Kesytön Kaukasus: Jos haluat retkeillä ällistyttävän kauniissa maisemissa edullisesti ja ilman ruuhkia, lue tämä!
Kaukasusvuoret ovat korkeampia kuin Alpit, ja jylhimmillään ne seisovat Georgiassa ja Azerbaidžanissa. Jännittävien serpentiiniteiden päässä odottavat vuorten rauha, keskiaikaiset kylät sekä upeat patikointi- ja ratsastusmaisemat.
Turkoosina leiskuva virta kuohuu rotkossa, lehtometsä pukeutuu syksyn ruskaan. Soratie kiemurtelee yhä ylemmäs. Vielä vuosikymmen sitten Tušetin tietä kutsuttiin joissakin kansainvälisissä medioissa ”maailman vaarallisimmaksi”. Nyt tietä on parannettu, mutta silti vähän hirvittää, kun syöksymme sitä pitkin rinteeltä toiselle. Välillä puro putoaa suoraan tien poikki, ja ajamme pärskyen vesivirran läpi.
Kuskimme Gaga Tšihvaidze nauraa. Hän on käynyt Tušetissa kymmeniä kertoja ja osaa reitin silmät ummessakin.
Ohitamme taas yhden ristin ja muistopaaden. Niitä on pystytetty paikoille, joissa joidenkin onnettomien auto on luisunut tieltä rotkoon. Pimeällä, sumussa tai juovuksissa tiessä on yhä riskinsä, kuljettajamme myöntää.
Nelivetojeepin kyyti Gagan ohjatessa tuntuu silti hyvältä. Georgian jalkapallojoukkueen entinen puolustaja pitää maalin puhtaana – eikä puheliaan miehen seurassa tule aika pitkäksi.
Kaukasuksen lumihuiput pistävät näkyviin Abanon solassa, joka sijaitsee yli 2 800 metrin korkeudessa. Olemme ajaneet kahdeksan tuntia Georgian pääkaupungista Tbilisistä, kun saavumme viimein Tušetiin.
Asukkaansa tämä alue sai jo 300-luvulla, kun silloiset heimot pakenivat kristinuskoon käännyttämistä tasangoilta vuorille. Tušeti on Georgian omaleimaisimpia alueita, jossa on yhä voimissaan myös Pyhän Yrjön puolianimistinen kultti.
Olemme täällä usean päivän reissulla, jolla on tarkoitus tutustua kyliin ja tehdä vuoristoretkiä.
Katselemme Omalon kylää ja 1230-luvulla mongolien hyökkäyksen aikana pystytettyä Keselon linnoitusta. Se on restauroitu hienosti alkuperäisen kaltaiseksi. Aurinko hohkaa. Tuolla vuorten takana on Venäjään kuuluva Dagestan.
Omalosta on kahden kilometrin korkeudessa sijaitsevaan Dartlon kylään vain noin 13 kilometrin ajomatka, mutta siihen menee näillä vuoristoteillä yli kaksi tuntia. Perillä odottaa Maailmanpankin rahoilla kunnostettu kylä, jota kehystävät muinaiset koški-puolustustornit.
”Paikalliset elävät täällä Georgian vuorilla kaitsien karjaa ja tarjoten palveluja luontomatkailijoille.”
Paimenkoirat louskuttavat. Paikalliset elävät täällä keväästä syksyyn kaitsien karjalaumoja ja ottaen vastaan matkailijoita, silloin kun joku reissaaja tänne päätyy.
Nousemme Dartlosta muutaman sata metriä ylös rinnettä ja löydämme Kvavlon kylän rauniot. Samanlaisia on Tušetissa paljon, asutus on viime vuosikymmeninä vähentynyt. Lisäksi useimmat tušetilaiset asuvat nykyään talvisin laaksoissa.
Majoitumme paikallisessa kodissa, ja illalla saamme kuulla täkäläistä musiikkia. Emäntämme Fatima laulaa sitraa ja luuttua muistuttavan bandura-soittimen säestyksellä. Väreet menevät selkäpiissä, kun hän esittää laulun Sakartvelon eli Georgian kunniasta.
Vaikka täällä vuoristossa on päivällä lämmintä, yöllä pakastaa. Lämmitystä ei ole, mutta villavaatteiden, makuupussien ja lampaanvuotatäkkien avulla nukkuu mukavasti. Mitä eräelämää!
Seuraavana aamuna edessä on ratsastusretki, ensi kerta meille kummallekin. Odottelemme, kun oppaamme Zviad ottaa lassolla laitumilta kiinni kolme kaukasianhevosta.
