Kirja-addikti lopetti lukemisen viikoksi ja ahdistui – Voiko hyväkin tapa olla riippuvuus?

Maanantai 19.2.

Miksi ihmeessä minä suostuin tähän?

Siitä saakka, kun paljastin A-lehtien ajankohtaismedioiden tuottaja Laura Myllymäelle, miten koukussa olen lukemiseen, hän on yrittänyt houkutella minua ihmiskokeeseen. Lopeta kirjojen lukeminen kahdeksi viikoksi ja kirjoita siitä, Myllymäki ehdotti.

Oletko hullu, ajattelin aluksi. Ääneen sanoin lopulta, että viikko on kyllä ehdoton maksimi.

Lukuharrastukseni on niin kiinteä osa minua, että sen jättäminen tauolle ahdistaa jo etukäteen. Tai eihän se pelkkä harrastus ole. Olen valmistunut yliopistosta nimenomaan kirjallisuuden maisteriksi, ja kirjat ovat tärkeä osa myös työtäni. Silti suurimmaksi osaksi luen…niin, miksi? Pelkkä ”hupi” tai ”rentoutuminen” eivät tavoita sitä, mitä kirjojen lukemisesta saan.

Ehkä olisi selkeintä sanoa, että luen joka päivä (yleensä tunnista kolmeen tuntiin), koska en tiedä muutakaan tapaa elää. Viime vuonna luin yhteensä 95 kirjaa. Lukeminen on suunnilleen 10-vuotiaasta saakka ollut minun tapani olla olemassa. Ja minä siis nimenomaan luen, en kuuntele äänikirjoja.

Opin lukemaan koulussa ensimmäisellä luokalla ja tykkäsin siitä välittömästi. Erityisen intensiiviseksi harrastukseni muuttui ala-asteen puolivälissä. Siihen aikaan sairastin paljon ja vietin myös pitkiä aikoja yksin sairaalassa. Se oli aikaa ennen älypuhelimia, äänikirjoja tai edes matopeliä. Niinpä minä vain luin. Se oli ajanvietettä, mutta jälkikäteen ajateltuna myös pakopaikka siitä todellisuudesta, jossa arkeani olivat tuskalliset hoitotoimenpiteet ja tuntikausien odottelu sairaalasängyssä. Tajusin, että mikä tahansa ahdistus lievenee, kun avaa kirjan.

Ei olekaan ihme, että stressaavissa elämäntilanteissa luen edelleen pakonomaisesti uudelleen lapsuuden suosikkikirjojani, kuten Hercule Poiroteja tai Anna-kirjoja.

Mutta nyt se pitäisi siis lopettaa viikoksi. Mitä ihmettä tästä tulee?

Onneksi helmikuinen maanantai on töiden puolesta aika kiireinen. En ehdi ajatella lukulakkoa moneen tuntiin. Mutta illalla alkaa ahdistaa. Pyörin kotona levottomana, enkä oikein tiedä, mihin ryhtyisin. Lasketaankohan Truman Capoten Esquire-lehdelle aikanaan kirjoittaman artikkelin lukeminen huijaamiseksi? Ehkä lasketaan. Ärsyttävää.

Tiistai 20.2.

Huomaan työpäivän aikana, että keskittymiskykyni tuntuu tavallista huonommalta. Se taitaa liittyä lähinnä mielialaani. Lukeminen tutkitusti parantaa keskittymiskykyä, mutta ei vuorokauden tauko voi oikeasti vaikuttaa suuntaan tai toiseen.

Asian voisi ilmaista niinkin, että minulla on vieroitusoireita. Välillä käytökseni muistuttaa tosiaan addiktiota. Esimerkiksi silloin, kun luen aamukahteen asti, vaikka seuraavana päivänä on aikainen herätys. Tai kun menen juttukeikalla tai sukujuhlissa viideksi tai kymmeneksi minuutiksi vessaan lukemaan salaa. Perustelen sitä itselleni niin, että kirjan parissa vietetty tauko auttaa minua keskittymään tilanteeseen paremmin.

Samaa varmaan sanovat tupakoitsijat tai krapularyypyn ottajat.

Tiistai-ilta on vielä vaikeampi kuin maanantai. Mitä pidemmälle ilta kuluu, sitä huonommalla tuulella olen. Tiuskin puolisolleni jostakin merkityksettömästä asiasta. Lopulta päädyn tekemään kotijumppaohjelman. Se kertoo melkoisesta turhautumisen tasosta, sillä en ikinä, siis ikinä, jumppaa kotona. Liikuntatuokion jälkeen puurran lisää omien kirjoitustöideni parissa, koska en keksi muutakaan tekemistä. Se on hyödyllistä ja tavallaan ihan mukavaakin, mutta olo ei nukkumaan mennessä tunnu kovin rentoutuneelta.

