Apu

Näkökulma: Metsästä pitäisi keskustella faktojen pohjalta, ei tunne­pitoisesti poliittisten irtopisteiden toivossa

Näkökulma: Metsästä pitäisi keskustella faktojen pohjalta, ei tunne­pitoisesti poliittisten irtopisteiden toivossa
Ilmastokriisin torjuminen ja luonto­kadon pysäyttäminen ovat loppujen lopuksi inhimillisiä prosesseja, ja niiden täytyy alkaa kotoa, kirjoittaa Avun luontomies Kimmo Ohtonen.
Julkaistu: 18.1.2022

Sanotaan, että hyvän­tekeväisyys pitäisi aloittaa kotoa. Se viisaus pätee myös luonnonsuojeluun, vaikka sen hyväksyminen aiheuttaa meille sisäisiä ja keskinäisiä ristiriitoja. On helpompaa osoittaa syyttävä sormi johonkuhun toiseen kuin tutkiskella omia kehitystarpeita.

Toisen koronavuoden kuluessa loppua kohti, ollessamme uuden ja tuntemattoman vuoden kynnyksellä, ympäristö- ja ilmastokysymyksistä keskustellaan julkisesti ennennäkemättömällä tavalla.

Luonnosta on tullut politiikan kovinta ydintä. Enää luontokysymykset eivät ole irrallisia juttuja jossakin kulttuurin ja viihteen välissä, vaan osa yhteiskunnan kaikkia aihealueita finanssialasta teollisuuteen ja ulkomaanpolitiikasta kaupunk­isuunnitteluun.

Olit millä alalla tahansa, työsi on tavalla tai toisella kytköksissä aikamme suuriin globaaleihin ilmasto- ja ympäristökriiseihin. Ne herättävät suurta huolta, mutta samalla on äärimmäisen kiinnostavaa elää tässä ajassa, kun ihmiskunta kohtaa ennennäkemättömiä haasteita, joihin pitää löytää ratkaisut yhden sukupolven aikana.

Suomen metsistä noin viisi prosenttia on vanhoja metsiä. Etelä- Suomessa vanhaksi metsäksi määritellään yli 120-vuotiaat ja pohjoisessa yli 160- vuotiaat metsät.

Keskustelu roihahti liekkeihin

Hiljattain Glasgow’ssa pidetyssä COP-26-ilmastokokouksessa miltei 200 maan edustajat sitoutuivat hillitsemään ilmaston lämpenemisen 1,5 asteeseen. Myös luonto­kadon pysäyttäminen on keskeisten tavoitteiden listalla.

Metsien rooli ilmaston lämpenemisen hillitsemisessä korostuu, ja aina kun puhutaan metsistä, Euroopan metsäisimmässä maassa eli Suomessa päät nousevat eri puolilla pitäjiä ja kabinetteja.

Kiistely Suomen metsien asemasta EU:ssa roihahti Arkadianmäellä liekkeihin komission ehdotettua kestävän rahoituksen luokittelujärjestelmään, eli jo syksyllä 2019 hyväksyttyyn, niin sanottuun taksonomia-astukseen lisäkriteereitä, jotka koskivat suoraan metsäalaa.

Lyhyesti sanottuna EU:n taksonomia­kriteereissä on kyse siitä, minkälaista metsätaloutta ja energiantuotantoa EU pitää ilmaston ja ympäristön kannalta kestävänä. Jos sijoituskohdetta pidetään kestävänä, se saisi markkinoilta edullisempaa rahoitusta.

Julkisessa keskustelussa maalailtiin, värikkäin ilmaisuin ja liioitellenkin, uhkakuvia tulevaisuudesta, jossa Brysselin kasvoton hirviö päättäisi, minkä verran ja millä keinoin suomalainen metsänomistaja saa hyödyntää omaisuuttaan.
Kimmo Ohtonen

Tavoitteena on saada lisää yksityistä pääomaa ilmastonmuutoksen torjuntaan, sillä tavoitteisiin ei päästä pelkällä julkisella rahoituksella. Lisäksi asetuksen odotetaan vähentävän viherpesua luomalla tieteeseen perustuvat kriteerit rahoitus­markkinoille.

Suomalaisten vastustajien mukaan EU puuttuisi kohtuuttomasti maamme metsäpolitiikkaan ja metsienhoitoon, mistä koituisi harmia niin teollisuudelle kuin metsänomistajille. Julkisessa keskustelussa maalailtiin, värikkäin ilmaisuin ja liioitellenkin, uhkakuvia tulevaisuudesta, jossa Brysselin kasvoton hirviö päättäisi, minkä verran ja millä keinoin suomalainen metsänomistaja saa hyödyntää omaisuuttaan. Taustalla on pitkä kiista siitä, kuinka kestävää Suomen metsien hoito lopulta on.

