Toyota CH-R 1.2 T Intense – Bensaturbo tyyli edellä

Tilauksessa oli pientä piristystä keskitalven pimeyteen. Päätimme, että autoon pitäisi päästä käsiksi noin 20 000 eurolla. Nelivetoinen katumaasturi olisi ollut kiva, kun tuota luntakin tuli jo joulukuussa ihan tolkuttomia määriä – ainakin pääkaupunkiseudulla. Sopivan hintaista yksilöä ei vain tuntunut löytyvän. Hihathan siinä lopulta paloivat, joten päätimme uida valtavirrassa, ja tyytyä mukamaasturiin, eli nelivetoiselta näyttävään etuvetoiseen. Piristystavoitteesta emme halunneet tinkiä: auton olisi pakko olla punainen. Kun LänsiAuton valikoimista osui silmiin mainitun sävyinen Toyota, päätimme joustaa vähän hinnassa – C-HR:n pyynti oli 21 800 euroa.

C-HR ilmaantui Toyotan sortimenttiin vuonna 2016. Se sijoittui tehtaan mallistossa RAV4:n alapuolelle. Ensiesittelynsä aikaan C-HR näytti Toyotan mittakaavassa ultramodernilta. Muodot ovat kestäneet hyvin aikaa, sillä auto näyttää yhä nykyaikaiselta. Linjoissa on mukana aikamoista kikkailua, ja esimerkiksi takaovien kahvat on piilotettu ovelasti ovien yläosaan samalla tavalla kuin joissakin Alfoissa.

Koekappaleemme oli vuodelta 2018, ja sen mittarissa oli todella maltilliset 50 000 kilometriä. Hintalapun alalaidasta löytyi vaikuttava varustelista: aluvanteet kesä- ja talvirenkaissa, moottorinlämmitin sisäpistokkeella, mukautuva vakionopeudensäädin, peruutuskamera, navigointijärjestelmä, lämmitettävä ratti ja avaimeton kulku sekä käynnistys. Eli herkkuja oli ihan täysi korillinen. 21 800 euron pyynti oli tuntunut vähän tiukalta, mutta auton runsas varustelu sai meidät ymmärtäväisemmäksi hinnan suhteen.

C-HR on ollut myynnissä 1,8-litraisena hybridinä, mutta meidän yksilömme kone oli todellista peruskauraa – eli 1,2-litrainen bensaturbo, jonka jatkeena oli manuaalilaatikko.

Toyotat ovat yleensä maailman helpoimpia ajettavia, eikä tämä C-HR poikennut linjasta millään tavalla. Kaikki hallintalaitteet toimivat kevyesti aina käsin hämmennettävää vaihteistoa myöten. Koeajo sujui mallikkaasti: ei ylimääräisiä kolinoita eikä häiritseviä hälyääniä. 1,2-litrainen turbo ei ole mikään mahtivoimala, mutta sen tehot riittävät hyvin normaaleihin arkiajoihin.

Palatkaamme vielä auton muotoihin, ja nimenomaan perän linjoihin. Takapää on veistetty todella sähäkällä otteella, mutta tässä kohdin mopo on valitettavasti karannut suunnittelijan käsistä. Takaikkuna vertautuu kooltaan kirjelaatikon luukkuun, joten näkyvyys takasuuntaan on olematon. Niinpä peruutuskamera on tässä autossa aivan välttämätön varuste.

Mutta mitäs sitten tehdään, kun kura pimentää kameran linssin? Mainittakoon vielä, että myös näkyvyys oikealle takaviistoon on kehno. Tämä vaikeuttaa kaistanvaihtoja.

Ihan kunnolla jumissa

Ajoimme muutaman vuoden ikäisen Toyota C-HR:n, ja hyväksi totesimme. Ulkonäön perusteella autoa voisi lulla nelivetoiseksi, mutta etuvetoinen se on – kuten useimmat kilpakumppaninsakin. Honda CR-V muodosti pitkään kivan poikkeuksen tässä asiassa: sitä myytiin vain nelivetoisena, mutta sittemmin tilanne on muuttunut.

Neliveto ei tee missään tapauksessa autuaaksi. Se auttaa usein, mutta toisaalta se tarjoaa mahdollisuuden jäädä kiinni todella pahoihin paikkoihin.

Tämä tuli todistettua vuonna 1991, kun upotimme Hangossa hiekkarannalle Mitsubishi Pajeron ja Nissan Patrolin. Niissä ei ollut kunnon lukkoja tasauspyörästöissä, ja ne jäivät mahoistaan kiinni pehmoiseen santaan. Tilanteen pelasti kolmas vertailuauto, joka oli Toyota Land Cruiser HJ 80. Tuossa tankissa oli lukot edessä, keskellä ja takana. Lisäksi keulalla oli vinssi, jolla reivimme Pajeron ja Patrolin irti hiekasta. Koville otti, mutta hauskaa jumppaa se oli.