Alan hahmottaa, miten monella tavalla lukeminen ylläpitää mielenterveyttäni.

Keskiviikko 21.2.

Eniten olen pelännyt öitä. Olen kroonisen huono nukkuja. Minulla kestää aina vähintään tunti nukahtaa sänkyyn menon jälkeen. Heräilen myös keskellä yötä valvomaan. Siksi luen erityisen paljon juuri iltaisin ja öisin. Peruskokemukseni maailmasta on se, että kaikki muut nukkuvat ja minä luen. Kirjojen avulla voin hyväksyä sen, että en saa nukuttua. Ja tietysti lukeminen myös edistää nukahtamista, ainakin teoriassa.

Onneksi minulla on nykyään toinenkin rauhoittumisen väline: ASMR-videot. Ne ovat YouTube-videoita, joiden tarkoitus on rentouttaa. ASMR on lyhenne englannin kielen sanoista ”autonomous sensory meridian response”. Sen voisi suomentaa esimerkiksi tahdosta riippumattomiksi aistielämyksiksi. Videoilla ASMR-artistit kuiskailevat ja tekevät erilaisia ääniä esimerkiksi naputtelemalla tai rapistelemalla erilaisia esineitä. Ne aiheuttavat minulle samanlaisia miellyttäviä väristyksiä kuin tukan kampaaminen tai selkään piirtäminen. Usein nukahdan kesken videon kuuntelun, mikä on tarkoituskin. Niin käy myös keskiviikon vastaisena yönä.

Mutta kun herään aamuyöllä, enkä saa unta yli puoleen tuntiin, en osaa olla lukematta. Kirjan sijaan avaan vuorotellen monta lehtijuttua. Monet niistä ovat ihan kiinnostavia, mutta silti kirjojen puute tekee kaikesta jotenkin ohuempaa. Pinnallisempaa.

Suoraan sanottuna elämä tuntuu jo parin päivän lukulakon jälkeen vähän merkityksettömältä. Siksi onkin hyvä, että seuraavana päivänä saan jutella asiantuntijan kanssa.

Torstai 22.2.

Neljäs päivä. Ihmiskoe on melkein voiton puolella. Ja nyt pääsen myös puhumaan ongelmastani.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tutkimuspäällikkö ja psykologi Sari Castrén on urallaan erikoistunut juuri riippuvuuksiin. Tämän päivän haastattelun aiheena ovat erityisesti toiminnalliset riippuvuudet. Ne ovat addiktioiden alaluokka, joka ei liity päihdyttäviin aineisiin, siis esimerkiksi alkoholiin, huumeisiin tai tupakkaan. Castrén on itse erikoistunut peliriippuvuuksiin. Raha- ja digipeliriippuvuudelle on olemassa jopa virallinen tautiluokitus ja diagnostiset kriteerit.

Samankaltainen riippuvuus voi syntyä moneen muuhunkin asiaan, Castrén sanoo.

– Esimerkiksi syömistä ja pakonomaista urheilua on tutkittu tästä näkökulmasta, vaikka niillä ei ainakaan vielä ole virallisia riippuvuushäiriön kriteerejä. Mutta mikä tahansa toiminta, joka kehittyy riippuvuuden kaltaiseksi, muokkaa aivojamme.

Anteeksi, siis mitä? Voiko liiallinen lukeminen vaikuttaa aivojeni rakenteeseen?

Kyllä vain, Castrén selittää.

Toimintamekanismi on tämä: kun ihminen tekee jotain, mikä tuottaa hänelle nautintoa – syö vaikkapa suklaapatukan – dopamiinin tuotanto lisääntyy hetkellisesti aivoissa. Mutta jos samaa toimintaa jatkaa pidempään, aivot mukautuvat siihen. Ne alkavat tuottaa vähemmän dopamiinia. Niinpä ihmiselle voi seurata pakottava tarve syödä yhä suurempia määriä suklaata, jotta aivot pääsisivät normaalille dopamiinitasolle.

Tai lukea yhä enemmän kirjoja. Vai toimiiko se niin? Voiko lukemiseen syntyä toiminnallinen riippuvuus?

Castrén on lausunnossaan varovainen.

– Asiaa ei ole tutkittu, mutta kyllä siinä voi olla tiettyjä samankaltaisuuksia.