Suomen tärkeimpiä vientialoja

Suomen metsistä puhuttaessa kuulee sanottavan, että me kyllä itse tiedämme, miten niitä hoidetaan. Väite ei ole tuulesta temmattu.

Talouden näkökulmasta Suomessa on tehty pitkäkestoisia ja järkeviä ratkaisuja. Puuta on kasvanut nopeammin kuin sitä on hakattu, vaikka sitä on hakattu paljon. Tosin luvut eivät kerro metsiemme rakenteesta eivätkä hyvinvoinnista, vaan teollisuudelle saadun raaka-aineen määrästä.

Kestävyys on nykyään usein käytetty sana. Käsite koostuu ennen kaikkea taloudellisesta, sosiaalisesta sekä ekologisesta kestävyydestä. Suomen metsiä tarkastellessa voi tulkita, että ensin mainitussa on onnistuttu hyvin, toisessa vaihtelevasti ja kolmannessa välttävästi.

Tulkinnasta voi olla eri mieltä, jokainen tarkastelee metsääkin omien arvojensa ja intressiensä mukaan. Metsästä pitäisi silti keskustella faktojen pohjalta, ei tunnepitoisesti poliittisten irto­pisteiden toivossa, kuten kotimaisessa taksonomiakiistelyssä kävi.

Metsä­teollisuuden merkitys kansantaloudellemme on kiistaton, osaksi sen ansiosta Suomesta on voitu rakentaa pohjois­mainen hyvinvointi­valtio.
Kimmo Ohtonen

Vuosikymmeniä metsät nähtiin Suomessa ennen kaikkea raaka-aineena, jonka tehtävä oli palvella kansakunnan taloudellista kasvua ja hyvinvointia. Sotien jälkeisessä Suomessa se oli ymmärrettävää. Metsä­teollisuuden merkitys kansantaloudellemme on kiistaton, osaksi sen ansiosta Suomesta on voitu rakentaa pohjois­mainen hyvinvointi­valtio.

Se on edelleen arvokkaimpia vienti­alojamme, yksi kansantalouden kulmakivistä ja merkittävä työllistäjä. Lisäksi ala kehittyy maailmassa, joka etsii vaihtoehtoja muoville ja muille saastut­taville raaka-aineille.

Yksi keskeinen ongelma on ollut, että metsien teolliseen hyödyntämiseen perustunut sellukulttuuri on jyrännyt muut näkökulmat. Metsäluonto on köyhtynyt, kun avohakkuu on yksipuolistanut ja köyhdyttänyt metsiä. Kunnes nyt, 2000-luvulla, pitkään ”oikeana metsän­hoidollisena toimenpiteenä” pidetty avo­hakkuu on joutunut syyniin niin kotimaassa kuin EU:ssa. Muutos on ollut niin nopea, että se aiheuttaa väistämättä sopeutumis­vaikeuksia.

Tavallisen luonnossa liikkuvan kansalaisen silmissä vääntö EU:n taksonomia- kriteereistä saattaa näyttää monimutkaiselta ja etäiseltä. Kotimetsän hakkuut tai hömötiaisen häviäminen arjesta sen sijaan ovat konkreettisia muutoksia, joil- la on vaikutuksia ihmisten elämään ja hyvinvointiin.

Hömötiaisesta on tullut vanhojen metsien häviämisen symboli. Sen kanta on puolittunut edellisen vuosikymmenen aikana. Avohakkuisiin perustuva metsätalous on johtanut muidenkin lintukantojen taantumiseen.

Joka yhdeksäs metsiemme laji on uhanalainen

Suomen metsien lajeista joka yhdeksäs on uhanalainen, ja vanhat metsät – muun muassa hömötiaisen elinympäristö – on pääosin hävitetty. Lähes 80 prosenttia metsätyypeistä on arvioitu uhanalaisiksi.

Nyky-Suomesta löytyy monenlaista metsäsuhdetta ja tapaa hyödyntää metsien tarjoamia luonnonvaroja. Voisiko olla, että omat kriteerimme, joilla mää­rittelemme onnistuneen ja kestävän metsienhoidon, kaipaavat päivitystä?

Työllisyysluvut, vientitulot ja erilaiset puuperäiset tuotemarkkinat ovat keskeisiä, mutta niiden lisäksi on muitakin kriteereitä. Vastakkain ei ole vain kaksi eri näkökulmaa kuten metsäteollisuus ja ilmasto tai metsänomistajat ja moni­muotoisuus.

Lisäksi pitää ottaa huomioon matkailu, metsäpohjaiset tuotteet, virkistyskäyttö, hyvinvointivaikutukset, mielen­terveys, puurakentaminen, maa­brändi, työpaikat – muutamia mainitakseni.

