittoa pimeästä. Monissa veistoksissa Buddha istuu lootuskukan päällä, se on hänen valtaistuimensa.
Ja jossain siellä Buddhan takamuksen ja valtaistuimen alapuolella lammen pohjassa on lootuksenkukalla juuri, jonka rapeaa viipaletta minä kuolevainen tässä luotijunan kyydissä parhaillaan rouskutin.
”Miltä maistuu?” Kirsi kysyi.
”Valaistuneelta.”
Majoituimme Kiotossa vanhaan puutaloon, jonka kaltaisia kutsuttiin nimellä machiya. Niitä oli rakennettu kaupunkiin jo vuosisatoja aiemmin. Ulko-oven ja kynnyksen välillä oli leveä, kädenmentävä rako, josta tuuli vihelsi sisään, mutta onneksi nyt oli kesä eikä talvi.
Machiya-taloja oli Kiotossa vielä jäljellä tuhansia, vaikka puutalokaupunki olikin kärsinyt historiansa varrella tuhoisista tulipaloista. Siinä missä Tokio oli rakennettu betonista ja teräksestä ja lasista, Kioto oli rakennettu puusta.
Pikku puutalossamme oli oma, vielä pikkuruisempi puutarha: bambuaitojen reunustama neliönmuotoinen läntti, jossa oli yksi pieni kasvi, kolme kivenmurikkaa ja lyhty. Saatoimme ihastella asetelmaa sängystä, joka täytti machiyan ainoan varsinaisen huoneen. Aidossa machiyassa pitää olla oma puutarha – vaikka se olisi alle neliömetrin kokoinen eikä siinä olisi kolmen kiven sijasta kuin yksi.
”Tokiossa ihmiset olivat pukeutuneet suomalaisen marraskuun sävyihin. Kiotossa sen sijaan oli väriloistoa.”
Ulkona kävellessä korostui toinenkin ero Tokioon rakennusmateriaalien lisäksi: ihmisten vaatetus. Poissa olivat Tokion yhdenmukaisesti pukeutuvat valkokaulustyöläiset, salarymanit, ja heidän naispuoliset vastineensa. Siinä missä tokiolaiset olivat näyttäneet käyttävän vaatteissaan vain suomalaisen marraskuun sävyjä, vallitsi Kiotossa tropiikin kaltainen väriloisto.
Monet kaduilla ja kujilla kulkevista ihmisistä olivat pukeutuneet yukatoihin ja kimonoihin. Molemmat olivat kaapuja, joissa oli näyttävät vyöt ja laajat hihat.
Värit ja kankaiden kuviot olivat loputtoman kekseliäitä. Oli kuin olisimme ihastelleet televisiosta Linnan juhlia, joissa kahdella naisella ei ollut ikinä samanlaista iltapukua.
Paitsi että nämä eivät olleet Linnan juhlat, joihin kutsutaan kerran vuodessa vain toistatuhatta ihmistä. Edessämme vaelteli miljoonakaupunki Kioto, jonka kujat olivat sallittuja kaikille.
Suuntasimme ylämäkeen, kohti ensimmäistä temppeliämme.
Kioto on pinnanmuodoltaan kuin suunnaton paistinpannu. Sen keskusta sijaitsee laakson pohjalla, ja lämpötilat voivat nousta asunnoissa kesällä hyvin paahteisiksi. Suurin osa temppeleistä on sen sijaan rakennettu paistinpannun laidoille eli keskustaa ympäröiville kukkulanrinteille, ja siellä ylempänä on kesäkuumallakin leppeää ja varjoisaa.
Kuten machiyat, myös temppelit on rakennettu puusta. Temppelit ovat satoja vuosia vanhoja, ja niiden seinien yksittäiset lahot lankut on vuosien varrella vaihdettu uusiin ilman, että kokonaisia rakennuksia on purettu. Ja niinpä Kioto on yksi maailman kaupungeista, joissa on jäljellä eniten vanhaa puuarkkitehtuuria.