Tutkijan mukaan varoitusmerkkejä missä tahansa riippuvuudessa ovat muun muassa ajan häviämisen kokemus (”yhtäkkiä päivästä on hävinnyt tunteja”), syyllisyyden tunne ja se, että muut asiat jäävät tekemättä. Sekä se, että asiaa käytetään ikävien tunteiden käsittelyn keinona.

Jos nämä kriteerit täyttyvät, nettishoppailu tai vaikkapa sosiaalisen median käyttö voi olla hallitsematonta ja sitä olisi syytä tarkastella.

Moni näistä asioista sopii minun lukuharrastukseeni. Silti minulla on myös toivoa: Castrén sanoo, että on ihan tavallista, että jotkut asiat ”läikähtelevät yli” elämässä ja että siihen on syytä suhtautua lempeästi. Mikäli asialla on enemmän hyviä kuin huonoja vaikutuksia, ei välttämättä ole syytä huolestua. Toisin kuin usein oletetaan, riippuvuuksista voi myös toipua vähitellen. Ei ole pakko lopettaa kertarysäyksellä.

– Kyse on uusien toimintamekanismien opettelusta, Castrén sanoo.

Usein tosin kuulemma käy niin, että yhden riippuvuuden tilalle saattaa kehittyä jokin muu.

Perjantai 23.2.

Sorrun.

Olen tilannut jo kuukausi sitten pienkustantamon valokuvataidekirjan, johon on yhdistetty myös runonkaltaisia, fragmentaarisia tekstejä. Kun saan saapumisilmoituksen ja käyn hakemassa kauan odottamani teoksen, en malta olla hieman vilkaisematta. Jo kauniin kansipaperin hiplaaminen tuntuu hyvältä, ja kirjan avaaminen ja lukeminen taas siltä, kuin olisi ollut monta tuntia janoinen ja saisi vihdoin juoda. Tai nukkua kunnolla parin valvotun yön jälkeen.

Viiden minuutin jälkeen kuitenkin pakotan itseni laskemaan kirjan alas. En minä näin helposti voi luovuttaa. Lähden lukemisen sijaan ystävän kanssa elokuviin. Se on minulle harvinaista. Vaikka teoriassa haluaisin käydä enemmän elokuvissa, teatterissa ja konserteissa, häviävät muut taiteenlajit miltei aina lukemiselle. Kotisohvalle on niin helppo jäädä, kun on hyvä kirja kesken.

Holdovers-elokuva on mielestäni ihana. Olen tyytyväinen siitä, että olen viettänyt perjantai-iltani totutusta poikkeavalla tavalla.

Lauantai 24.2.

Tilanteita, joissa tykkään lukea kirjoja:

1. Aamiaispöydässä, kun päivän lehti on selattu läpi.

2. Ratikassa (e-kirjoja puhelimen lukuaikapalvelusta).

3. Työpäivän lomassa, jos vaikka puran haastattelunauhaa. Perusperiaatteeni on, että puran nauhaa puoli tuntia ja sitten saan lukea 10 minuuttia.

4. Puolisoni ja bonuslapseni kanssa. Meillä on päivittäin perheen 20 minuutin lukuhetki illallisen jälkeen. Silloin jokainen perheenjäsen lukee olohuoneessa omaa paperikirjaansa. Teinille yleensä riittää kännykkään ajastettu parikymmentä minuuttinen, minä ja puolisoni jatkamme välillä pidempäänkin.

5. Ravintolassa. Menen välillä syömään yksin ihan sen takia, miten mukavaa on lukea yksin julkisella paikalla.

6. Mökillä riippumatossa.

7. Kylvyssä. Sitä varten minulla on kokoelma vanhoja pokkareita. Ne saavat rauhassa hieman kastua kulmista. (Niin pitkälle sen sijaan en ole mennyt, että lukisin saunassa, kuten eräs tuttavani. Entinen työkaverini kustantamosta kertoi lukeneensa joskus jopa suihkussa. Kirjaa pitelevä käsi piti työntää suihkuseinien raosta kuivalle puolelle. Peseytyminen kuulemma onnistui yhdelläkin.)

8. Illalla sängyssä.

Kaikkein mieluiten kuitenkin luen vakipaikassani, eli vihreän ison sohvamme divaaniosalla. Jos on kesken oikein hyvä kirja, luen mielelläni yhteen menoon vaikkapa kaksi tai kolme tuntia. Välillä keitän kahvia tai syön voileivän. Mikä voisi olla parempaa?

