Kehitysvammaiset tanssijat näyttävät, että nykytanssi voi olla rosoista ja epätäydellistä - ja saada yleisön pyyhkimään silmäkulmiaan

Kukas haluaa aloittaa? Riina Hannuksela kysyy. Helsinkiläisen kulttuurikeskus Caisan takahuoneen pöytä on täynnä pieniä lappuja. Ne ovat fiiliskortteja. Jokaisessa lapussa on eläinhahmo, joka ilmaisee eri tunnetta.

Vappu Virkkula ja Sofia Johansson, molemmat 23, alkavat etsiä omiin olotiloihinsa sopivia kortteja.

Virkkula aloittaa ja nostaa korttinsa näkyviin.

– On pirteä olo. Kun eilen oli lepopäivä.

Johansson taas valitsee kortin, jonka hahmo näyttää ärsyyntyneeltä.

– Äh, hän huokaisee kuuluvasti.

Johanssonin vesipullo on hukassa, takahuoneessa on liian kuuma ja tarrasukat tuntuvat jaloissa oudoilta. Pohjimmainen syy ärsytykseen taitaa kuitenkin olla jännitys.

Johansson ja Virkkula ovat tanssijoita Ihanat-ryhmässä. Pian Helsingin kulttuurikeskus Caisassa on alkamassa heidän esityksensä ensi-ilta. Ryhmä on harjoitellut esitystä viime vuoden elokuusta lähtien. Virkkulan ja Johanssonin pareina tanssivat Iiris Laisi ja Elisa Lejeune. Tanssitaiteilija ja -opettaja Riina Hannuksela on toiminut ryhmän ohjaajana. Tässä projektissa hänen kanssaan työskenteli koreografi Virva Talonen.

Suomessa moni kehitysvammainen lapsi tai nuori ei saa mahdollisuutta harrastaa tanssia tavoitteellisesti, saati tavoitella ammattilaisuraa. Virkkula ja Johansson ovat kuitenkin tanssineet Hannukselan ohjauksessa jo yli 10 vuotta. Heistä on kokemuksen myötä kuoriutunut ammattilaisia, jotka määrittelevät uusiksi sitä, mitä tanssiminen tarkoittaa ja miltä sen kuuluu näyttää.

Vappu Virkkula tanssii.

Vuonna 2014 Riina Hannuksela päätti, että hän alkaa tehdä työtään eri tavalla. Hän oli vetänyt tanssikouluissa monenlaisia ryhmiä ja tunteja lapsille ja nuorille, mutta häntä oli jo pidempään vaivannut se, että tanssi ei tuntunut kuuluvan kaikille samalla tavalla.

– Ei se nyt pelkästään ole mikään yläluokkien perheiden harrastus, mutta kyllä ryhmissä on aika vähän esimerkiksi maahanmuuttajataustaisia lapsia. Puhumattakaan vammaisista tai muuten erityistarpeisista lapsista ja nuorista.

Hannuksela oli jo aikaisemmin kuullut ystävältään teini-ikäisestä Vapusta, joka haluaisi harrastaa balettia, mutta ei ollut löytänyt itselleen sopivaa ryhmää. Hannuksela rupesi opettamaan Vappu Virkkulaa. Myöhemmin mukaan tuli muitakin osallistujia, muun muassa Sofia Johansson. Niin syntyi Ihanat-tanssiryhmä.

– Silloin minä päätin, että vaikka maailmassa tapahtuisi mitä, niin haluan sitoutua juuri näihin ihmisiin ja tehdä tätä ainakin 10 vuotta. Heillä on paljon ilmaistavaa, mutta minä tarvitsin aikaa siihen, että opin lukemaan heitä.

Hannuksela lopetti työnsä tavallisissa tanssikouluissa, vaikka epävarmuus toimeentulosta pelotti. Erityistarpeisten nuorten kanssa työskentely tuntui poliittisesti tärkeältä asialta, sellaiselta, johon hän halusi käyttää aikaa ja ammattitaitoaan. Myöhemmin se on alkanut kiinnostaa häntä myös teoreettisesti. Hannuksela tekee tällä hetkellä tohtorintutkintoaan Taideyliopistoon. Ihanat-ryhmän tuore 2 × 2 -esitys on osa sitä.

– Minulle tanssissa tärkeintä on yhteisöllisyys. Haluan itse työskennellä sen eteen, että kaikki pääsisivät tekemään tätä. Suomessa erityisesti kehitysvammaiset ovat monen asian suhteen niin sanotusti tuplamarginaalissa. He jäävät syrjään myös vammaistaiteessa ja aktivismissa.

Tanssin suhteen se tarkoittaa, että vakavan harrastamisen tai ammattilaisuuden mahdollisuuksia ei kehitysvammaisille juuri ole.

Sofia Johansson ja Riina Hannuksela rentoutuvat ennen esitystä.

Juuri ennen h-hetkeä Caisassa lämmitellään ja soitetaan muutama tsemppibiisi. Sofia Johansson toivoo Apulannan Valot pimeyksien reunalla -kappaletta. Kun se soi, hän laulaa mukana, silmät kiinni: ”Sun sisällä on valtameren kokoinen voima.”

Sitten valot sammutetaan, esiintyjät siirtyvät näkyvistä ja yleisö tulee sisään. Esitys voi alkaa.