Ennen temppeliin menoa pysähdyimme sen lähellä nousevalle kivenlohkareelle. Sen ympäri oli kiedottu ranteeni paksuinen valkoinen köysi. Kiven juurelle oli jätetty kippoja, joissa oli kukkia ja riisiä, ja huomasin pari täyttä, korkkaamatonta sakepulloakin. Kolikoita oli runsaasti.
Lohkareen vieressä kohosi puukehikko, jonka poikkipuuhun oli kiinnitetty pronssinen keittokulhoa muistuttava esine. Vieressä roikkui puupalikka, johon oli kiinnitetty naru.
Kehikon ja kivenlohkareen äärellä jonotti ihmisiä. Seurasimme, miten äiti ja noin viisivuotias tyttö tulivat vuoroon.
Äiti heilautti vetonarua niin, että puupalikka osui ylhäällä roikkuvaan pronssikelloon. Kumahdus kaikui ympärillä. Pikkutyttö vei kiven eteen pienen paperista taitellun rasian ja palasi äitinsä viereen. Sitten molemmat läpsäyttivät käsiään yhteen kahdesti ja kumarsivat samoin kahdesti. He seisoivat kiven edessä kämmenet yhdessä mumisten jotain hiljaa. Lopuksi molemmat kumarsivat kertaalleen ja antoivat paikkansa seuraaville jonottajille.
Kioton isot puutemppelit on rakennettu Buddhan kunniaksi, mutta kivenlohkareen äärellä olimme osa japanilaisten ikivanhan uskonnon, shintolaisuuden, maailmaa.
Shintolaisuuden mukaan jotkin vanhat puut ja kivet ovat jumalten asuinsijoja. Ne on merkitty valkoisilla köysillä tai puista roikkuvilla sahanterämäisillä paperiliuskoilla. Samoin jotkin lähteet ja joet ja vuoret ovat jumalten asuinsijoja. Ketut ja mäyrät ovat jumalten sanansaattajia, niiden kivisiä patsaita kohtaa usein metsissä ja vuorenrinteillä.
”Japanissa kaikkein urbaaneimmassakin ympäristössä omistetaan aina ajatus myös luonnolle.”
Shintolaisuus muistuttaa suomalaisten muinaisuskoa ajalta ennen kristinuskon tuloa. Luonto on sekä shintolaisuudessa että meidän muinaisuskossamme täynnä pyhiä asioita: metsää pitää kunnioittaa, ja jos sieltä haluaa poimia tai metsästää tai kalastaa jotakin, siihen kannattaa pyytää etukäteen lupa, muuten voi käydä hullusti. Suomalainen ikivanha metsästämistä tarkoittava pyytää-verbi tarkoittaa siis ihan konkreettisesti myös luvan pyytämistä asianomaiselta jumalalta.
Kuinkas sattuukaan, shintouskonnon tärkeimmällä jumalalla on suomalaisittain hyvin tutunkuuloinen nimi: Inari. Inari on hedelmällisyyden ja riisin jumala.
Monesti shintolaisten pyhien paikkojen luona on sinooperinpunainen torii-portti, jossa on kaksi pylvästä ja kaksi poikkipuuta. Torii on shintolaisuuden vertauskuva, portti maallisen ja jumalallisen maailman välillä.
Buddhalaisuus ja shintolaisuus elävät Japanissa rinta rinnan. Shintolaisten pyhiä puita ja kiviä on vanhojen buddhalaistemppeleiden kupeessa, ja monet japanilaiset käyvät molempien uskontojen pyhätöissä. Shintolaispyhättöjä löytää myös lentokentiltä ja jopa tavaratalojen katoilta. Urbaaneimmassakin ympäristössä uhrataan ajatus luonnolle.
Tuli meidän vuoromme. Kirsi oli kaivellut rahapussiaan ja saanut läheiseltä jonottajalta neuvon, että viiden jenin kolikko olisi paras heitettäväksi. Go en tarkoittaa japaniksi viittä jeniä. Goen merkitsee sanana myös hyvää onnea. Uhrilahjan jälkeen voisi esittää rukouksen. Tai toiveen. Tai mikä nyt kenenkin mieltä painaa.
