Ketä kiinnostaa laatu tai maku, kunhan somessa tulee tykkäyksiä
Kun taiteesta on tullut sisältöjä, niiden arvon määrittelevät tykkäykset laadun sijaan, kirjoittaa Oskari Onninen.
Maaliskuussa The New York Timesin toimittajat harmittelivat lehden Popcastissä, kuinka Tiktok on menettänyt musiikkialustana merkityksensä. Sovellus on niin kaupallisuuden läpitunkema, ettei enää voi lainkaan tietää, mitkä kehut ja maininnat ovat rahalla ostettuja ja mitkä eivät.
Kuulosti kotimaiselta kulttuurielämältä. Rahaa siinä ei liiku, mutta mihinkään on yhä vaikeampi luottaa.
Selkääntaputtelua – usein eufemismi valehtelulle – on pienessä maassa ollut ilmeisen aina ongelmaksi asti, mutta sosiaalisessa mediassa sitä ei enää pääse karkuun. Oikeat mielipiteet säästetään yksityisiin chätteihin ja viinilasien ääreen.
Sosiaalisen median seuraus on ollut sekin, että taide on tapahtumaistunut. Läsnäolosta varsinkin kavereiden konserteissa, esityksissä ja näyttelyissä kyllä muistetaan kertoa, ja kaikki on aina kuus kautta viis tai vähintään upeaa.
Sama uskottavuusongelma vaivaa lehtikritiikkiä, jonka tulkitseminen on kokeneellekin lukijalle omanlaistaan kremlologiaa. On tunnettava kirjoittajan tyyli ja maku ja silti lähiluettava sivulauseita ja sävyjä ymmärtääkseen, mihin väittämät ja mahdollinen mielipide, saati pettymys on piilotettu, koska siitähän kriitikoille maksetaan.
Siitä mistä ei voi puhua, on vaiettava, ja siksi hiljaisuus onkin nykyisistä julkisen kulttuurihölinän muodoista rehellisin.
Vuoden vähiten instagrammattu näyttely tai näytelmä olisi tapaus siinä missä maailman valokuvatuin lato Don DeLillon kasariromaanissa: sen tekijöillä olisi rehellisimmät kaverit tai todennäköisemmin ei kavereita lainkaan.
”Instapostaus puolitutun taiteilijan uudesta näyttelystä on pikkuinen huomiovoitto – siis hyvää sisältöä – molemmille osapuolille, mutta taiteelle jää vain välinearvo.”
Yksi selitys hymistelykulttuurille löytyy MIT:n mediatutkijan Kate Eichhornin parin vuoden takaisesta pienestä kirjasesta Content.
Sen mukaan kulttuuriteollisuuden uusi perusyksikkö on content, sisältö. Se on informaatiota, johon ei välttämättä sisälly lainkaan tietoa ja joka on olemassa ennen muuta yhteisen sisältöaltaan täydentämiseksi. Se on käyttöarvoltaan vähäistä ja vaihtoarvoltaan suurta, ja siksi se kukoistaa sosiaalisen median kaltaisissa ihmisverkostoissa.
Instapostaus puolitutun taiteilijan uudesta näyttelystä on pikkuinen huomiovoitto – siis hyvää sisältöä – molemmille osapuolille, mutta taiteelle jää vain välinearvo.
Sisältö on myös katsojan silmässä. Lehtitalolle tämä kirjoitus on kiistatta sisältöä, itselleni hyvin vakavaa journalismia.
”Harmittomien influensserikirjojen paheksunnassa kuuluu vanhan vallan hätähuuto – hyvää sisältöä toki sekin.”
Frankfurtin koulukunnan Theodor Adornon ja Max Horkheimerin 1960-lukulainen näkymä kulttuuriteollisuudesta oli lohduton, mutta Eichhornin internet-aikaan päivitetty versio siitä on vieläkin kyynisempi.
Sisällössä on hänestä kyse äärimmäisestä ”uusliberalismista”, joka typistää niin taiteen ja kulttuurin kuin politiikan ja sosiaalisen elämän yleensä tykkäyksin mitattaviksi markkinahyödykkeiksi.
Samalla kaatuvat vanhat hierarkiat. Kulttuuripääomien sijaan sosiaalisen median sisältöpääomat määrittelevät tätä nykyä statuksen, ja ne ovat kaikille avoin oikotie kulttuuriseen valtaan ja maineeseen.
Uuden ja vanhan maailman jännite kipinöi lähinnä nykyaikaisissa kulttuurikohuissa, joissa on yleensä kyse kulttuuri- ja sisältöpääomien törmäyksistä.
Sisältöyhteiskunnassa instituutioita tarvitaan yhä vähemmän määrittämään, mikä on taidetta ja varsinkin, mikä on hyvää taidetta. Ja vaikka institutionaalista laadullista tunnustusta, kuten arvioita ja palkintoja, myönnettäisiinkin, ne merkitsevät yhä vähemmän.
Vaan kun taiteilijat kiukuttelevat kriitikoille sosiaalisessa mediassa, he tietävät aina voittavansa. Valtaa ovat seuraajat, joita näillä taiteilijoilla yleensä on. Ei maku, jota he eivät enää tarvitse.
Harmittomien influensserikirjojen paheksunnassa kuuluu vanhan vallan hätähuuto – hyvää sisältöä toki sekin.
”Viimein hyvästä mausta tai korkeasta laadusta ei puhu kukaan.”
Sisältöyhteiskunnassa taiteella ei ole enää itseisarvoa, vaan se on osa kieroutunutta sosiaalista peliä, jossa kyse on kaikkein vähiten esteettisistä asioista.
Seuraava vaihe on vasta tulossa. Kun hallitus leikkaa kaiken muun ohella runsaahkosti kulttuurista, kulttuurialan uhrimentaliteetti syvenee ja sosiaalisesti hyväksytty puhe kapenee – miten kukaan kehtaisi potkia maassa makaavaa.
Siihen viittavat jo nykyiset puhetavat, joissa taiteen kaltainen rahareikä koetetaan spinnata bisnes- ja tietenkin huoltovarmuuskysymykseksi. Viimein hyvästä mausta tai korkeasta laadusta ei puhu kukaan.
Ennen pitkää tästä uudesta ajattelusta rakentuu utopia, jossa suomalainen kulttuuri ja taide on pelkästään upeaa. Rahaa sille sataa ovista ja ikkunoista.