Myös talousmetsässä voi edistää monimuotoisuutta vaikkapa lahopuun määrää lisäämällä. Yhä useammat metsänomistajat yhteensovittavat metsän taloudellisen käytön ja monimuotoisuuden vaalimisen muun muassa poimintahakkuilla.

Maailman pelastamisessa symbolit ovat tarpeen

Kyynikko saattaa naureskella, kuinka aikuiset ihmiset kohkaavat yksittäisistä eläin­lajeista. Mitä nyt yhdestä lintu­­lajista? Kyynikko on tälläkin kertaa hukassa itsensä kanssa.

Metsäkato ja luonnon biodiversiteetti ovat laajoja, abstraktilta näyttäviä asioita. Ihminen tarvitsee symboleja, joiden kautta hahmottaa suuria ja vaikeaselkoisia kokonaisuuksia. Symbolit sitovat meidät osaksi ryhmää, ideologiaa, tavoitetta. Ihminen on visuaalinen olento, jolle symboli avaa silmänräpäyksessä satojen merkitysten manuaalin. Symbolit auttavat meitä ymmärtämään, keitä olemme ja mikä on meille tärkeää.

Symboleita tarvitsee myös maailman pelastaminen. Jääkarhun ahdinko kuvastaa koko arktisen alueen hätää siinä missä saimaannorpan ahdinko Suomen luonnon hätää ilmaston lämmetessä.

Pienestä hömötiaisesta taas on tullut vanhojen metsien häviämisen symboli. Hömötiaisen kanta on puolittunut viimeksi kuluneen vuosikymmenen aikana. Se on häkellyttävää, valitettava osoitus ihmisen poikkeuksellisesta vaikutuksesta ekosysteemeihin. Hömötiaisen hätä ja sen juurisyy on sentään ymmärretty. Se on vanhojen metsien hävittäminen.

Perinteisesti luonnonsuojelua ei ole Suomessa laajasti arvostettu, vaan suojelijoita on väheksytty, pilkattu ja suorastaan vihattukin.
Kimmo Ohtonen

Vaikka ihmisellä on luontainen taipumus lokeroida kanssamatkustajiaan, maailman hätätila on mullistanut monia perinteisiä rooleja. Aikamme aikaansaavimpia luonnonsuojelijoita voi olla vaikka sijoittaja, yritysjohtaja tai metsänomistaja.

Sosiaalisen median polarisoituneen keskustelukulttuurin kakofonian taustalla asiat ja ihmiset ovat paljon moni­mutkaisempia ja yllätyksellisempiä kuin usein arvaammekaan. Ehkä käsite luonnonsuojelu onkin tullut perinteisessä mielessä tiensä päähän. Luonnonsuojelu ei ole jotakin kivaa yhdessä puuhastelua, jolla voi ansaita moraalisia irtopisteitä sosiaalisessa mediassa.

Perinteisesti luonnonsuojelua ei ole Suomessa laajasti arvostettu, vaan suojelijoita on väheksytty, pilkattu ja suorastaan vihattukin. Siksi monet eivät halua kutsua itseään luonnonsuojelijoiksi, vaikka he tekisivät arkielämässään monia konkreettisia luonnonsuojelutekoja.

Kuukkeli on erikoistunut elämään vanhoissa naavaisissa havumetsissä. Avohakkuiden ja peltojen pirstomilla mailla lintu ei selviä. Kuukkelille sopivat elinympäristöt ovat hävinneet hakkuiden myötä suuresta osasta maata ja nykyään sen kanta painottuu maamme pohjoisosiin.

Metsäkadon pysäyttäminen on omissa käsissämme

Metsäluonnon moni­muotoisuus hyvän metsänhoidon yhtenä kriteerinä ei ole vielä iskostunut suomalaisten metsäsuhteeseen. Silti paljon hyvää tapahtuu, sitä ei pidä unohtaa.

Metsäyhtiö perustaa suojelualueen Pohjois-Karjalan viimeisille kuukkeleille, Metso-ohjelmalla oli vuoden 2019 loppuun mennessä suojeltu runsaat 73 500 hehtaaria metsää, yhä uusia luontoarvoiltaan merkittäviä suojelumetsiä on perustettu eri puolille maata. Lahopuun määrä on hieman kasvanut Etelä-Suomessa.

Nuo toimet eivät vielä lopeta metsä­­katoa, mutta ne ovat tärkeitä toimia, ja niitä tarvitaan lisää.

Samaan aikaan suomalainen metsän­omistajuus on monimuotoistunut, ja monen suomalaisen suhde omistamaansa metsään on murrosvaiheessa.