Harva suomalainen on koskaan nähnyt kehitysvammaisten tanssiesitystä. Ihminen ei ole yhtä kuin vammansa, mutta Ihanat-ryhmän esitys kyllä poikkeaa monista muista nykytanssiesityksistä. Erityisesti siksi, että Virkkula ja Johansson tuntuvat lavalla ilmaisevan ennen kaikkea itseään. Sitä, millaisia ihmisiä he ovat ja miten juuri heidän kehonsa liikkuu.

Se on Riina Hannukselan tavoite. Hän ei halua opettaa ryhmälleen valmiita liikesarjoja tai ohjata heitä normien mukaisiin muotteihin. Sen sijaan hän yrittää tukea Virkkulan ja Johanssonin omaa taiteellista ilmaisua. Tässä esityksessä on kyse kahdesta duetosta: Johansson tanssii Elisa Lejeunen ja Virkkula Iiris Lausin kanssa. Teos on syntynyt kahden parivaljakon improvisaation pohjalta, ja jokainen esitys on erilainen.

Johanssonilla ja Virkkulalla on myös soolo-osuuksia. Virkkula esiintyy herkästi, keskittyneesti. Johanssonin liikkeet taas tuntuvat ilmentävän suuria tunteita ilosta suruun.

Esitys herättää selvästi yleisössäkin paljon tunteita. Katsojat pyrskivät välillä naurua ja välillä näkyy kosteita silmiä. Minustakin tunnin mittainen show on vaikuttava. Käyn katsomassa nykytanssia säännöllisen epäsäännöllisesti. Se on mielestäni lähes aina teknisesti ja visuaalisesti hienoa. Silti usein tunnen itseni usein hieman hämmentyneeksi ja ulkopuoliseksi. En välttämättä ymmärrä, mihin esitykset viittaavat tai onko niillä jokin syvällisempi sanoma.

Ihanat-ryhmän kanssa tällaista epävarmuutta ei synny. Tuntuu, että pääsen helposti mukaan tunnelmaan. Johanssonin ja Virkkulan tanssin katsominen tuntuu myös vapauttavalta. Vähän sellaiselta, kuin olisi katsonut aina vain tietynlaisia kehoja televisiossa ja mainoksissa ja sitten menisi uimahallin saunaan ja näkisi, miten ihanan monenlaisia ihmisiä oikeasti on olemassa.

Esitys saa myös miettimään, mitä tanssiminen oikeastaan tarkoittaa. Kenen liike on tanssia ja miksi juuri sellainen? Johansson nostelee pari kertaa housujaan tanssin lomassa ylöspäin. Sellaista ei yleensä tanssiesityksissä näe. Ihanat-ryhmän estetiikkaan nimenomaan kuuluu tietty rosoisuus: saa kaivaa nenää tai korjata vaatteita. Jos se jossakin katsojassa herättää ärtymystä, reaktio kertoo ehkä enemmän tästä itsestään.

Johansson ja Virkkula saivat ensi-illassa kukkia tutuilta katsojilta.

Viime vuosina tanssissa on alettu ottaa paremmin huomioon erilaisia vähemmistöryhmiä, muun muassa ihmisiä, joilla on kehitysvamma. Valitettavasti asenteet ovat silti yhä eri asia kuin käytännöt, Hannuksela muistuttaa.

– Jos ihan tavallisen tanssikoulun tunneille tulee opiskelija, joka eri syistä tarvitsee mukautuksia, voidaanko niitä järjestää?

Kehitysvammaisten kohdalla mukautukset tarkoittavat esimerkiksi lisää aikaa oppimiseen, selkokielistä puhetta ja erilaisia kommunikoinnin tapoja – esimerkiksi kuvallisia tunnekortteja.

Downin syndrooma ei ole kaikille sama, vaan jokainen down-ihminen on omanlaisensa. Minua kiinnostaa erityisesti se, miltä tanssiminen Johanssonista ja Virkkulasta tuntuu.

Johansson sanoo ensin, että hän ei tiedä. Mutta sitten Hannuksela muistuttaa, miten Johansson kerran harjoituksissa tanssi niin tosissaan ja niin riehakkaasti, että hänelle tuli kauhean kuuma. Silloin hän sanoi, että nyt tuli höyrysaunaraivo – ja riisui paitansa.

Se nauratti kaikkia ja naurattaa edelleen.

Tanssiminen, treenaaminen ja esiintyminen herättää kuitenkin myös toisenlaisia tunteita. Yksi 2 × 2 -esityksen osuus sai alkunsa siitä, kun Johanssonin ystävä kuoli. Hän halusi ilmaista tanssin avulla, miltä suru tuntuu.

Entä Virkkula, millaisia asioita hän miettii ja tuntee tanssin aikana?

Aluksi Virkkula sanoo vain, että tanssiminen tuntuu kivalta ja jää muistoja. Sitten hän on hetken hiljaa ja miettii. Aivan lopuksi hän kuiskaa Hannukselalle, että haluaisi sanoa vielä jotain lisää. Siitä, miltä tanssiminen tuntuu.

Sano vaan, Hannuksela kannustaa.

– Siltä kuin olisi toinen perhe, kuin kuuluisi toisen äidin syliin. Ja joskus myös siltä, että yksi joukosta menehtyy, Virkkula lausuu hiljaa, keskittyneesti.

Ja kyllä: siltä Virkkulan tanssi myös näyttää.