Jalka jalustimelle, kädellä satulan nupista kiinni ja heilahdamme hevosten selkään. Vaikka emme ole tottuneita ratsastajia, alun vikuroinnin jälkeen hevoset seuraavat maastoretkellä kärjessä ratsastavaa Zviadia. Ja niin vain ravaamme yli 20 kilometriä Dartlosta Gireviin Tšetšenian rajalle.
Karautamme pitkin Pirikita-Alazani-joen korkeaa töyrästä. Virta loiskii alhaalla parinkymmenen metrin päässä.
”Ottakaa toinenkin ryyppy, ei kulkija voi mennä muuten rauhassa, Magomed kehottaa ja täyttää pikarimme jälleen rypäleviinalla.”
Levähdämme Chešon kylässä ja tapaamme paikallisen, kuusikymppisen Magomedin. Hän elää täällä perheineen vuoden ympäri.
”Matkailijat tykkäävät Tušetista”, Magomed sanoo. ”Talvet ovat täällä kuitenkin ankaria: on lunta, 20-30 astetta pakkasta ja tuuli ulvoo.”
Hän tarjoaa meille teetä, keksejä ja viinirypäleitä – sekä tšatšaa, rypäleviinaa, vaikka on vasta varhainen iltapäivä.
”Ottakaa toinenkin ryyppy! On sanonta, ettei kulkija voi mennä rauhassa, ellei juo ainakin kahta pikarillista”, Magomed nauraa ja täyttää lasit.
Chešon kylästä lähtiessämme Zviad vaatii, että oikaisemme reittiä alas joen partaalle. Ravaamme alamäkeen kohti kuilua. Täytyy vain luottaa hevosten kääntyvän polulle, joka halkoo rinnettä.
Ote satulan nupista tiukkenee: tältä varmaan tuntuu voimistelijasta, joka kieppuu rekillä. Sitten laukkaamme jo varrella virran.
Girevissä pysähdymme lounaalle. Paimen huhuilee, ja lammaskatras aaltoilee lähes pystysuoraan kohoavalla rinteellä. Takaisin lähdemme laukalla, sillä aurinko laskee.
Hämärä syvenee jo Chešon kohdalla. Miten pääsemme takaisin kotikylään sysipimeässä? Onneksi pian saapuu Gaga.
”Tilattiinko tänne taksi Dartlosta”, hän hihkaisee ja leväyttää auton ovet auki.
Georgian vuoristoalueista helpoimmin saavutettavia on 1 740 metrin korkeudessa sijaitseva Stepantsmindan kaupunki. Se on retkeilijöiden tukikohta, sillä seudulta löytyy patikointimahdollisuuksia ja kosolti luonto- ja kulttuurinähtävyyksiä.
Ennen kaikkea täällä kohoaa ylväs Kazbegin huippu (5 054 metriä). Tbilisistä pääsee seudulle tavallisella autolla noin neljässä tunnissa.
Pysähdymme Snon kylässä, Stepantsmindan lähellä, likellä Darialin solaa. Täällä kulkee jo antiikin aikoina kuuluisaksi tullut reitti Kaukasuksen yli.
Tuijotamme ällistyneinä rinnettä, jossa kenottaa kymmeniä valtavia kivipäitä. Niiden luota löytyy työhaalareissa puuhaileva harmaaparta, tunnettu taiteilija Merab Piranišvili. Näyttää kuin hän olisi leikannut veistokset vuoren kyljestä.
”Käytän työkaluja ja liekitintä kiviaineksen pehmittämiseen. Liekitin käy kerosiinilla. Se on kuin raketti, kuumuutta on yli 3 000 astetta”, Piranišvili kertoo.
Kukaan muu maailmassa ei veistä kvartsia, taiteilija väittää vaatimattomasti ja taputtaa yhtä jättipäistä. Se on kuulemma Jeesuksen pää, ja veistäessä kivestä paljastuneet rautamalmisuonet ovat veripuroja Kristuksen kasvoilla.
Jatkamme Khevsuretiin. tämäkin alue on tunnettu perinteistään: tiettävästi khevsurimiehet käyttivät vielä 1930-luvulla yleisesti rengashaarniskaa.
Matkalla ylitämme kuohuvia jokia, joiden varrelle tekisi mieli kellahtaa. Täällä tuntee kulkevansa kuin fantasiakirjojen lehdoissa.