On tärkeää muistaa, että joka kerta, kun tässä maassa on päätetty pelastaa jokin laji, on siinä yleensä onnistuttu.
Kimmo Ohtonen

Hiljalleen avohakkuun rinnalle on tullut vaihtoehto: poimintahakkuu. Se on tuoreehko metsänhoitomenetelmä, josta kertyy koko ajan lisää tutkimusaineistoa. Jo nyt tulokset ovat lupaavia niin luonnon monimuotoisuuden kuin metsän­omistajan tulojen kannalta.

Suomen metsien oikeanlainen hoito on varsin vaikea ja monimutkainen kokonaisuus. En edes haaveile, että osaisin kertoa, miten se toteutetaan. Varsinkaan, kun jyrkät ratkaisut ovat osoittautuneet kestämättömiksi.

On tärkeää muistaa, että joka kerta, kun tässä maassa on päätetty pelastaa jokin laji, on siinä yleensä onnistuttu. Metsäkadon pysäyttäminen ja satojen uhanalaisten lajien tulevaisuuden turvaaminen on omissa käsissämme. Aikaisemman näytön perusteella voi todeta, että siinä voidaan onnistua yhdessä tuumin ilman, että talous vaarantuu.

Suomella on mahdollisuus brändätä itsensä kansainvälisessä diplomatiassa ilmasto- ja luonto-osaajaksi, suunnannäyttäjäksi, jonka kestävän yhteiskunnan toimintamalleja voi jalostaa muidenkin maiden käyttöön.

Luonnonkatastrofi on harhaanjohtava sana

Ehkä metsien hoidossa oikeanlainen osaaminen tarkoittaa ennen kaikkea tapauskohtaista harkintaa – erilaisten toimien systemaattisesta yhdistelyä. Hyödyntämisen ja suojelemisen välistä tasapainoa.

Tasapaino – siinä vielä yksi ajankohtainen ja vaikea käsite. Ihmiskunta ei ole koskaan ollut kovin hyvä löytämään tasapainoa muun luonnon kanssa. Siksi me ylipäätään olemme tässä suossa. Maailma muuttuu radikaalisti ja arvaamattomasti luonnonkatastrofi kerrallaan.

Itse asiassa sana luonnonkatastrofi on harhaanjohtava. Viimekesäiset, maailmaa järisyttäneet katastrofit – kuten Etelä- Euroopan helleaalto, Keski-Euroopan tulvat ja Pohjois-Amerikan laajat maasto­palot – johtuvat tutusta syyllisestä, ihmiskunnasta.

Meitä koettelevat tulevaisuudessakin erinäiset ”luonnonkatastrofit”, vaikka hiljattain Glasgow’ssa pidetyn COP-26-ilmastokokouksen toivoa antavat puheet muuttuisivatkin teoiksi. Myös meillä täällä Suomessa.

Koronapandemia on tutkijoiden mukaan vasta alkusoittoa. Se voi ahdistaa, mutta se voi myös auttaa näkemään, että me kaikki olemme osa elämän verkostoa ja siten toisistamme riippuvaisia.

Pienen Suomen mahdollisuudet vaikuttaa ilmastokriisin ratkaisemiseen eivät ole parhaasta päästä, mutta EU:n yhteisöä äänemme pääsee kuuluviin aivan toisella tavalla. Me olemme osa EU:n yli 500 miljoonan ihmisen verkostoa, joka on maailman suurimpia saastuttajista Intian, Kiinan ja Yhdysvaltojen rinnalla.

Perinteisesti olemme olleet EU:n mallioppilaita, ratkaisijan roolissa. Sellaisina meidät soisi näkevän tulevaisuudessakin, kun ilmasto- ja ympäristökriisit määrittelevät kaikkea ihmistoimintaa. Saattaa kuulostaa juhlavalta, mutta Suomella on mahdollisuus brändätä itsensä kansainvälisessä diplomatiassa ilmasto- ja luonto-osaajaksi, suunnannäyttäjäksi, jonka kestävän yhteiskunnan toimintamalleja voi jalostaa muidenkin maiden käyttöön.

Toki paljon on vielä työtä edessä, mutta on lohdullista, että haasteemme kehityksen tiellä ovat usein vain kulttuurisia tai poliittisia, eivät tekniikan tai osaamisen puutteesta johtuvia.

Ilmastokriisin torjuminen ja luonto­kadon pysäyttäminen ovat loppujen lopuksi inhimillisiä prosesseja, ja niiden täytyy alkaa kotoa.

Ihmiskunta ei ole koskaan ollut kovin hyvä löytämään tasapainoa muun luonnon kanssa. Siksi me ylipäätään olemme tässä suossa. Maailma muuttuu radikaalisti ja arvaamattomasti luonnonkatastrofi kerrallaan.

Kimmo Ohtonen

Kommentoi »