Kirsi soitti kelloa ja heitti kolikon. Läpsäytimme käsiämme kahdesti yhteen ja kumarsimme kahdesti. Seisoimme mietteissämme hetken.
”Mitä toivoit?” kysyin, kun kävelimme kohti viereistä buddhalaistemppeliä.
”En kerro. Jos kertoo toiveensa, se ei toteudu.”
Jätimme kengät ovensuuhun ja astuimme sisään hämärään temppelihalliin. Heti ovelta sieraimiin löyhähti kuivan ruo’on tuoksu. Se nousi tatamimatoista, joita oli levitetty laajalti yli lattian. Matoilla istui ihmisiä polvillaan katsellen edessä olevaa Buddhan patsasta. Muutaman sentin paksuiset tatamimatot olivat tulleet meille tutuiksi karateharjoituksista, mutta en ollut ajatellut, että kohtaisimme niitä myös temppeleissä.
Meillä Kotkan karatesalilla käytettiin nykyaikaisia synteettisiä tatamimattoja, kun Japanissa tatamit tehtiin yhä luonnonmateriaaleista, eli täytteenä oli ruokoa. Ihmiset kulkivat niillä paljasjaloin ja sukkasillaan. Ja kun suljin silmät ja nuuhkaisin, luulin olevani meren äärellä.
Temppelin ulkopuolella Kirsin ympäröi lauma teinejä. Yksi heistä kertoi hieman kangertelevalla englannilla, että he olivat luokkaretkellä ja olivat saaneet tehtäväkseen haastatella kiinnostavaa ihmistä. Saisivatko he esittää hänelle muutamia kysymyksiä?
”Minäkö kiinnostava?” Kirsi sanoi. ”Kyselkää häneltä.” Kirsi osoitti minua.
”Ei ei”, nuoret pudistivat päätään pontevasti. ”Juuri sinä olet kiinnostava.”
Seitsemän nuorta esitti Kirsille vuorollaan kysymyksiä englanniksi. Joidenkin ääntämistä oli sen verran haastavaa ymmärtää, että Kirsin piti pyytää kysyjiä toistamaan. Onneksi he olivat kirjoittaneet kysymykset myös paperille.
Jokainen Kirsin vastaus sai aikaan innokkaita nyökkäyksiä. Ja välillä ällistystä ja vilkasta keskustelua. Esimerkiksi se, että suomen kielessä on vain 29 aakkosta, oli nuorista hämmentävää. Japanissa kun oli heidän kertomansa mukaan kirjoitusjärjestelmiäkin jo kolme erilaista: hiragana, katakana ja kanji.
Kanji-merkit olivat peräisin Kiinasta, ja näistä heidän pitäisi osata vähintään 2 136. Se määrä kanji-merkkejä oli katsottu välttämättömäksi jokapäiväisen elämän hallitsemisessa, esimerkiksi uutisten lukemisessa. Ja jos Japanissa halusi äidinkielen ja kirjallisuuden opettajaksi, kuten Kirsi oli, pitäisi kanji-merkkejä hallita nuorten mukaan vielä tuhansia enemmän.
”Pari japanilaista nuorta kysyi ujosti, saisivatko he koskettaa Kirsin vaaleita hiuksia.”
Nuoria nauratti, kun Kirsi kertoi, että Suomessa lapset oppivat lukemaan keskimäärin seitsemänvuotiaina. Japanissa taas lukemaan opettelu kestää kanji-merkkien tulvan takia koko kouluajan. Itse asiassa koko elämän.
Haastattelun lopuksi nuoret halusivat ottaa ryhmäkuvan Kirsin kanssa. Minutkin pyydettiin kohteliaisuudesta yhteen kuvaan. Pari nuorista kysyi ujosti, saisivatko he koskettaa Kirsin vaaleita hiuksia. ”Jopas oli”, hän sanoi hämmentyneenä nuorten poistuttua. ”Harvoin minusta ollaan näin kiinnostuneita. Oli oikein ainutkertaista.”