Roškan kylän yläpuolella Snon laaksossa avautuu näkymä noin 3 700 metriin kohoavan Chaukhivuoren rinteille. Ruska leiskuu. Vihreää väriä tuo rhododendronintapainen pensaskasvi, keltaista vuoristoniityn lakastuneet kukat, punaista ruusunmarjapensaiden veriloisto. Vanhat puolustustornit ovat Georgian Svanetian alueen symboli, ja niitä näkee esimerkiksi Mestian seudulla.
Patikoimme yli 2 000 metrissä, ja sen tuntee, kun hengästyy helposti. Kauhomme purosta juomaksi jääkylmää vettä. Koukkaamme kohti kahta kalliolampea, vihreää ja sinistä.
Tapaamme reitillä pariskunnan, he ovat tbilisiläisiä. Mies on liikkeellä shortseissa, vaikka viima puree. Hän on avannut viinipullon ja ehdottaa, oikeastaan vaatii, että juomme maljat: ”Gaumarjos!” Paikallinen kippis tarkoittaa kirjaimellisesti myös voittoa: ole voitokas.
Georgia on kiinnostava viinimaa. Viinien maistelusta ei täällä pääse luistamaan edes vaelluksella!
Paluumatkan suorastaan leijummekin alaspäin, kuin kotka tai päättyvän päivän valonsäteet.
Toinen ilman maastoautoa tavoitettava vaelluspaikka Georgian vuorilla on Mestia, Abhasiaan rajautuvan Svanetin alueen pääkylä.
Minibussi kurvailee kuusikkoisia rinteitä. Kuski ajaa yhdellä kädellä ja puhuu kännykkään, vaikka tien toisella puolella ammottaa kuilu. Mestiaan mennessä ei silti tarvitse jännittää: tie on asfaltoitu, siinä on kaiteet ja heijasteet.
”Mestian kylään on tullut ravintoloita, hotelleja, jopa yökerhoja. Matkailu on näillä vuorilla kuitenkin yhä maltillista.”
Kun kävimme täällä vuosikymmen sitten, paikassa oli karheaa tunnelmaa. Näimme miehen paloittelevan Mestian pääkadulla lehmänruhoa vesurilla. Teinipojat hurjastelivat hevosilla. Kaupungissa oli lähinnä kotimajoituksia. Nyt Mestiassa riittää ravintoloita, hotelleja ja kauppoja, jopa yökerhoja.
Turismi on silti yhä maltillista täällä 1 500 metrin korkeudessa. Svaneti on edelleen kaunis ja kesyttämätön, ja svanit asuvat kylissään vuoden ympäri.
Margianis matšubissa, museoidussa vanhassa svanitalossa, voi kiivetä kivitorniin. Sen ampuma-aukoista avautuu näkymä yli kymmenien puolustustornien taajaman. Svanetia pidettiin ennen valloittamattomana seutuna, jonne edes mongolit eivät päässeet tunkeutumaan.
Ympärillä levittäytyvät maan korkeimmat huiput. Mestian ylle kohoaa majesteettinen Ušba. Kiipeilijät kutsuvat 4710 metriin nousevaa vuorta ”tappajakuningattareksi”.
Me lähdemme Ušballe vain tarinoiden siivin ja autolla.
"Mikheil Khergiani valloitti ensimmäisen vuorensa 14-vuotiaana. Hän kiipesi 1960-luvulla kolme kertaa Ušballe", kertoo autokuskiksemme lähtenyt Volodja Khergiani, maailmankuulun vuorikiipeilijän Mikheilin sukulainen.
Esiin nousee useasta pikkukylästä muodostuva Ušguli. 2 100-2 300 metrin korkeudessa sijaitsevaa paikkaa on sanottu Euroopan korkeimmaksi asutuksi kyläksi. Ohitamme niityllä lepäilevät paimenet ja vanhuksen, joka leikkaa viikatteella heinää lähes pystysuoralla vainiolla. Palatessamme tunteja myöhemmin hahmot ovat yhä paikoillaan, tekemässä samaa.
Vuonna 1987 tänne iskivät lumivyöryt, jotka ajoivat asukkaat evakkoon ympäri Georgiaa. Nyt he ovat palanneet. Matkailu tuo elantoa. Ovela gruusialaisvanhus on pykännyt oman museon, jonka vetonauloja ovat seinälle nostettu sianrakko, täytetty vuohi ja Stalinia esittävä juliste, olihan myös isä aurinkoinen syntyisin Georgiasta.
Silti Ušgulissa eletään hyvin perinteisesti. Siat röhkivät mutakaduilla tornien katveessa, vuohet ja lampaat määkivät. Halkoja hakataan. Pilviverhon rakoillessa esiin piirtyy mahtava, lumihuippuinen Shkhara. Se on noin 5 200 metrin mitallaan Georgian korkein vuori.