Listaan lukupaikkoja ja tilanteita, koska on niin ikävä lukemista. Tämä viikko on kuitenkin saanut minut ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni tajuamaan, miten paljon kirjat ovat vaikuttaneet siihen, millaisia valintoja olen tehnyt elämässäni.

Menin yliopistoon opiskelemaan kirjallisuutta, koska halusin lukea – en siksi, että siitä olisi valmistunut mihinkään järkevään ammattiin. Myös lähes kaikki poika- ja miesystäväni olen valinnut sillä perusteella, että he ovat kiinnostuneita kirjallisuudesta ja mielellään myös taitavia kirjoittajia.

En usko, että voisin olla edes kovin läheisessä ystävyyssuhteessa sellaisen ihmisen kanssa, joka ei lue kirjoja. Minusta tuntuisi, että jollain itselleni hyvin tärkeällä tasolla emme kohtaa.

Niin, onhan se aika rajoittunut näkökulma elämään.

Sunnuntai 25.2.

Luen aamiaispöydässä Instagramista viestintäkonsultti Kirsi Pihan päivityksen. Hän on mitannut Oura-älysormuksellaan, milloin hän viikon aikana stressaa ja milloin taas palautuu. Eräänä päivänä Pihalla on kolme palautumisen hetkeä. Ne kaikki osuvat niihin aikoihin, kun hän on lukenut kirjaa. En ihmettele.

Vaikka itse rentoudun kyllä myös esimerkiksi laittamalla ruokaa, vesijuoksemalla tai juttelemalla ystävien kanssa, lukeminen rauhoittaa hermostoani eri tavalla, syvemmin ja lempeämmin. Erään tutkimuksen mukaan lukeminen hidastaa sydämen sykettä jo kuudessa minuutissa.

Lukeminen myös tietysti avartaa ajatuksia. Äskettäin esimerkiksi ruotsalaiskirjailija Karolina Ramqvistin kulinaristinen omaelämänkerta Leipää ja maitoa (Gummerus) auttoi minua ymmärtämään ruuan roolia omissa ihmissuhteissani. Yksi lempikirjailijoistani, Elisabeth Strout, taas kirjoittaa niin psykologisen tarkkanäköisesti, että hänen teoksensa ovat antaneet minulle enemmän oivalluksia kuin kaikki elämäni terapiaistunnot yhteensä.

On kiistatonta, että lukemisella on paljon hyviä vaikutuksia niin ihmisen fyysiseen kuin henkiseen hyvinvointiin. Silti tällainen puhe lukemisesta myös vaivaa minua. Suomessa muun muassa kirjallisuudentutkija Maria Mäkelä on kritisoinut ”välineellisen lukemisen” ajatusta, jossa kirjallisuus pelkistyy pelkäksi tekniikaksi, jolla pyritään vaikkapa parempaa empatiakykyä tai rikkaampaa sanavarastoa kohti. Tämä ajatus on äänikirjojen suosion myötä korostunut: uusi ja joustava muoto mahdollistaa kirjallisuuden ”täsmäkäytön” jokaisessa mahdollisessa tilanteessa.

Minä ajattelen, että kirjallisuus on tärkeää sinänsä. En lue, jotta oppisin, kehittyisin tai palautuisin stressistä, vaikka jos niin tapahtuu, on se kiva bonus. Mutta ilman näitä vaikutuksiakin kirjat ovat ihan itsessään yksi tärkeimmistä asioista elämässäni. Siksi tuntuu jopa hassulta ajatella Sari Castrénin neuvon mukaan, onko niillä enemmän huonoja kuin hyviä vaikutuksia.

Mutta kyllä, on niillä myös mielestäni enemmän hyviä kuin huonoja vaikutuksia. Tai toisaalta, mistäpä minä tiedän? Ehkä olisin ollut elämässäni onnellisempi, jos olisin nuorena hurahtanut vaikkapa urheiluun. Mutta luulen, että on liian myöhäistä ottaa siitä selvää.

Lukuriippuvuuteni on niin vahva, etten enää pääse siitä lopullisesti irti – enkä haluakaan.

Silti viikon mittainen ihmiskoe on tuottanut hyviä oivalluksia. On ilman muuta hyödyllistä kokeilla omien rutiinien rikkomista, jotta tulisi tehtyä uusia asioita tai enemmän erilaisia asioita. Olen viimeisen seitsemän päivän aikana muun muassa leiponut ja urheillut enemmän kuin yleensä.

Uskon kuitenkin, että minulle ja aika monelle muullekin olisi paljon enemmän hyötyä älypuhelimen käytön kuin kirjojen lukemisen rajoittamisesta.

Sitten ehtisi lukeakin enemmän.