Vielä mitä. Kirsin kokemus ei jäänyt seuraavina päivinä todellakaan ainutlaatuiseksi. Joka ikisessä vierailemassamme temppelissä Kirsin ympäröi ryhmä uteliaita nuoria.
Kirsin pitkät vaaleat hiukset olivat kuin majakka mustahiuksisten keskellä. Moni seudun yläkouluista oli luokkaretkellä Kiotossa noina kesäkuun päivinä, ja tehtävänanto tuntui olevan monille koululaisille sama.
Kun olimme lähdössä päivän viimeiseltä temppeliltä pois ja kävelemässä sinooperinpunaisen torii-portin läpi, Kirsin pysäytti yllättäen tyttönelikko, joka pyysi saada esittää joitakin kysymyksiä.
”Kirsi kertoi harrastavansa Suomessa karatea. Ooooooo-ooooooo, sanoivat japanilaiset tytöt kuorossa.”
Kirsi veti syvään henkeä, hymyili sitten ja sanoi, että kyllä se käy. Kysymykset seurasivat toisiaan. Sitten yksi tytöistä kysyi, mitä Kirsi harrastaa Suomessa.
”Karatea”, Kirsi sanoi.
Tytön silmät suurenivat ja koko olemus sähköistyi. Samoin hänen ystäviensä.
”Ooooo-oooooo”, he sanoivat arvostavasti kuorossa. ”Kauanko olet harrastanut sitä?”
”Yli kymmenen vuotta”, Kirsi sanoi.
”Oooooo-ooooo”, kuului taas hänen ympäriltään entistä pidemmin. Seuraaviin karatekysymyksiin ooooo-oooooot pitenivät entisestään.
Aina välillä tytöt selittivät jotakin vilkkaasti toisilleen ja silmäilivät Kirsiä ihailevasti. Sitten kaikki halusivat Kirsin kanssa yhteiskuvaan.
”Miss Karate”, yksi tytöistä sanoi Kirsille, ja kaikki kumarsivat lähtiäisiksi silmät loistaen ja kääntyivät vielä moneen kertaan katsomaan taakseen.
”Sinä olet tästä lähtien heidän esikuvansa”, sanoin.
Tämän tarinan loppukäänne tapahtui vasta myöhemmin, kun olimme jo palanneet takaisin Suomeen. Johtuiko se Fujivuoren näkemisestä? Vai kellonsoitosta ja viiden jenin onnenkolikon heittämisestä shintolaisten pyhän kiven luona?
Vai pelkästään tarkoista silmistä? Vaiko kaikkien näiden yhdistelmästä?
Kirsi vei Tokiosta löytämänsä kolhiintuneen sormuksen arvioitavaksi Suomessa. Se paljastui hänen suureksi yllätyksekseen aidoksi timanttisormukseksi. Emme keksineet muuta syytä sen oudolle löytöpaikalle kuin, että jokin kihlaus oli purkautunut ja sormus oli paiskattu kiukuspäissään ulos ohikulkevan auton ikkunasta. Vasta nyt tajusin, että timantit oli aseteltu shintolaisen torii-portin kaltaiseen rakennelmaan kuin sormus olisi itsessään portti kahden maailman välillä.
Sormus puhdistettiin kunnolla, ja sen kivet hohtavat nykyään kirkkaina. Niiden säihke tuo mieleeni kiotolaisten yläkoululaisten silmien loiston, kun he torii-portin äärellä, kahden maailman rajalla, kohtasivat vaalean karatea harrastavan naisen Pohjolasta.
Kertomus löytyy Jari Järvelän kirjasta ”Sisarperhonen ja muita matkatarinoita” (Tammi 2023 ). Toimitus on lyhentänyt ja muokannut tarinaa Mondo-lehdessä julkaisua varten. Kuvituksen Mondolle teki japanilaissyntyinen, kauan sitten Suomeen kotiutunut taiteilija Subentoine.