Käymme samalla reissulla Azerbaidžanin puolella, jossa Kaukasusvuoret ovat erilaisia kuin Georgiassa. Bakusta pääsee tavallisella autolla kahdeksassa tunnissa Xinaliqiin (2 350 metriä). Sekin ylpeilee olevansa Euroopan korkein asuttu kylä – missä maanosan rajat tarkkaan ottaen ovatkaan.
Matkalla vuorottelevat aro ja lehdot, jotka vaihtuvat karuiksi, taivaaseen asti nouseviksi vuoriksi. Ajamme sumun somistamaan kanjoniin, jossa virtaa alhaalla kiivas joki.
Saavumme Xinaliqiin, Dagestanin rajalle. ”Olen syntynyt tässä kylässä, ja sukuni on elänyt täällä 5 000 vuotta”, kertoo kotimajoituksemme isäntä Rahman Sarkorov.
Ympärillä rämisevän taajaman pronssikauteen asti ulottuvaan historiaan voi perehtyä kylän museoissa. Antiikin aikana Xinaliq oli kaupunki. Seudun rinteillä on muinaisia kalmistoja, muslimipyhimysten paasia, islamin ja sitä vanhemman zarathustralaisuuden temppelien raunioita.
Xinaliq on kuin Emir Kusturican hälisevistä elokuvista. Pöly lentää kivitalojen lomassa, huivipäiset naiset kantavat vesiruukkuja. Auringossa kuivuu tummia harkkoja: puuttomalla seudulla poltetaan lehmänlantaa lämmitykseksi.
”Kun lähdemme patikoimaan, isäntä huikkaa iloisesti: ”Varokaa, ettei lumimies nappaa teitä!”
Nykymaailma on toki hiipinyt tännekin. Sähköt vedettiin 1970-luvulla. Tie sai asfalttipäällysteen vuonna 2006, kun Azerbaidžanin presidentti Ilham Alijev kävi vieraisilla. ”Alijev toi myös jauhoja ja televisioita. Lopulta tuli nettiyhteyskin”, kertoo Sarkorov.
Xinaliqin eristyneisyys on aiheuttanut sen, etteivät kyläläiset ole sulautuneet ympäröiviin kansoihin. He puhuvat yhä omaa kieltään, koilliskaukasialaista hinalugia. Sitä puhutaan vain parissa kylässä, mutta silti se on myös kirjakieli, jolla julkaistaan lehteä. Kylän suuri poika Rəhim Alxas (1937–2003) kirjoitti romaanejakin.
Kun lähdemme patikoimaan, Sarkorov huikkaa: ”Varokaa, ettei se nappaa teitä!” Hän viittaa vuoteen 1988, jolloin paikallinen paimen törmäsi evästauolla luolassa lumimieheen.
Lumimiestä ei näy, mutta äkkäämme kävelyllä lähteen, josta kylä saa vetensä. Ympärillä leviävät ankarat, terävät huiput kuin alkuaikojen aamussa.
Kun palaamme retkeltä, Sarkorov kysyy hymyillen: ”Eikö ole niin, että vain vuorilla voi hengittää vapaasti?”
Matka Kaukasusvuorille
EU-kansalainen pääsee Georgiaan ilman viisumia. Azerbaidžanin e-viisumin saa kätevästi verkossa. Suomesta ei ole suoria lentoja näihin maihin, mutta meno-paluulennot Helsingistä yhdellä vaihdolla voi saada noin 300–400 eurolla.
Paras aika matkustaa Kaukasukselle on kesä–syyskuussa, sillä lumen tukittua solat etäisemmät paikat ovat saavuttamattomissa. Joihinkin vuoristopaikoista pääsee tavallisella autollakin, mutta yleensä kannattaa vuokrata maastoauto kuljettajineen. Helpoiten ne saa paikallisesta matkatoimistosta, kuten Welcome to Caucasusilta tai Azterra Travelilta.
Matkatoimistot voivat järjestää myös koko retken. Ne veloittavat Georgiassa nelivetoautosta, kuskista, majoituksista ja puolihoidosta noin 130 euroa/vrk hengeltä, Azerbaidžanissa vähän enemmän. Jos hankkii kaiken itse, saattaa päästä hieman huokeammalla, tässä keskiarvohintoja: auto ja kuski 110 euroa/vrk, majoitus 35 euroa/vrk/hlö, ateria 15 euroa. 4–5 tunnin ratsastusretki maksaa noin 60–80 e (sisältäen hevosen vuokran ja oppaan palvelut).
